Putte-Possun nimipäivät

Lauantai viikko sitten oli hieno päivä, poikkeuksellinen. Pääsimme vähän niin kuin Putte-Possun nimipäiville.

Aamulla pakkasimme reput ja olimme jo yhdeksän maissa sonnustautuneet piknik-tarpeiden kanssa tielle. Vaelsimme parin kolmen kilometrin päähän Keravanjoen rantaan Siltamäen rantapuistoon, siihen kohtaan, jossa Pyhän Laurin kirkko näkyy pienen vesiputouksen toisella puolella ja jossa ruohokentät leviävät kumpuilevassa maastossa epäsuomalaisesti suorastaan satoja metrejä joka suuntaan.

Edellisenä päivänä olin soittanut Jaanalle ja Ollille ja kysynyt, olisiko nyt oikea hetki. Olimme sopineet heidän 100-vuotissyntymäpäivillään kuohuviinibrunssista nurmikolla sopivana kirkkaana ja aurinkoisena syysaamuna. Kun tänä vuonna aurinko on ollut niin harvoin nähty vieras, perjantaina alkoi näyttää siltä, että lauantai olisi sään puolesta mahdollinen. Olihan se ja sopi myös Jaanalle ja Ollille.

Tuuli pirteästi, aluksi aika kipakasti, mutta muuten oli aika täydellistä. Etsimme hyvän kumpareen muutaman kymmenen metrin päästä kävelytiestä ja levitimme sille punaruutuisen liinan. Kaisa levitti repuistamme eväät niin kuin suoraan Viisikko-kirjoista. Ouna-koiran paikalle pantiin luita ja siansaparoita. Kahvikuppien, lautasten, kuohuviinilasien ja monen sortin syötävän seassa oli myös kokoelma suomalaisia suosikkirunoja sekä kaksi virsikirjaa.

Jaana ja Olli saapuivat iloisina, säteilivät kuin aurinko. Hyvä tuuli tarttui toisesta toiseen, ja se näkyi ohi kulkevien katseista. Lenkkeilijät polulla meitä tuskin huomasivatkaan, nekään rennosti ja hyvärytmisesti etenevät, jollaisia aina kadehdin, mutta vierestä kulkeneet koirankuljettajat lipoivat kieliään. Jaana sen huomasi: me olimme Putte-Possun nimipäivillä. Niistä muilla on vain yksi ulkopuolisen kadehtijan tunne: Oi jospa oisin saanut olla mukana.

Tango Satumaata on ehdotettu virsikirjaan useita kertoja enemmän tai vähemmän tosissaan. Koskaan ennen en ollut havainnut, että Putte-Possun nimipäivätkin on ilmiselvä virsi. Sekin kertoo ihanuudesta, joka valitettavasti on jossakin muualla, ehkä saavuttamattomissa.

Kaipauksen kohteen saavuttaminen voi puolestaan olla traumaattista. Me olimme ajatelleet Monet’n Givernyn puutarhan Pariisin-matkamme pääkohteeksi. Pyhästi ja arasti lähestyimme maaliamme. Kun olimme nähneet muurin, jonka takana puutarha oli ja oven, joka sinne johti, teimme vielä yhden väistöliikkeen ja söimme hyvän lounaan viereisessä ravintolassa. Vasta sitten olimme valmiit näkemään sen, mistä olimme lukeneet, puhuneet ja unelmoineet.

Giverny oli tietenkin ihana. Ilman muuta suosittelen sitä puutarhoista ja impressionismista kiinnostuneille Pariisin-kävijöille. Ei kai missään muualla sellaista kukkaloistoa näe. Vesipuutarha ja sen lummelampi on juuri niin kaunis ja tenhoava kuin kuvittelimme ja kuvista olimme nähneet. Vaan sittenkin jotakin jäi mielen pohjalle kaihertamaan.

Ehkä kaiken voi panna pilvisen sään syyksi. Emme nähneet kunnolla valoja ja varjoja. Onnen aurinko ei paistanut meille. Meidän valokuvamme eivät hehku niin kuin ne hehkuisivat, jos ne olisi otettu auringonpaisteessa. Ja tietenkin olimme museossa. Kaikki oli tehty mielikuvien ja vanhojen dokumenttien mukaan. Mestarin henki oli pakastettu Grande Alléen, pääovelta suoraan kohti vesipuutarhaa johtavan leveimmän puistokäytävän poikki kasvaviin krasseihin. Mistä me tiedämme, miten kauan Monet olisi tuota kummallista päähänpistoaan vaalinut.

Niin se on. Sen, minkä on kuvista nähnyt, on nähnyt jo ennen kuin on nähnyt sen itse. Todellisuuden kuvilla ruokitut unelmat ja haaveet ovat tärkeitä sellaisinaan. Kannattaa harkita, milloin sen haluaa rikkoa toteuttamalla haaveen. Kun unelmansa toteuttaa, saavuttaa ennen muuta sen, ettei tarvitse enää haaveilla. Me näimme Givernyn, jonka olimme kuvissamme niin monesti nähneet sitä ennen. Emme haaveile siitä enää.

Putte-Possun nimipäivämme sen sijaan jatkuivat kuin haaveena, melkein unena. Tietenkin se italialainen kuiva kuohuviini kupli suonissa ja auttoi pulppuilevaa keskusteluamme ynnä frisbeen perässä juoksemista niillä epäsuomalaisen avarilla nurmikummuilla. Vieläkin on mielessä se Siltamäen rantapuiston ylevä ympäristötaideteos, rinteeseen upotetut kivipaadet, meidän Stonehengemme, niin kuin ymmärrettävästi heti todettiin, joka toistaa jokaisessa järkäleessään puolalaisen runoilijan tosia sanoja vanhojen naisten viisaudesta. Suomennos tuomittiin englanninkielistä versiota paremmaksi, puolan kieleen ei taitomme yltänyt. Kotiin kävelimme ylevästi ja hartaasti, mitä nyt Jaana veti leuan kävelypolun rekkitangolla.

Ihmeen onnellinen lauantai jatkui virrenveisuulla. Illalla meillä oli koolla kohtalaisen tauon jälkeen Tapanilan viini- ja virsiseura. Perustajajäsenistä iso osa oli estyneitä. Nyt hallitsevassa roolissa oli tapanilalaisuus. Parinkymmenen hengen voimin veisattiin 46 virttä alusta loppuun, pitkälle yli 200 säkeistöä. Aika tymäkkä paketti. Samalla tuli taas nähdyksi, miten moneen ja paljoon virsikirjamme venyy ja yltää. Varmaan yllätyimme kaikki, siitä riippumatta miten paljon elämän varrella virsikirja on kädessämme ollut, kuinka monipuolinen virsikirja tyyleiltään ja sisällöltään on. Kolusimme aika lailla laitoja myöten.

Tänään ollaan eilisen Aamusydämellä-ohjelman jälkitunnelmissa. Palautetta ja kommentteja on tullut, kiitos vaan. Hetken ajan ohjelman jälkeen tekstiviestien merkkiäänet pitivät yllä nostatusta, mutta Putte-Possun nimipäivillä ei enää oltu, kun katselimme syöpäni käsittelyä tv-ohjelmassa. Silti oli kiva kuulla hymystä, rauhallisuudesta, rehellisyydestä, avoimuudesta ja todellisuuden tunnusta. Kaisahan nimesi minut heti ohjelman alussa lapsellisen suoraksi. Siispä: en pane myönteistä palautetta ollenkaan pahakseni, päinvastoin. Siksi en kai viihdy monessa muussa paikassa paremmin kuin Putte-Possun nimipäivillä.

Kaksi kysymystä

Kaksi Kimmon kysymystä jää televisio-ohjelman nauhoituksesta mielen pohjalle pyörimään. Jostakin syystä en muhittele seksuaalisuuteen, seksiin enkä ruumiin toimintoihin liittyviä, en myöskään ajatuksia kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisesta. Niistä puhuttiin mitä puhuttiin. Oikeastaan jännä nähdä, mitä sanoin ja mitä mieltä olin. Sehän oli vain se hetki. Niistä asioista keskustelu taatusti jatkuu ja ajatukset muuttuvat, välillä jalostuvat, välillä jumiutuvat ja suorastaan typertyvät.

Se joka jää mielen pohjalle pyytämään lisäpohdintaa, koskee terveyttä. Enkä tarkoita jäljellä olevaa aikaa ja sen laatua, vaan terveyttä ylipäänsä. Vaikka olen menettänyt terveyteni, terveys ei ole arvomaailmassani noussut juuri sitä korkeammalle kuin missä se aiemmin oli: suhteellisen matalalla tai ei ainakaan huipulla.

Kun Kimmo televisiotoimittajan roolissaan kysyy, olenko nyt terve, vastaan spontaanisti, että en todellakaan. Olen pitkäaikaissairas ja saan pysyvästi lääkehoitoa, viimeisten mittausten mukaan vereeni erittyy edelleen liikaa PSA:ta ja alavatsassani tunnen jatkuvia muistutuksia siitä, että sädehoito on runnellut sisuksiani. Sitä paitsi pissaaminen, jossain määrin myös suolen toiminta, on muuttunut erilaiseksi kuin ennen ja sillä on myös sosiaalisia seuraamuksia. Lisäksi oletan, että kohta on edessä uusia ja entistä rankempia hoitoja taudin edetessä.

Tauti varjostaa elämää ja rajoittaakin hieman, onneksi toistaiseksi vasta hieman. Sille olemme yrittäneet näyttää pitkää nenää niin paljon kuin olemme osanneet, mutta se ei tarkoita, että olisin terve. Moniin muihin sairauksiin sanotaan: ohi on, hoidettu ja pois pantu. Niin kai monet minunkin tautiini suhtautuvat tai ainakin haluaisivat. Sellainen on tavallista ja paranemista aina toivotaan. Mutta: minulla ei ole ollut puolen vuoden painajaista, jonka jälkeen alkoi uusi elämä, niin kuin olen kuullut kuvailtavan, vaan tauti on minussa ja kulkee kanssani nytkin, kun olen varsin hyväkuntoinen.

Kimmon toinen kysymys pysäyttää minut. Odotanko lääketeollisuudelta ja tutkimukselta ihmettä? Odotanko, että löytyy keino, jolla minut voidaan parantaa? Melkein parahdan ja vastaan heti, että kaikki me kuolemme. Kuolemalta ei pelasta mikään, koska se ei säästä ketään. Silti sanon rehellisesti toivovani mahdollisimman monia hyviä vuosia ja sellaista lääkkeitten ja hoitojen antamaa tasapainoa, että voisin olla mahdollisimman kauan mukana elämässä, nähdä ja kokea. Tietenkin minä sitä toivon, vaikka sellaisen pyytäminen olisi itsekästä. Mutta vaikka tähän tautiin saataisiin jollakin ihmeellä stoppi, jostain tulee toinen. Johonkin me kaikki kuolemme ja kuolemalla on aina syynsä.

Näitä jään miettimään ehkä enemmän kuin muuta. Ohjelman tekeminen nostaa kaiken kaikkiaan pintaan tunteita ja asioita, jotka ovat olleet viime viikkoina enemmän taka-alalla. Kertomalla tuhansille televisionkatsojille avoimesti omasta elämästämme, tappavasta taudistani ja sen vaikutuksesta identiteettiin, seksuaalisuuteen, parisuhteeseen, elämäntapaan ja jäljellä olevaan elämään tunnen sitoutuvani taas tautiin ja sairaan rooliin tiukemmin kuin hetki sitten.

Maijulle puhun torstai-iltana, kun olemme tulleet Aleksanterin teatterista katsomasta Tero Saarinen Companyn tanssiteatteriesitystä ja päässeet Salveen iltapalalle, kuinka televisio-ohjelma sai minut ajattelemaan olevani sosiaalisesti vanhus. Elinajanodotteeni on samantapainen kuin 70–75-vuotiaalla. Kymmenen vuotta tähän lisää on hyvin eletty, on lääkärikin antanut ymmärtää. En ihmettele, kuinka tytär hätkähtää ja järkyttyykin. Minäkin olen halunnut näyttää omaa elämääni omille vanhemmille. Sitä varten vanhemmat ovat.

Kimmon kysymykset saavat minut miettimään nykyaikaista terveysuskontoa ja sen arvomaailmaa. Hyvissä elämäntavoissa, järkevyydessä, kohtuullisuudessa ja ilmiselvien vaarojen kaihtamisessa ei tietenkään ole mitään pahaa. Mutta kuolemanpelkoko on se voima, joka saa niin monet innostumaan luontaistuotelääkkeistä, erilaisista hierontaterapioista, ihmisen sisäisistä magneettikentistä tai virtailuista, etsimään yhä uusia rohtoja ja hoitoja?

Elämä ja sen puolustaminen on arvokasta. Terveysvouhottajaa terveyden menetyskään ei minusta kuitenkaan tee. On muitakin arvoja kuin terveys. Ja arvoa on sairaalla ja sairaudellakin. Kumpaa lopulta pelätään enemmän, kitumista vai kuolemaa, tuskaa vai unohdusta? Vai onko niin, että kun eheyttä, ehjää, täyttä ja hyvää elämää on tolkutettu vuosikymmenestä toiseen, minä en haluaisi millään myöntää, että oma elämä on säröjä täynnä, hiipumista ja luopumista, kaikkea muuta kuin eheyttä ja täyteyttä? Sitä varten kai minäkin juoksin ja juoksin, ollakseni hyvä ja tullakseni paremmaksi.

Mitä sairaammaksi itseni tunnen ja tajuan, sitä enemmän minua huvittaa paradoksi, että juuri minä, terveyteni menettänyt, arvostelen terveyspoliiseja ja terveysapostoleja, turvallisuutta korostavia vaarojen pelkääjiä, eheän elämän ihannoijia ja heidän arvomaailmaansa.

Kun näitä mietin, liitän ne jatkuvaan kummasteluuni kristinuskon käytännöllistä ilmenemistä kohtaan. Miksi kristinusko, joka sai kannattajia läpi Rooman valtakunnan ja kasvoi maailmanuskonnoksi siksi, että sen tunnustajat huolehtivat toisista, siis toisistaan mutta erityisesti heikoimmista ja myös kokonaan muukalaisista, saa parhaan käyttövoimansa tunteesta, jossa ihminen on kiinnostunut ennen muuta itsestään, omasta sieluntilastaan ja pelastuksestaan?

Ehkä näissä ei ole mitään kummastelemista. Niin kauan kuin elämänvoimia on, yksilö yrittää pysyttäytyä hengissä ja pelastaa itsensä. Se on biologiaa. Onneksi meillä on sellaiset eettiset ihanteet, joiden mukaan toisten hyväksi toimiminen on arvokasta. Niiden muovautumisessa kristillisellä uskolla on ollut suuri rooli.

En halua moralisoida terveysapostoleja. Pieni, turvaton ja itsestäni kiinnostunut minäkin olen. Iloitsen kuitenkin siitä, että moraalinen tajumme viittaa niin paljon toiseen ja toisiin. Auttaa hieman suhteellistamaan.

* * *

Syöpä välissämme. Aamusydämellä tv 1:ssä sunnuntaina 21.9. klo 9.05 ja sen jälkeen parin viikon ajan netissä milloin hyvänsä.