tiistai 29. huhtikuuta 2008

Onnellinen aurinko

Teillä oli niin paljon onnellisia seikkoja puolellanne, niin kuin tuo harvinaisen kirkas aurinko, sanoo äiti puhelimessa.

Puhumme lauantaista. Jaakko on vihkinyt meidät kotipihamme omenapuun alla onnellisen kirkkaassa auringonpaisteessa koruttomasti ja kauniisti, ilman puhetta ja pitkiä rukouksia. Paikalla vain lähimmät, lapset puolisoineen, minun äitini sekä sisarusten edustajina Maija ja Pertti sekä Lauri ja Susanna. Häävirtenä 105, Aurinkomme ylösnousi, ja toisena Herraa hyvää kiittäkää, mutta virren 334 b-sävelmällä. Kameran käyttäjät hämmästyvät kun kaikki on hetkessä ohi. Montakaan valokuvaa ei ehtinyt ottaa.

Olohuoneeseen on koottu pitkä pöytä, jonka ympärille me kaikki 23 mahdumme. Jaakko ei ole vain pappina vaan myöskin pitopalvelukokkina. Sellaista pyyntöä emme arvioineet kykenevämme tekemään kenellekään muulle tutulle papille. Kauniisti Jaakko hoitaa molemmat roolinsa.

Fenkolikeittoa, naan-leipää, tonnikalapihvejä ja inkiväärisiirappia, tabouleh'ia, hummusta, tsatsikia, jälkiruokana gin tonic -sorbetti. Vihkipapin puhe vasta pöytäpuheena aterialla, kaikkien lastemme yhteisenä lahjana 15 uutta puuntainta istutettaviksi jonkin kehitysmaan eroosioalueelle ja kortissa lahjoittajien 15 nimeä (!), pöydässä kierros, jossa jokainen kertoo meistä itselleen tutummasta jonkin asian, kahvin päälle pihamaalla yhteislauluna Kesäpäivä Kangasalla ja Oi päivät seutuvilla Päijänteen, meidän molempien tärkeimmät kotiseutulaulut. Juhlan jatkoksi Tapanilan kaduilla pitkä kävelykierros, jonka aikana siivouspartio laittaa pöydät paikoilleen, tiskaa astioita, imuroi lattioita ja laittaa iltapalan alulle. Jatkoilla saunomista, seurustelua ja Kaisan tekemää ruokaa, kylmää paahtopaistia, rieskaa ja munavoita, vihanneksia ja dippikastikkeita. Ilta jatkuu pitkään mutta ei kohtuuttoman pitkään.

Elämänkulussa tämä on iso asia. Kun lasten kanssa olemme puhuneet siitä aikaisemmin, heistä jotkut ovat muistuttaneet, että Kaisan ja minun yhteen muuttaminen tai varsinkin yhteisen uuden kodin ostaminen tuntuivat käänteinä silti isommilta. Puheessaan Jaakko korostaakin, että olemme rohkeita ja teemme oikein ja että avioliiton solmiminen ei ole uuden alku eikä uusi käänne vaan olemassaolevan tilanteen toteaminen. Niin tunnen itsekin, mutta en silti anna pois sitä onnellisuutta, jonka vihkiminen aikaansai.

Hääpöydässä palataan useita kertoja polttarijuhlaan, jonka Lauri ja Erkka ovat järjestäneet minulle torstai-iltana, kaksi päivää ennen häitä. Lauri kertoo painokkaasti, miten harvinaista on, että sulhanen kaapataan polttareihinsa sädehoitoklinikan pihalta. Mielelläni kerron jännityksen tunteesta autossa, kun ajan kohti Helsingin keskustaa, miten joudun ratkomaan mahdottomia kirjastotehtäviä (Mikko Ketolan Laurin pyynnöstä laatimia) HYK:in pääkirjastossa (1. Kuka oli Puru Liisa? Missa tilaisuuksissa hän esiintyi runsaasti? 2. Kuka käytti 1930-luvulla nimimerkkiä Mikko Meikäläinen?), kiinnittämään teesini Helsingin tuomiokirkon oveen (nopeasti kirjoitan: 1. Iloa ihmisille 2. Hymyä huuleen 3. Hyvää tahtoa ja ymmärrystä kaikille) ja miten palkkioksi suorituksistani minut palkitaan illallisella Chez Dominiquessa, Helsingin ja Suomen tämän hetken ykkösravintolassa. Erkan mielestä illalle, ruuan maulle ja muulle laadukkuudelle ei löydy riittävän kehuvia adjektiiveja. Laskun maksaja eli Lauri on seuraavana päivänä jostakin laadusta eri mieltä, kun hän ottaa yhteyttä ravintolaan ja kertoo sairastuneensa edellisenä yönä selviin ruokamyrkytysoireisiin. Lauri ei syö lihaa, joten hänen annoksissaan oli eroa meihin verrattuna. Erkan kanssa emme sairastuneet.

Ehkä tosiaan on harvinaista mennä naimisiin kesken pitkää sädehoitojaksoa ja pitkää sairauslomaa. Siihen tämä onnellinen aurinko antoi keitaan, jolta oli eilen vaikea lähteä jatkamaan hoitoja. Tämänkertainen kirjaus ei ole sairausruikutusta varten. Sädehoidosta ja muusta lisää joskus toisella kerralla. Silti häiden jälkeisenä hiljaisena sunnuntaina meillä juhlista väsyneillä silmät kostuvat useamman kerran. Emme voi tietää, miten paljon on aikaa. Silti nyt paistaa onnellinen aurinko.

torstai 17. huhtikuuta 2008

Säteilyä

Jo selvästi yli puolet sädehoitoa takana. Kun etukäteen olin ottanut selvää, että sädehoitokertojeni määrä olisi jokin 32:n ja 37:n välillä, lopulta niitä määrättiin 38. Nyt olen käynyt koneessa 22 kertaa. Vielä 16 on siis jäljellä.

Ensi keskiviikkona annos lisäksi kevenee eli säteilykenttien määrää vähennetään. Ymmärtääkseni se merkitsee ainakin, että käynti Linac 3:n pritsillä tulee nopeammaksi.

Melko nopea käynti on nytkin. Jos kaikki sujuu hyvin eikä isommasti tarvitse jonottaa, automatkoihin Tapanilasta Meilahteen ja takaisin sekä itse sädehoitoon kuluu noin puolitoista tuntia. Joskus jonotus on ollut pitkä ja pari päivää sitten, koneen mentyä rikki odotus oli hyvin pitkä.

Itse toimenpide on koruton. Tutuiksi käyneistä hoitajista joku kutsuu sukunimellä sisään. Pienessä pukuhuoneessa riisun pois kengät ja päällyshousut ja kävelen uuden kutsun mukaan koneelle, jolla hoidetaan joka päivä keskimäärin 45 potilasta, lähinnä kai meitä tavallisimpia, rinta- ja eturauhassyöpää sairastavia. Asetun laudalle, jolle on laitettu minua varten uusi paperilakanan palanen ja laitan jalkani kuin kahteen kaukaloon. Polvieni alla on koroke ja pääni alle sovittelen tyynyn.

Nostan paidanhelman rinnan korkeudelle ja lasken alushousujen reunan alas. Katosta tai laitteen heijastavista pinnoista seuraan, kuinka punaisilla lasersäteillä etsitään kolmea tatuointipistettä, joihin kaikkiin säteen tulee osua. Hoitajat käyttävät latinankielisiä termejä siirrellessään minua muutamia millejä sivulla olevien kohdistuspisteiden mukaan. Lopuksi toinen tarkistaa taskulampulla vielä suoraan edestä, että kohdistinviiva kulkee häpyliitokseni kohdalla olevan pisteen kautta.

Kun kaikki on valmista, lauta nostetaan ylemmäs, hoitajat poistuvat ja toinen heistä huutaa: hoito alkaa. Kerran viikossa ohjelmassa on kuvaus, silloin hoito kestää viitisentoista minuuttia, muuten korkeintaan kymmenen. Sinä aikana ehtii kuulla kolme tai neljä kappaletta huonoa musiikkia tai yrittää olla kuuntelematta ja miettiä omiaan. Usein tunnen vaipuvani unen rajamaille.

Kone kiertää minua ympäri. Siitä kuuluu kahdenlaista ääntä. Rahinaksi nimittämäni on se, kun kone vaihtaa kenttää ja tarkentaa seuraavaan tehtäväänsä. Korkeahko signaalisummeri soi silloin, kun kone sädettää. En ole koskaan laskenut, montako sädepiippausta yksi hoitokerta sisältää, mutta aika monta niitä on.

Tunnistan jo, kun litteä levy pysähtyy vinoon vasemman silmäni eteen. Hoitokerta on loppu. Kohta vuoteeni nytkähtää, ja minut vedetään jonkin matkaa koneen uumenista. Ensimmäiseksi nostan housuni ja odotan sitten, että minut lasketaan sellaiselle korkeudelle, josta voin astua normaalisti lattialle. Puheet hoitajan kanssa jäävät yleensä aika lyhyiksi, mutta ystävällisiä toki ollaan.

Pukuhuoneen kautta katoan muuhun maailmaan. Odotushuoneesta tarkistan, josko koneelle jonottaisi tuttuja, mutta ei ole näkynyt. Omalle koneelle jonottaa melko hyvävointisilta näyttäviä, vain jotkut ovat syövän runteleman näköisiä. Paareilla sitä vastoin kuljetetaan ohi hyvin huonoja, ja ensimmäisen kerroksen sisääntuloaulassa on usein näkyvillä kaikkinaista elämän tuskaa ja rujoutta. En enää hätkähdä. Tunnen kuuluvani joukkoon, vaikka omin jaloin kuljenkin.

Yksi hoitokerta ei tunnu oikein missään. Välillä olen aistivinani pientä pistelyä, sen tapaista kuin eturauhastulehdukseni vaivat, mutta se on minulle selitetty jostakin muusta kuin säteistä johtuvaksi. Itse säteet eivät aiheuta tuntemuksia.

Olo on kuitenkin heikentynyt viikko viikolta. Aivan niin kuin ennustettiin, maha rupesi vaivaamaan parin viikon hoitojen jälkeen. Yleensä lounaan jälkeen on hankalinta, mutta sekään ei ole sääntö. Tuoreet kasvikset sopivat kai huonoimmin, mutta en ole varma mistään. Joskus maha kestää hyvin, joskus taas olen kovin kipeä ja ripulinen. Ja kun naturalistisella linjalla pysytään, pissaaminen on muuttunut vaivaksi ja vaivalloiseksi. Välillä juoksen vessassa yhtenään. Kiire tulee kamalan nopeasti ja pidättäminen on vaikeaa. Välillä taas itse pissaaminen sattuu. Siitäkään en ole löytänyt säännönmukaisuuksia.

Muut vaivat ovat ennallaan. Rinnat ovat kosketusarat ja välillä särkyiset. Iho kuivuu yhtä sattumanvaraisesti kuin ennenkin. Kuumat aallot vaivaavat välillä, nyt niitä ei ole muutamaan päivään ollut. Se selkä kiusaa myös, joskus kiristävänä tai pistelevänä tunteena, joskus kuin ihon kutiamisena. Mitään kummaa siinä ei Kaisa ainakaan näe. Niin kauan kuin olin töissä, otin asioita aivan liian raskaasti. Jokainen vähänkin huono uutinen oli parin päivän tunnekuohun arvoinen. Sanoin jollekulle, että pahimmillani otan työtoverin yhdyssanavirheenkin henkilökohtaisena hyökkäyksenä.

Koko huhtikuun olen ollut kuitenkin sairauslomalla. Lääkärin mielestä oireita oli liikaa ja sädehoito itsessäänkin raskasta ja vaivalloista. Loma onkin auttanut. Olen ensinnä päässyt vihdoinkin töissä (!) selvästi eteenpäin. Kirjoitan innolla Tampereen seurakuntien tilaamaa nuorisotyönsä historiaa sivun tai pari joka päivä. Olemme muistaneet käydä lenkilläkin, viimeksi tänään puolentoista tunnin aamukävelyllä Malmin hautausmaan perukoille, Kaisan vanhempien haudalle asti. Pihaakin olen jo vähän rapsuttanut. Kovin pitkiin työrupeamiin en kykene kerralla, mutta jos en liikaa muistele entisiä voimiani, olen ihan tyytyväinen.

Kevät tulee meillekin. Tänään kävelyllä kuvasimme itseämme onnellisiksi.