Vanhaan lenkkivihkooni tein viimeiset merkinnät kai joskus keväällä 2006. En pysty sitä tarkistamaan, koska en löydä entistä aarrettani. Onneksi tallella on kaksi vihkoa, joissa tunnontarkasti selostan juoksuharjoituksiani vuosien 1981 ja 2000 välillä. Siinä kadoksiin joutuneessa oli kilometrien, sekuntien ja kilogrammojen lisäksi sykelukematkin paikoillaan.
Heinäkuussa 2006 olin ensimmäistä kertaa Kaisan kanssa juoksemassa. Olin tietenkin puhunut vuosia kestäneestä harrastuksestani, ja vaikka kuntoni oli alkanut jo rapista, minäkuvani oli aika sporttinen. Se olikin sitten kummaa, kun juoksu oli vaikeaa. Vaitonaisesti punnersin Kaisan kintereillä, ja kun hän tarjosi minulle tilaa juosta pitemmänpuoleinen ylämäki kovempaa omaan tahtiin, en tarttunut yllytykseen, koska en kyennyt. Intiasta tuomani bakteeritulehdus jylläsi, mutta en vielä tiennyt sen voimaa. Sen juuri haluaisin tarkistaa, vieläkö sairaalareissun ja moninaisten hoitojen jälkeen vielä syksyltä 2006 löytyisi merkintöjä.
Uteliaisuuteni kohdistuu siihen, miten pitkäksi jäi aika ilman lenkkivihkoa. Olen nimittäin palannut vanhaan tapaan, josta luulin jo vapautuneeni, ja aloittanut uuden lenkkipäiväkirjan, tosin sähköisen sellaisen. Sen taustana on taas lokakuussa tehty salivuorovaraus. Kerran viikossa, joka perjantai, punnerramme kuntosaliohjelman ja hakkaamme sulkapalloa lasten (tässä leikissä kanssamme ovat olleet minun lapseni kumppaneineen) kanssa. Kun kuntoilu kerran viikossa alkoi tuntua liian harvatahtiselta, oli ryhdyttävä laatimaan sauvakävely- ja hölkkäohjelmaa. Päiväkirjassa ei ole vielä monia merkintöjä, mutta aloitettu on. Kokemuksesta tiedän, että mikään ei palkitse märkään syksyilmaan lähtemistä yhtä paljon kuin rivi lenkkipäiväkirjassa.
Myös toiseen vanhaan tuttuun juttuun lähdin kutsusta ja yllytyksestä mukaan lokakuun alkupuolella. Järvenpään Canzonetta Nova -kuoron jätin 2005. Sen kanssa olin laulanut Mozartin ja Verdin Requiemiä, Bachin Johannes-passiota ja Jouluoratoriota, Rossinin Messe solennellea ja Mendehlssohnin Elias-oratoriota ja kaikkea mahdollista muuta jumalanpalvelusmusiikista viihteeseen runsaan 19 vuoden ajan. Canzonettalaiset muodostivat myös ystäväjoukon, jonka kanssa viihdyttiin muutenkin kuin kuoroharjoituksissa. Ennen Canzonettaa olin ollut kuoroissa lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1966. Lukioaikoina kuuluin useisiin kuoroihin samanaikaisesti.
Huomenna esitän Bachin h-mollimessun Viva vox -kuoron riveissä Helsingin tuomiokirkossa. Samaa teosta lauloin samassa kirkossa ainakin syksyllä 1977 Helsingin katedraalikuoron jäsenenä, samoin myöhemminkin, ehkä 1981. Pieniä unohduksia on noin kolmessakymmenessä vuodessa päässyt tapahtumaan, siksi on ollut hyvä harjoitella.
Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Kun monimonivuotinen ystäväni Merja tuli oman kylän kanttoriksi, niin eikös käynyt kutsu meille molemmille lähteä Tapanilan kamarikuoroon. Huomisen aloitamme Kaisan kanssa kotikirkossa Hoosiannalla ja kuorolaululla. Elävän adventtikalenterin avaukseen Tapanilan torille en muiden kuorolaisten kanssa enää illalla ehdi, kun pitää olla tuomiokirkossa h-mollimessun takia. Sellaista on kahden kuoron kierteeseen joutuneen tuskien taival.
Tästä teemasta on yksi sananlasku ja toinenkin. Se joku ei pääse karvoistaan ja niin edelleen. Kun sairauskierteen jälkeen ja ykstotiseen kirjoituspuurtamiseen työlääntyneenä lähdin tänä syksynä etsimään uutta potkua elämään, niin mitä tulikaan vastaan. Niitä samoja asioita ja käyttäytymispinttymiä, joita olen toistanut vuosikymmenet. Olen niin huvittavasti kiinni vanhassa tavassa, että en pelkästään naura. On sietämättömän totta, että ihminen toistaa itseään, tekee itselle tuttuja asioita, sellaisia, joita luulee osaavansa ja joista luulee pitävänsä.
Uudistuminen on harvinaista ja usein näennäistä. En tiedä, onko se enemmän opetus vai lohdutus, että kaiken vanhan keskellä näkee paremmin itseensä. Kritiikkini tätä oman itsen tunnistamisen taitoa kohtaan on vain se, että on jännittävämpää katsoa tuntematonta ja maisemia, joita ei ennen ole nähnyt.
lauantai 28. marraskuuta 2009
tiistai 24. marraskuuta 2009
Junassa
Junaan ostan Suomen Kuvalehden uusimman numeron. Äiti sanoi puhelimessa, että siinä esiintyvän miehen taudinkuvaus muistuttaa paljon minua. Onhan siinä jotakin samaa, ajattelen, mutta nopeasti panen lehden pois enkä halua ajatella lisää, vaan yritän keskittyä tekeillä olevan Tampereen seurakuntien historiateoksen käsikirjoitukseen. Perillä odottaa historiatoimikunta, ja pitäisi olla sille jotain asiantynkää.
Ihan koko aikaa ajatus ei pysy koossa. Jostakin nousee mieleen tämä blogi ja harvoiksi käyneet merkintäni. Pitkään olen ollut sitä mieltä, että yritän rajoittua palstan nimen mukaisiin asioihin. Kirjoitan, jos oireet tai lääkärin sanat antavat aihetta. Muuten menköön elämä merkinnöittä. En ole halunnut olla ihmisten suurennuslasin alla tautisena, vaan toivonut pikemmin, että kuumista aalloistani ja hormonipistosten tuomista kymmenestä lisäkilosta (niiden entisten lisäkilojen päälle) huolimatta saisin kutakuinkin terveen kohtelun.
Jossakin Hämeenlinnan ja Toijalan välillä ryhdyn parannuksentekoon. En jätä palstaani enää kesannolle, vaan ryhdyn aktiiviseksi. Kirjaan jopa joitakin otsikoita, joista voisin jatkossa kirjoittaa. Ne ovat tämän syksyn asioita, ihan arkea vaan, ja ehkä niiden mukaan joskus vielä kirjoitankin. Kun nyt alkuillasta katson aamupäivän kirjauksiani, huomaan niitä yhdistävän seikan: ne ovat elämänuskoisia, positiiviseen tulevaisuuteen viittaavia tekemisiä kaikki tyynni.
Paluumatkalla juttelen Kaisan kanssa puhelimessa. Kerron ostaneeni lehden. - Oliko siinä jotakin uutta, hän kysyy. - Ei oikeastaan, vastaan. Selostan havaintoani, jonka mukaan jutussa oli ärsyttävä lause, jossa sekoitettiin taudin levinneisyys ja luonne. Toimittaja kirjoittaa: "Pekan taudin voitiin määritellä olevan tyyppiä T2 tai T3. T2 on niistä lievempää, T3 äkäisempää sorttia, levinnyt jo eturauhasen niin sanotun kapselin ulkopuolelle."
Oman käsitykseni mukaan T2 ja T3 kertovat vain taudin levinneisyydestä mutta ei mitään sen luonteesta. Jos yhtään olen ymmärtänyt, vähän lievempikin (= Gleasonin asteikon alapään lukemat) syöpä voi levitä myös kapselin ulkopuolelle, jos kehittymisaikaa on. Äkäinen syöpä (Gleason 8-10) taas voi olla kapselin sisälläkin, jos se todetaan riittävän varhain. Äkäisyys tarkoittaa syövän luonnetta ja sen leviämisherkkyyttä, ei levinneisyyden tilannetta. Oli mennyt läpi tekstin taatusti tarkistaneilta asiantuntijoiltakin.
Tämä ei kuitenkaan ollut niin tärkeätä, asiaa omakohtaisesti tuntevan havainto vain. Se ainoa itselle tärkeä kohta jutusta, joka pani laittamaan lehden nopeasti kiinni ja syventymään töihin, oli virke: "Hormonihoidoilla syöpää voidaan pitää hallinnassa puolesta vuodesta jopa kymmeneen vuoteen, joskin siitä saattaa aiheutua sivuvaikutuksia, kuten luiden haurastumista, aineenvaihduntahäiriöitä, kolesterolitason nousua ja jopa infarkti."
Silloin aikanaan summasin Timo Joensuun vastaanotolla hänen pitkän ja huolellisen esityksensä jälkeen, että "jos elän tästä kymmenen vuotta eteenpäin, se on hyvin eletty". Timo myönsi asian olevan juuri niin. Lehtijuttu virkisti muistia tämän ja sen nostattamien tunteiden kohdalta.
Hoitoihin mahdollisesti liittyvät sivuvaikutukset olen kuullut usein. Niitä tulee sitten kun tulee, ajattelen, vaikka haluan niitä yhtä vähän kuin haluan ajatella niitä. Silti konkreettisena ajatuksena mieleen piirtyvät vuodet. Kymmenestäkö kaksi jo takana?
Ymmärrän, ymmärrän. Keskiarvoluvut ovat keskiarvolukuja. Lehtijuttukin sanoo, että "tauti havaitaan yleensä vasta ikämiehillä, keskimäärin noin 70-vuotiailla". Ei minua keskiarvoista löydy, mutta silti tuollaiset kalkyylit kylmäävät.
Parannuksentekoni junan penkillä ei tietoisella tasolla johtunut Suomen Kuvalehden eturauhassyöpäjutusta. En taatusti ajatellut sitä, oman arjen ilmiöitä vain. Ja kuitenkin tuntuu, että pakkohan niillä on olla yhteys. On se alitajunta vekkuli veikko. Ensin silmät lukevat oman elämän kannalta kohtalokkaan näköistä asiatietoa, ja jo kohta mieli kipaisee miettimään kaikkia niitä kivoja harrastuksia, joita tänä syksynä on aloitettu ja joista kenties joskus tähän blogiin sitten kirjoittelen.
Mieli projisoi kaikenlaista, kääntää ylösalaisin, siirtää toiseen ja muuttaa mustan valkoiseksi. Ja vieläpä mistä motiivista milloinkin. Joskus se voi olla kuolemanpelko tai elämänjano.
Ihan koko aikaa ajatus ei pysy koossa. Jostakin nousee mieleen tämä blogi ja harvoiksi käyneet merkintäni. Pitkään olen ollut sitä mieltä, että yritän rajoittua palstan nimen mukaisiin asioihin. Kirjoitan, jos oireet tai lääkärin sanat antavat aihetta. Muuten menköön elämä merkinnöittä. En ole halunnut olla ihmisten suurennuslasin alla tautisena, vaan toivonut pikemmin, että kuumista aalloistani ja hormonipistosten tuomista kymmenestä lisäkilosta (niiden entisten lisäkilojen päälle) huolimatta saisin kutakuinkin terveen kohtelun.
Jossakin Hämeenlinnan ja Toijalan välillä ryhdyn parannuksentekoon. En jätä palstaani enää kesannolle, vaan ryhdyn aktiiviseksi. Kirjaan jopa joitakin otsikoita, joista voisin jatkossa kirjoittaa. Ne ovat tämän syksyn asioita, ihan arkea vaan, ja ehkä niiden mukaan joskus vielä kirjoitankin. Kun nyt alkuillasta katson aamupäivän kirjauksiani, huomaan niitä yhdistävän seikan: ne ovat elämänuskoisia, positiiviseen tulevaisuuteen viittaavia tekemisiä kaikki tyynni.
Paluumatkalla juttelen Kaisan kanssa puhelimessa. Kerron ostaneeni lehden. - Oliko siinä jotakin uutta, hän kysyy. - Ei oikeastaan, vastaan. Selostan havaintoani, jonka mukaan jutussa oli ärsyttävä lause, jossa sekoitettiin taudin levinneisyys ja luonne. Toimittaja kirjoittaa: "Pekan taudin voitiin määritellä olevan tyyppiä T2 tai T3. T2 on niistä lievempää, T3 äkäisempää sorttia, levinnyt jo eturauhasen niin sanotun kapselin ulkopuolelle."
Oman käsitykseni mukaan T2 ja T3 kertovat vain taudin levinneisyydestä mutta ei mitään sen luonteesta. Jos yhtään olen ymmärtänyt, vähän lievempikin (= Gleasonin asteikon alapään lukemat) syöpä voi levitä myös kapselin ulkopuolelle, jos kehittymisaikaa on. Äkäinen syöpä (Gleason 8-10) taas voi olla kapselin sisälläkin, jos se todetaan riittävän varhain. Äkäisyys tarkoittaa syövän luonnetta ja sen leviämisherkkyyttä, ei levinneisyyden tilannetta. Oli mennyt läpi tekstin taatusti tarkistaneilta asiantuntijoiltakin.
Tämä ei kuitenkaan ollut niin tärkeätä, asiaa omakohtaisesti tuntevan havainto vain. Se ainoa itselle tärkeä kohta jutusta, joka pani laittamaan lehden nopeasti kiinni ja syventymään töihin, oli virke: "Hormonihoidoilla syöpää voidaan pitää hallinnassa puolesta vuodesta jopa kymmeneen vuoteen, joskin siitä saattaa aiheutua sivuvaikutuksia, kuten luiden haurastumista, aineenvaihduntahäiriöitä, kolesterolitason nousua ja jopa infarkti."
Silloin aikanaan summasin Timo Joensuun vastaanotolla hänen pitkän ja huolellisen esityksensä jälkeen, että "jos elän tästä kymmenen vuotta eteenpäin, se on hyvin eletty". Timo myönsi asian olevan juuri niin. Lehtijuttu virkisti muistia tämän ja sen nostattamien tunteiden kohdalta.
Hoitoihin mahdollisesti liittyvät sivuvaikutukset olen kuullut usein. Niitä tulee sitten kun tulee, ajattelen, vaikka haluan niitä yhtä vähän kuin haluan ajatella niitä. Silti konkreettisena ajatuksena mieleen piirtyvät vuodet. Kymmenestäkö kaksi jo takana?
Ymmärrän, ymmärrän. Keskiarvoluvut ovat keskiarvolukuja. Lehtijuttukin sanoo, että "tauti havaitaan yleensä vasta ikämiehillä, keskimäärin noin 70-vuotiailla". Ei minua keskiarvoista löydy, mutta silti tuollaiset kalkyylit kylmäävät.
Parannuksentekoni junan penkillä ei tietoisella tasolla johtunut Suomen Kuvalehden eturauhassyöpäjutusta. En taatusti ajatellut sitä, oman arjen ilmiöitä vain. Ja kuitenkin tuntuu, että pakkohan niillä on olla yhteys. On se alitajunta vekkuli veikko. Ensin silmät lukevat oman elämän kannalta kohtalokkaan näköistä asiatietoa, ja jo kohta mieli kipaisee miettimään kaikkia niitä kivoja harrastuksia, joita tänä syksynä on aloitettu ja joista kenties joskus tähän blogiin sitten kirjoittelen.
Mieli projisoi kaikenlaista, kääntää ylösalaisin, siirtää toiseen ja muuttaa mustan valkoiseksi. Ja vieläpä mistä motiivista milloinkin. Joskus se voi olla kuolemanpelko tai elämänjano.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)