Onnellinen joulu

Istun alas koneen ääreen toivottaakseni sinulle hyvää ja onnellista joulua. Varmaankaan et tätä enää huomaa joulutouhuiltasi tai joulurauhaan laskeutumiseltasi, mutta joulun jälkeen sitten. Minä ainakin toivon, että joulusi on onnellinen.

Aatonaaton hämärä laskeutuu Tapanilaan. Kuusessa on kynttilät ja jouluruuat tekeytymässä. Jouluradio soittaa joululaulun toisensa jälkeen.

Aamulla vuoteesta noustessani ymmärrän ajatella, että tämä on ensimmäinen joulumme tässä uudessa kodissa. Tavallaan tämä on ensimmäinen yhteinen joulumme. Viime jouluna liityin joukkoon vasta jouluaaton iltapuolella, kun olin ensin puurotellut ja lahjoitellut lasteni kanssa Järvenpäässä. Silloin tulin valmiille, mutta tänä vuonna olemme tehneet joulua yhdessä ja vuorovedolla.

Olen ollut lähes kolme viikko kirjoittamatta. Edellisen blogitekstini ajatuksia vasten hiljaisuus on ollut varmaan sekä ymmärrettävä että viisas. On ehditty elää taas niin monen tunteen ja tunnelman läpi, että niistä kaikista en olisi halunnut muistiinmerkintää edes itselleni.

Korvien välissä
Yhä useammin huomaan vastaavani kuulumisten kysyjille, että isoimmat oireet ovat korvien välissä. Korvissa soivat Skyllan ja Kharybdisin äänet. Skylla sanoo, että sinun aikasi on ohi. Maailma on nykyään toisenlainen. Sinun tiedoillasi ja taidoillasi ei tehdä paljon mitään, kukaan ei ole niistä kiinnostunut, etkä sinä sitä paitsi jaksa enää keskittyä mihinkään pitkäjännitteiseen, suunnittelua, voimia ja kestävyyttä vaativaan työhön. Kharybdis huutaa puolestaan, että täysin kohtuuttomia nuo yhteistyökumppanini, työtoverini, opiskelijani ja esimieheni, joiden mielestä minulta on pyydettävä normaalit työsuoritukset, enhän ole sairauslomallakaan. Kharybdisin mielestä minun on pahastuttava kaikesta kohtelusta, jossa erityistilannettani ei oteta huomioon.

Skylla ja Kharybdis ovat masennuksen asialla. Ne molemmat houkuttelevat lepäämään ja kertovat, kuinka sairauteni, lääkkeeni ja mielenkuohuni vaativat kaikki niin paljon energiaa, että entisaikojen kaltaisista työsuorituksista ei kannata haaveilla ennen kuin sairaustilanteessa on saavutettu selvä positiivinen käänne. Sitä ennen on vain suostuttava odottamaan. Molempien puhe kuulostaa järkevältä, mutta petollisiahan ne ovat. Toinen syö itseluottamustani, toinen taas viekottelee katkeruuteen ja itsesääliin.

Niiden välissä purjehdin minä, joka uskallan katsoa tulevaisuuteen, jonka ruumiin ja sielun tila on kohtalaisen hyvä ja joka elän hyvää ja tasapainoista elämää. Suomeksi sanottuna tämä kaikki tarkoittaa, että arkemme on onnellista ja hyvää. Suurin huoleni koskee sitä, että tunnen itseni saamattomaksi ja innostumattomaksi. Välttämättömimmät asiat tulevat hoidetuiksi, mutta usein on sellainen olo että muuten paljon mistään ei tule juuri mitään.

Ruumiin tila
Polvileikkauksesta toipuminen on sujunut hyvin. Kyynärsauvat olen jättänyt kokonaan sivuun jo toista viikkoa sitten. Leikattu polvi ei ponnista eikä taivu vielä aivan luonnollisesti eikä kivutta, mutta paranee koko ajan. Syövästä en edelleenkään havaitse mitään, tai ehkä voimakas väsymys rasituksen jälkeen kertoo siitä jotakin, mutta syöpälääkkeeni sivuvaikutukset ovat ilmeisiä.

Lääkkeen yhdeksi tarkoitukseksi sanottiin eturauhasen pienentäminen. Ilmeisesti jotakin on tapahtunut, koska kroonisen eturauhastulehdukseni oireet ovat vähentyneet. Rinnat ovat muuttuneet kosketusaroiksi ja kasvaneet niin kuin etukäteen sanottiin, samoin painoni on noussut lyhyessä ajassa oudon paljon. Erikoisin tunne tulee kuumista aalloista, joihin en totu, vaan usein kysyn muilta, onko huoneessa tukahduttavan kuuma. Yleensä ei ole vaikka minulla on. Termostaatti on mennyt jotenkin rikki. Tämäkin kerrottiin etukäteen. Ainoa tuntematon outo tunne on se ajoittain paljonkin kiusaava selkävaiva lapaluiden välissä selkärangan tuntumassa. Kun lääkäri sen vaarattomaksi tutki, suhtauduin siihen itsekin ensin lähinnä huvittuneesti, mutta nyt se vaivaa taas mieltä.

Mosa havahtuu
Tämän joulun suuri ilo on ollut Tapanilan elävä adventtikalenteri Mosa havahtuu. Joka ilta jokaisena joulukuun kalenteriluukkupäivänä kello 18.30 jollakin tapanilalaisella pihalla on avautunut kalenterin luukku. Täällä on laulettu hoosiannaa, seurattu tiernapoikaesitys, nähty kynttilälyhtyinstallaatio, hytkytty meksikolaisissa joulutunnelmissa värikkäiden paperilyhtyjen alla, laulettu tonttuleikkejä neljän kymmenvuotiaan tyttötontun johdolla, kuunneltu neljän nokkahuilun yhtyettä sekä tarinaa Matias Aleksanteri Castrenin ja Elias Lönnrotin joulutunnelmista runonkeruumatkalla Itä-Lapissa 1841, sidottu villalankoja sireenipensaisiin bulgarialaista tapaa noudatellen sekä kiinnitetty joulukoristeita kuuseen metsäprofessorin kertoessa kuusista ja seurattu henkeä pidätellen japanilaisen futo-tanssijan ainutlaatuista esitystä yläruumis paljaana Tapanilan hienoimmassa japanilaisessa puutarhassa.

Kalenterin keskushahmo on ollut kurssitoverini Jaana. Jaana ja Olli vihkivät meidät joulukalenterin saloihin jo kesällä toivottaessaan meidät tervetulleiksi Mosaan. Jaana oli kuullut vastaavasta saksalaisesta esikuvasta ja ruvennut innostamaan mosalaisia tuttaviaan puuhaan. Tämä vuosi on ollut ensimmäinen kerta. Suuri ihme on, jos jäisi viimeiseksi. Kodit, jotka olivat valmiit kutsumaan naapurit kotipihoilleen, oli kuulemma ollut helppo löytää. Puolisen tusinaa perhettä oli ilmoittaunut luukun järjestäjiksi liian myöhään, eli ainakin sen verran oli jäänyt motivoituneita yli.

Avajaistapahtumassa Tapanilan torilla oli ollut parisen sataa henkeä, sen jälkeen tavallinen osanottajamäärä on ollut sadan molemmin puolin. Noin kymmenen minuuttia kestävä tapahtuma joulukuisessa illassa on ollut oiva vetonaula. Tapanilan kadut ovat muutenkin poikeuksellisen tunnelmallisia, mutta kuvittele niille vielä kymmenet ihmiset kulkemassa kynttilä- tai myrskylyhdyt käsissään kalenteripihaa etsimässä. Sellaisesta me olemme täällä iloinneet.

Idean saa tietenkin varastaa ja toivottavasti se on levinnyt jo. Parhaiten se soveltuu tiiviisti rakennetuille pientalovaltaisille alueille, joilla kävelymatkat ovat lyhyitä, mutta kekseliäisyys voittaa varmaan esteet, jos olot eivät näitä ehtoja täytä. Kalenterivuoronsa jo hoitaneet puhuvat tulevia vuosia varten pulppuavista kalenteri-ideoistaan.

Kalenteriluukku 22
Meidän kalenteri-iltamme oli eilen. Halusimme varata mahdollisimman myöhäisen ajankohdan. Luukku 22 oli oikein hyvä. Reetta jakoi portilla tulijoille kynttilän ja hyvän sanan mietiskelyä varten. Autokatoksemme räystääseen oli kiinnitetty laput: "Tämä on hiljaisuuden portti." "Palkitse sydämesi." "Käy luostarin puutarhaan." Väkijoukon annoimme kerääntyä etupihalle autokatoksen eteen. Kun aika oli täynnä ja väen tuleminen loppunut, Kaisa kertoi lyhyesti luostarin hiljaisesta puutarhasta, jossa jokainen voi hiljaisesti tutkailla mietiskelysanaansa kynttilänvalossa ja jossa luostariveli Mikael johdattaa lauluun.

Astuin pihallemme ensimmäisenä, sytytin kynttilän ja katselin, kuinka noin 80 tapanilalaista astuu ulkotulien valaisemaan pihaamme ja asettuu ensin pieniksi ryppäiksi ja vähitellen jonkinlaiseksi piiriksi pihallemme. "Ken kuullut on laulua enkelien" oli ehkä lauluna joillekin outo eikä kaikulaulun ideakaan kaikille tuttu, mutta yritin lausua sanat esilaulajana niin selvästi kuin suinkin, jotta muiden olisi helpompi liittyä mukaan, kun seitsemänsäkeistöisen laulun sanoja ei ollut jaettu.

Hetkeksi jäimme tutuimpien kanssa ystävälliseen palautekeskusteluun etupihalle ja viivähdimme vielä naapurin Marin ja Riston kutsumina takapihaglögillä. Katselin loimuavia ulkoroihuja ja ajattelin luostarin hiljaista puutarhaa, jossa voi tulevaisuudessa tapahtua yhtä ja toista. On paljon syitä elää.

Kalenteriluukku 23
Tällaisten tekstien kirjoittaminen ei onnistu aina yhdellä istumalla. Kun nyt palaan koneen ääreen, olemme käyneet Kaisan kanssa adventtikalenteritapahtumassa Kanervatiellä. Siellä asuu Kaisan nuoruudentuttu Sinikka miehensä Sepon ja tyttärensä kanssa.

Suuressa pihassa on koolla paljon väkeä, ainakin sata ihmistä. Oulunkylän koulun musiikkiluokan oppilaista koottu ryhmä laulaa joululauluja moniäänisesti, soittavatkin. Keräävät rahaa matkaa varten. Ei ole rahat mukana, en voi auttaa.

Suuri piha kohoaa tieltä katsoen ylöspäin. Talo on tontin takaosassa, tyylikkäästi kasvatettu rintamamiestalo. Pihan helmi on kaunis piharakennus, kesäsauna kuulemma. Yhdeltä nurkalta saunarakennusta reunustaa suuri lumimarjapensas. Saunan takana suuret koivut, mäessä seuraavan kadun varressa valtava kuusi, ja sen alapuolella taas yksi tapanilalainen mansardikatto.

Juttelemme hetken pihassa ja saamme jälkijoukon mukana kutsun sisälle. Kierrämme hetken kotia isännän seurassa, juttelemme tovin ja yhtäkkiä olemme mukana joululaulutapahtumassa. En etsi valtaa loistoa ja Syvian joululaulu vedetään tunteella. Ainakin puolet väestä on minulle sellaisia, joita en ennen ole tavannnut. On aika ihmeellistä, tai ainakin meille hyvin sopivaa, asua Tapanilassa.

Muuta hyvää
Isän taudille kuuluu, yllätys yllätys, paljon parempaa kuin ennen. Kun viikko sitten ajelimme Maijan ja Pertin luota Juhon juhlista Jyväskylästä Tampereen kautta kotiin, isä näytti luvalla sanoen aika surkealta. Torstaina tuli kuitenkin uusi tieto, joka muutti tunnelman ja piristi isää, äitiä ja meitä kaikkia. Isän syöpä ei olekaan keuhkosyöpä vaan keuhkoon pesiytynyt imusolmukesyöpä, joka on sellaista lajia, että hoitojen pitäisi siihen tepsiä. Joulua vietetään Simolankadullakin valoisammissa tunnelmissa kuin mitä vielä hetki sitten luultiin.

Tämä syksy on ollut aika rankka ja tunteita on koeteltu. Yksi jouluinen ja kiitollinen ajatukseni koskee isän ja äidin tamperelaisia ystäviä, jotka ovat auttaneet ja uskaltaneet tulla lähelle.

Lokakuun alusta asti olen katsonut maailmaa vähän eri silmin kuin ennen. Siitä asti minua on puhutellut ajatus ihmisestä, joka uskaltaa katsoa. Joka uskaltaa katsoa, se ei käännä päätään, vaikka näkee heikkoutta, huonoutta tai pahaa. Läheskään aina ei kykene tekemään juuri mitään. Siksi on tärkeää, että uskaltaa tulla lähelle ja katsoa.

Kuulumisten kyselyt koetaan usein muodollisiksi ja sellaisiksi, etteivät ihmiset ole oikeasti toisistaan kiinnostuneita. Siksi olemme tottuneet ympäripyöreään kiitos hyvää -puheenparteen. Ja jos rupeamme kuulumisiamme kertomaaan, selostamme työasiat ja lasten elämänvaiheet, ja ehkä jotakin erityistä lomanvietosta, harrastuksista tai asumisesta, jos niissä sattuu sellaista olemaan. Ne kaikki ovat hyvin sallittuja teemoja, jos kyselijä sattuu osoittamaan poikkeuksellista kiinnostusta, mutta säälliset ihmiset miettivät niistäkin tarkoin, miten asiat selvitetään kohtuuajassa ja omat asiat lähinnä positiivisessa valossa.

Nämä kuukaudet sairaan kirjoissa ovat osoittaneet, miten tärkeää kuulumisten kyseleminen on. On tärkeää saada sanoa jotakin omasta tilanteesta ja tulla sillä tavoin kuulluksi ja huomioiduksi. Mutta niinhän se on kaikkien kohdalla. Ei siihen mitään sairautta tarvita, että haluaa tulla kuulluksi ja huomioiduksi. Siksi on tärkeää uskaltaa tulla lähelle ja katsoa.

Onnellista joulua
Kaikilla ei ole onnellista joulua, vaikka kaikki sellaisesta pitävät ja haaveilevat. Kaikilla ei voikaan olla. Mutta kaikilla niillä, joiden lähelle uskalletaan tulla ja joita uskalletaan katsoa, on joulunakin onnellista.

Onnellista joulua!

Julkinen päiväkirja

Päiväkirjalle on ominaista, että siihen voi kirjoittaa mitä haluaa. Varmaan kaikki päiväkirjan pitäjät ottavat silti huomioon, että joskus joku toinen lukee. Vaikka kirjoittaisi melkein kaiken, ihan kaikkea ei koskaan kumminkaan. Rehellisinkin itsetilitys on valintojen summa ja muuan näkökulma. Samasta aiheesta olisi aina voinut kirjoittaa toisinkin. Historiantutkimuksen opettajana panen opiskelijat aina miettimään, minkä arvoisia dokumentteja päiväkirjat, muistelmat ja haastattelut ovat myöhemmille tulkinnoille.

Päiväkirjan arvo on siinä, että se on yleensä kirjoitettu tuoreeltaan. Se dokumentoi aidosti kaiken sen, mitä kirjoittaja on halunnut päiväkirjaansa kirjata tai mitä on tullut kirjanneeksi. Mitään muuta päiväkirja ei todista, mutta sellaiset voivat olla muuten ihan hyödyllisiä lähteitä. Muistelmat ja vanhoja asioita luotaavat henkilöhaastattelut saattavat olla arvokkaita siinä, että niissä on mahdollista käyttää hyödyksi muistin ohella myöhemmin saatuja tietoja ja tulkintoja sekä niiden avulla analysoida ja arvottaa tapahtumia ja kokemuksia. Useimmiten muisti kuitenkin tuppaa huonontumaan itselle epäedullisten seikkojen kohdalla ja vastaavasti kirkastumaan itselle edullisten asioiden kohdalla. Joskus kuva eletystä todellisuudesta suorastaan vääristyy. Siksi varoitan opiskelijoita aina muistitiedon epäluotettavuudesta.

Minun päiväkirjamerkintöjeni - niin kuin muidenkin - ongelma voi olla se, että omia kokemuksiani ja tuntemuksiani alleviivaamalla vääristän todellisuutta enkä ole sittenkään niin tarkka kuin luulen tai yritän. Joku toinen olisi kirjoittanut samasta toisin. Eri asia on sitten, aiheutanko muistiinmerkinnöilläni vahinkoa itselleni. Ehkä kaikki eivät rakasta minua niin paljon ja samalla tavoin kuin minä itse. Mahdollisesti joku voi joskus käyttää jotakin sanaani tai paljastamaani tekoa, tapahtumaa tai tunnetta minua vastaan. Kolmas paha juttu on, että kuvailen muita ihmisiä tavalla, joka ei tee heille oikeutta tai he kokevat sen itselleen vahingolliseksi. Joidenkin mielestä on ylipäänsä ikävää, että kuvailen tuntemuksiani kohtaamisista, joista he eivät olisi halunneet jäävän jäljelle mitään dokumentteja, mielen muistijälkiä korkeintaan.

Tämän blogisarjan yhteydessä olen luonnollisesti käynyt ison määrän keskusteluja siitä mitä voin kirjoittaa tai miltä muista tuntuu, kun he lukevat tekstejäni. Ehkä on paljon muitakin siinä joukossa, jotka olisivat halunneet sanoa minulle oman mielipiteensä asiasta mutta syystä tai toisesta ovat vaienneet.

Viime viikonlopun matka Vaasaan oli sellainen, josta en kirjoita. En ole kenellekään selityksen velkaa, mutta yritän perustella itselleni.

Tämä blogisarja alkoi ajatuksesta kuvata omia kokemuksia ja tunteita taudista ja sen hoitamisesta. Kun syöpäni oli lokakuun alussa todettu kaikkea muuta kuin kiltiksi ja helpoksi tapaukseksi, tiesin astuvani elämässäni uuteen vaiheeseen. Minulla ei ollut paljon ajatuksia siitä mitä on tapahtumassa, mutta oman mieleni kuohuista ymmärsin, että katselen elämää eri silmin kuin ennen. Halusin tehdä päiväkirjamerkintöjä, mutta ymmärsin myös, että niistä saattaisi olla iloa ja hyötyä muillekin. Kuvittelin laajan perhe- ja ystäväpiirimme kaipaavan päivitettyjä tietoja kuulumisista ja nopeasti huomasin, miten suora puhe terveyden ja sairauden kysymyksistä nosti eri lukijoissa esiin omia tuntoja omasta elämästä. Arvojärjestyksessä kolmanneksi putosi motiivi kertoa kohtalotovereille omasta syövästä ja sen hoitamisesta, mutta alkuajatuksena se ei ollut ollenkaan vähäinen. Blogisarjaa aloittaessani mieleen ei tullut lainkaan, että tämä voisi olla väline kymmenien kesannolla olevien ihmissuhteitten elvyttämiseen. Näin on käynyt. Melkein joka päivä viime viikkojen aikana olen saanut puhelinsoittoja ja sähköpostiviestejä sellaisilta ihanilta ihmisiltä, joista en ole kuullut vuosiin. Lienee ymmärrettävää, että se on lämmittänyt ja lisännyt halua jatkaa kirjoittamista.

Blogin tyylilajin löytäminen on ollut hankalaa. Tunnelmien ja erityisesti tunteiden kuvaaminen on ollut itselleni uusi asia. Kaikkia tunteita tai kaikenlaisten tunteiden ilmaisua en ollut aikaisemmin edes oikein hyväksynyt. Otin siis uuden haasteen, kun lähdin tapahtumien kuvaamisen ohella kuvailemaan sitä mitä minussa tapahtuu. Rupesin tekemään julkista päiväkirjaa.

Siitä minulla ei voinut luonnollisesti olla mitään tietoa, mitkä kaikki muut asiat sairauden ohella alkaisivat vaikuttaa tunnelmiini ja tunteisiini. En voinut tietää, ketkä läheiseni sairastuisivat tai kenen läheiseni käyttäytyminen saisi minussa aikaan tunnereaktion. Olen pitänyt päiväkirjaa ja sinnikkäästi ajatellut sen voivan olevan julkinen.

Lauantaiaamuna aikaisin alkanut automatka Vaasaan, siellä koetut Matin mukavat 50-vuotisjuhlat, sunnuntai-iltapäivän käynti tyttöjen kanssa vanhempieni luona Tampereella sekä keskustelut autossa sisälsivät niin voimakkaita yksityisiä tunteita ja olivat minulle niin ainutlaatuisen tärkeitä, että päätin olla niistä kirjoittamatta. Minun ei tarvitse leikkiä sinnikkään rehellistä eikä tinkimättömästi linjastaan kiinni pitävää. Järjen käyttö on luvallista jopa blogikirjoittelussa. Jotkut asiat voivat olla itselle tärkeitä, vaikka niitä ei sanallisesti kuvailekaan.

Linjan murtuminen ei ole iso asia. Tähänkin asti olen valinnut sanani ja aiheeni. Olen silti pyrkinyt pitämään päiväkirjaa sen lajityypin yleisesti tiedetyillä ehdoilla. Nyt katson todellisuutta silmästä silmään eri tavoin ja myönnän, että minun tunnekokemukseni ja oma kuvaukseni siitä ovat kaksi eri asiaa. Minun kuvauksiani voidaan tulkita ja ymmärtää myös sellaisella tavalla joka ei ole omani. Kaikki eivät katso kaikkea keskenään samalla tavalla. En voi antaa autorisoitua tulkintaa mistään, vaan lukijat ajattelevat myös itse. (Ajatelkaa, olen kasvanut 49,5-vuotiaaksi ja tullut tulokseen, että joku toinenkin voi ajatella!) Joku sanani voi vahingoittaa ja jonkun kertomisen välttämisellä voin sekä suojata itseni että suojella toista.

Yksityisen ja julkisen raja on silti äärimmäisen tärkeä. Viime viikonlopun tapahtumissa ja keskusteluissa oli minulle sellaista, että olisin halunnut kirjata niitä muistiin.

Paaluttamalla tarkasti aikaan jokin käänne, sana tai tunne tehdään historiaa. Mistä muusta historia on kiinnostunut kuin muutoksesta? Ja mitä muuta historia on kuin muutoksen ja kehityksen kuvaamista? Inhimillistä kehitystä ei voida kuvata kuin aikaa vasten. Arkikielessä historiallisuus tai historian tekeminen on saanut vähän toisenlaisia, ehkä huvittaviakin sisältöjä, kun sellaiseksi mielletään vain moniin ihmisiin samanaikaisesti vaikuttaneet muutokset. Yhden ihmisen sairastuminen voi vaikuttaa syvästi hänen ja hänen perheeseensä historiaan kuolemasta puhumattakaan. Se on kaikki historiaa.

Oman historiani ymmärtämisen kannalta viime viikonlopussa voi olla asioita, joiden dokumentoiminen saattaisi olla kallisarvoista ja ainakin muistamisen arvoista. Silti minusta tuntuu, että mitä tärkeämpi asia tai tunne on, sitä henkilökohtaisempi se on ja tarvitaan erityisen paljon harkintaa, voiko sellaisia kirjata julkiseen päiväkirjaan.

Näiden blogitekstien avulla olen ymmärtänyt, miten yksityinen muuttuu yleiseksi. Kun kuvaan kokemuksen tai tunteen, saan pian sähköpostin, jossa joku ystävä kuvaa samankaltaisia tuntemuksiaan. Näin toimivat teatteri, elokuva ja kirjallisuus. Toisen yksityisyys löytää vastakaikua kokijan yksityisyydestä, ja niin tulee havaituksi ilmiön yleisyys, siis sekä sen tavallisuus että yleinen luonne.

Tänä tosi-tv:n ja lööppiteollisuuden aikana yksityisyys on toisenlaista kuin ennen. Monet pyrkivät julkisuuteen yksityisyyttään paljastamalla, toisten yksityisyyttä taas pyritään paljastamaan. On paljon niitä, jotka kykenevät rahastamaan molempia ryhmiä ja on paljon taas niitä, jotka nauttivat muiden yksityisten asioiden tietämisestä ja jopa maksavat siitä, mutta eivät suin surmin haluaisi omista asioistaan tiedettävän. Ehkä kaikkein surullisinta on, että yksityisten asioiden tuleminen tietoon on muodostunut ihmisille vaaralliseksi. Vain siksi että on pahuutta, asioita on pidettävä omina. Yksityisyyden suojelemiseksi on näistä kaikista syistä tehty viime vuosina hämmästyttävä määrä lainsäädäntöä. En jaksa jatkaa ajatuskehitelmää, jonka kaikki tuntevat.

Olen siis hieman haikea siitä, että yksilöllisyyttä arvostava aikamme on tehnyt yksityisyydestä entistä hankalamman. Yhteisvastuukerääjän on vaikeampaa löytää ihmisiä kodeistaan nyt kuin 1950-luvulla. Ovikellon soittoääni ei ole aina turvallinen. Niin kai se on, että luotamme toisiimme koko ajan yhä vähemmän. Tällaisessa kehityksessä aito julkinen päiväkirja olisi vastavirtaan uimista. Ymmärrän kuitenkin, ettei sellainen ole mahdollista vaikka sitä ajattelisi kuinka ihanteellisesti. Mitä laajemmalle aihepiirit omasta sairauskertomuksesta etenevät, sitä useampia ihmisiä tulen vetäneeksi mukaan heidän sitä tahtomatta. Tässä yritän vastaisuudessa olla tarkempi.