Päiväkirjalle on ominaista, että siihen voi kirjoittaa mitä haluaa. Varmaan kaikki päiväkirjan pitäjät ottavat silti huomioon, että joskus joku toinen lukee. Vaikka kirjoittaisi melkein kaiken, ihan kaikkea ei koskaan kumminkaan. Rehellisinkin itsetilitys on valintojen summa ja muuan näkökulma. Samasta aiheesta olisi aina voinut kirjoittaa toisinkin. Historiantutkimuksen opettajana panen opiskelijat aina miettimään, minkä arvoisia dokumentteja päiväkirjat, muistelmat ja haastattelut ovat myöhemmille tulkinnoille.
Päiväkirjan arvo on siinä, että se on yleensä kirjoitettu tuoreeltaan. Se dokumentoi aidosti kaiken sen, mitä kirjoittaja on halunnut päiväkirjaansa kirjata tai mitä on tullut kirjanneeksi. Mitään muuta päiväkirja ei todista, mutta sellaiset voivat olla muuten ihan hyödyllisiä lähteitä. Muistelmat ja vanhoja asioita luotaavat henkilöhaastattelut saattavat olla arvokkaita siinä, että niissä on mahdollista käyttää hyödyksi muistin ohella myöhemmin saatuja tietoja ja tulkintoja sekä niiden avulla analysoida ja arvottaa tapahtumia ja kokemuksia. Useimmiten muisti kuitenkin tuppaa huonontumaan itselle epäedullisten seikkojen kohdalla ja vastaavasti kirkastumaan itselle edullisten asioiden kohdalla. Joskus kuva eletystä todellisuudesta suorastaan vääristyy. Siksi varoitan opiskelijoita aina muistitiedon epäluotettavuudesta.
Minun päiväkirjamerkintöjeni - niin kuin muidenkin - ongelma voi olla se, että omia kokemuksiani ja tuntemuksiani alleviivaamalla vääristän todellisuutta enkä ole sittenkään niin tarkka kuin luulen tai yritän. Joku toinen olisi kirjoittanut samasta toisin. Eri asia on sitten, aiheutanko muistiinmerkinnöilläni vahinkoa itselleni. Ehkä kaikki eivät rakasta minua niin paljon ja samalla tavoin kuin minä itse. Mahdollisesti joku voi joskus käyttää jotakin sanaani tai paljastamaani tekoa, tapahtumaa tai tunnetta minua vastaan. Kolmas paha juttu on, että kuvailen muita ihmisiä tavalla, joka ei tee heille oikeutta tai he kokevat sen itselleen vahingolliseksi. Joidenkin mielestä on ylipäänsä ikävää, että kuvailen tuntemuksiani kohtaamisista, joista he eivät olisi halunneet jäävän jäljelle mitään dokumentteja, mielen muistijälkiä korkeintaan.
Tämän blogisarjan yhteydessä olen luonnollisesti käynyt ison määrän keskusteluja siitä mitä voin kirjoittaa tai miltä muista tuntuu, kun he lukevat tekstejäni. Ehkä on paljon muitakin siinä joukossa, jotka olisivat halunneet sanoa minulle oman mielipiteensä asiasta mutta syystä tai toisesta ovat vaienneet.
Viime viikonlopun matka Vaasaan oli sellainen, josta en kirjoita. En ole kenellekään selityksen velkaa, mutta yritän perustella itselleni.
Tämä blogisarja alkoi ajatuksesta kuvata omia kokemuksia ja tunteita taudista ja sen hoitamisesta. Kun syöpäni oli lokakuun alussa todettu kaikkea muuta kuin kiltiksi ja helpoksi tapaukseksi, tiesin astuvani elämässäni uuteen vaiheeseen. Minulla ei ollut paljon ajatuksia siitä mitä on tapahtumassa, mutta oman mieleni kuohuista ymmärsin, että katselen elämää eri silmin kuin ennen. Halusin tehdä päiväkirjamerkintöjä, mutta ymmärsin myös, että niistä saattaisi olla iloa ja hyötyä muillekin. Kuvittelin laajan perhe- ja ystäväpiirimme kaipaavan päivitettyjä tietoja kuulumisista ja nopeasti huomasin, miten suora puhe terveyden ja sairauden kysymyksistä nosti eri lukijoissa esiin omia tuntoja omasta elämästä. Arvojärjestyksessä kolmanneksi putosi motiivi kertoa kohtalotovereille omasta syövästä ja sen hoitamisesta, mutta alkuajatuksena se ei ollut ollenkaan vähäinen. Blogisarjaa aloittaessani mieleen ei tullut lainkaan, että tämä voisi olla väline kymmenien kesannolla olevien ihmissuhteitten elvyttämiseen. Näin on käynyt. Melkein joka päivä viime viikkojen aikana olen saanut puhelinsoittoja ja sähköpostiviestejä sellaisilta ihanilta ihmisiltä, joista en ole kuullut vuosiin. Lienee ymmärrettävää, että se on lämmittänyt ja lisännyt halua jatkaa kirjoittamista.
Blogin tyylilajin löytäminen on ollut hankalaa. Tunnelmien ja erityisesti tunteiden kuvaaminen on ollut itselleni uusi asia. Kaikkia tunteita tai kaikenlaisten tunteiden ilmaisua en ollut aikaisemmin edes oikein hyväksynyt. Otin siis uuden haasteen, kun lähdin tapahtumien kuvaamisen ohella kuvailemaan sitä mitä minussa tapahtuu. Rupesin tekemään julkista päiväkirjaa.
Siitä minulla ei voinut luonnollisesti olla mitään tietoa, mitkä kaikki muut asiat sairauden ohella alkaisivat vaikuttaa tunnelmiini ja tunteisiini. En voinut tietää, ketkä läheiseni sairastuisivat tai kenen läheiseni käyttäytyminen saisi minussa aikaan tunnereaktion. Olen pitänyt päiväkirjaa ja sinnikkäästi ajatellut sen voivan olevan julkinen.
Lauantaiaamuna aikaisin alkanut automatka Vaasaan, siellä koetut Matin mukavat 50-vuotisjuhlat, sunnuntai-iltapäivän käynti tyttöjen kanssa vanhempieni luona Tampereella sekä keskustelut autossa sisälsivät niin voimakkaita yksityisiä tunteita ja olivat minulle niin ainutlaatuisen tärkeitä, että päätin olla niistä kirjoittamatta. Minun ei tarvitse leikkiä sinnikkään rehellistä eikä tinkimättömästi linjastaan kiinni pitävää. Järjen käyttö on luvallista jopa blogikirjoittelussa. Jotkut asiat voivat olla itselle tärkeitä, vaikka niitä ei sanallisesti kuvailekaan.
Linjan murtuminen ei ole iso asia. Tähänkin asti olen valinnut sanani ja aiheeni. Olen silti pyrkinyt pitämään päiväkirjaa sen lajityypin yleisesti tiedetyillä ehdoilla. Nyt katson todellisuutta silmästä silmään eri tavoin ja myönnän, että minun tunnekokemukseni ja oma kuvaukseni siitä ovat kaksi eri asiaa. Minun kuvauksiani voidaan tulkita ja ymmärtää myös sellaisella tavalla joka ei ole omani. Kaikki eivät katso kaikkea keskenään samalla tavalla. En voi antaa autorisoitua tulkintaa mistään, vaan lukijat ajattelevat myös itse. (Ajatelkaa, olen kasvanut 49,5-vuotiaaksi ja tullut tulokseen, että joku toinenkin voi ajatella!) Joku sanani voi vahingoittaa ja jonkun kertomisen välttämisellä voin sekä suojata itseni että suojella toista.
Yksityisen ja julkisen raja on silti äärimmäisen tärkeä. Viime viikonlopun tapahtumissa ja keskusteluissa oli minulle sellaista, että olisin halunnut kirjata niitä muistiin.
Paaluttamalla tarkasti aikaan jokin käänne, sana tai tunne tehdään historiaa. Mistä muusta historia on kiinnostunut kuin muutoksesta? Ja mitä muuta historia on kuin muutoksen ja kehityksen kuvaamista? Inhimillistä kehitystä ei voida kuvata kuin aikaa vasten. Arkikielessä historiallisuus tai historian tekeminen on saanut vähän toisenlaisia, ehkä huvittaviakin sisältöjä, kun sellaiseksi mielletään vain moniin ihmisiin samanaikaisesti vaikuttaneet muutokset. Yhden ihmisen sairastuminen voi vaikuttaa syvästi hänen ja hänen perheeseensä historiaan kuolemasta puhumattakaan. Se on kaikki historiaa.
Oman historiani ymmärtämisen kannalta viime viikonlopussa voi olla asioita, joiden dokumentoiminen saattaisi olla kallisarvoista ja ainakin muistamisen arvoista. Silti minusta tuntuu, että mitä tärkeämpi asia tai tunne on, sitä henkilökohtaisempi se on ja tarvitaan erityisen paljon harkintaa, voiko sellaisia kirjata julkiseen päiväkirjaan.
Näiden blogitekstien avulla olen ymmärtänyt, miten yksityinen muuttuu yleiseksi. Kun kuvaan kokemuksen tai tunteen, saan pian sähköpostin, jossa joku ystävä kuvaa samankaltaisia tuntemuksiaan. Näin toimivat teatteri, elokuva ja kirjallisuus. Toisen yksityisyys löytää vastakaikua kokijan yksityisyydestä, ja niin tulee havaituksi ilmiön yleisyys, siis sekä sen tavallisuus että yleinen luonne.
Tänä tosi-tv:n ja lööppiteollisuuden aikana yksityisyys on toisenlaista kuin ennen. Monet pyrkivät julkisuuteen yksityisyyttään paljastamalla, toisten yksityisyyttä taas pyritään paljastamaan. On paljon niitä, jotka kykenevät rahastamaan molempia ryhmiä ja on paljon taas niitä, jotka nauttivat muiden yksityisten asioiden tietämisestä ja jopa maksavat siitä, mutta eivät suin surmin haluaisi omista asioistaan tiedettävän. Ehkä kaikkein surullisinta on, että yksityisten asioiden tuleminen tietoon on muodostunut ihmisille vaaralliseksi. Vain siksi että on pahuutta, asioita on pidettävä omina. Yksityisyyden suojelemiseksi on näistä kaikista syistä tehty viime vuosina hämmästyttävä määrä lainsäädäntöä. En jaksa jatkaa ajatuskehitelmää, jonka kaikki tuntevat.
Olen siis hieman haikea siitä, että yksilöllisyyttä arvostava aikamme on tehnyt yksityisyydestä entistä hankalamman. Yhteisvastuukerääjän on vaikeampaa löytää ihmisiä kodeistaan nyt kuin 1950-luvulla. Ovikellon soittoääni ei ole aina turvallinen. Niin kai se on, että luotamme toisiimme koko ajan yhä vähemmän. Tällaisessa kehityksessä aito julkinen päiväkirja olisi vastavirtaan uimista. Ymmärrän kuitenkin, ettei sellainen ole mahdollista vaikka sitä ajattelisi kuinka ihanteellisesti. Mitä laajemmalle aihepiirit omasta sairauskertomuksesta etenevät, sitä useampia ihmisiä tulen vetäneeksi mukaan heidän sitä tahtomatta. Tässä yritän vastaisuudessa olla tarkempi.
