Tatuoitu

Olen ollut taudistanikin surulomalla. Lääkkeeni olen syönyt ja sovituissa tutkimuksissa käynyt, mutta energiaa on kulunut suruun ja kaipaukseen, hautajaisten järjestämiseen sekä perheenjäsenten keskinäiseen tukemiseen niin, että oma tauti on välillä pitkiä aikoja kokonaan mielestä poissa.

Kaiken surun ja huolen keskellä on ilonkin aihetta, kun Lotan ja Antin tyttö, Aino Maria, syntyi tiistaina. Isossa perheessä koko ajan tapahtuu.

Tänään olen merkitty mies. Alaruumiissani on kolme tatuointipistettä, jotka kohdistavat säteet tarkasti maaliinsa. Niiden määrittäminen tänään on viimeinen toimenpide, joka minulle tehdään ennen ensi maanantaina alkavaa sädehoitojaksoa. Ylihuomenna keskiviikkona lääkäri tekee minulle hoitosuunnitelman, jonka itse saan tietää ilmeisesti vasta maanantaina. Silloin kuulen, kestääkö jakso 32 vai 37 peräkkäistä arkipäivää vai jotakin niiden väliltä. Aika pieni vaihteluväli. Ilmeisesti jokaisella hoitopäivällä on punnittu syynsä.

Varmaan opin ymmärtämään sädehoitoa ja sen logiikkaa paremmin, kun tulen tutuksi Linac kolmosen (sädehoitolaitteen) kanssa. Tällä hetkellä olen ymmärtävinäni, että hoidossa ratkaisevaa on kokonaisannos säteilyä. Yhdellä kerralla säteitä ei voida kuitenkaan antaa määräänsä enempää. Siksi kunkin potilaan yksilöllisestä tilanteesta riippuen hoitopäiviä on jokin luku 32:n ja 37:n välillä.

Tämän päivän koe on tietokonesimulointi. Viime torstai-iltana, juuri ennen lähtöä Tampereelle hautajaismatkalle, makaan puoli tuntia magneettikuvauksessa. Näiden kahden kuvauksen tietoja käytetään yhdessä, kun määritellään eturauhaseeni kohdistettavien säteitten suunta ja matka, jotta hoitotulos olisi paras mahdollinen ja haitat siedettävän vähäiset.

Molemmat kuvaukset ovat toimenpiteinä samantapaisia. Lepään putkessa selälläni polvi tyynyn alla ja valtava kamera kuvaa. Eroina on lähinnä, että magneettikuvaus kestää pitempään ja on paljon kovaäänisempää, tietokonesimuloinnissa ollaan kuvattava ihoalue paljastettuna.

Surulomalla taudista olen ollut paitsi keskittyäkseni isän hautajaisiin myös siksi, että viikko sitten maanantaina iso taakka vierähtää mielestä. Kesken siunauspuheen kirjoittamisen kuulen, että epäilyni ovat olleet vääriä. Edellisellä viikolla tehty luustokartoitus kertoo, että luustoni on edelleen puhdas. Lääkäri arvelee, että paikkaa vaihtavat selkäkipuni ovat hormonilääkkeen seurausta. - Teillä ei ole ikään kuin vaihdevuodet, lääkäri sanoo. - Teillä on vaihdevuodet, ja kaikenlaiset ikävät kivut ja kolotukset valitettavasti kuuluvat niiden oireisiin. Lääkäri antaa selvän tärkeysjärjestyksen: Sädehoito on iso ja raskaskin asia. Nyt on keskityttävä siihen. Selän aika on syksyllä.

Kumma kyllä, tämän tiedon jälkeen selkäkolotusten kanssa on ollut paljon helpompi olla. On ollut päiviä, varsinkin hautajaispäivä, jolloin kipuja ei ole juuri ollut. Ainakin nyt tuntuu siltä, että jos metastaaseja ei ole, olkoon vaikka vähän särkyjäkin. Kyllä niiden kanssa eletään.

Kultajyviä minussa ei ole. Tarkimmat suuntimakohdat ovat ihooni eliniäksi jäävät tatuointipisteet. Lääkärit arvioivat kultajyvien asennuksen liian suureksi riskiksi minussa mahdollisesti edelleen piileskelevän ESBL-bakteerin kanssa. Sairaalassa rutiinimaisesti käytetyt antibiootit eivät bakteeriin tepsi, ja siksi uusien reikien tekeminen on liian vaarallista. Lääkäri puhuu myös kustannustehokkuudesta. Kultajyvillä ei saada niin paljon lisätarkkuutta kuin mitä makuuttamiseni erikoisantibioottihoidossa maksaisi, tulkitsen saamani tiedon. Kun soitan asiasta myöhemmin luottolääkärille, joka aikanaan lokakuussa ohjasi minut pois leikkausjonosta ja sädehoitotielle, tämä puhuu syömisten, juomisten ja vessakäyntien tarkkuudesta, jotta suoli ja virtsarakko olisivat joka hoitokerralla samassa kohdassa ja yhtä tyhjiä ja täysiä. Koneeksi en kykene muuttumaan, ajattelen.

Näillä tiedoilla mennään eteenpäin. Hautajaisten jälkeen mieleen on hiipinyt taas enemmän huolta itsestä.

Kaisalle kerron, miten tunnen surua etukäteen siitä, että eturauhaseni ammutaan tohjoksi ja käyttökelvottomaksi. Se on elin, jota en ole koskaan nähnyt ja johon minulla ei ole oikein mitään henkilökohtaista suhdetta, mutta silti tuntuu ikävältä menettää se. Kaisa toteaa siihen, että ehkä kyse on samantapaisesta tunteesta, josta niin monet naiset ovat kertoneet kohdun poistamisen yhteydessä. On luovuttava jostakin, joka liittyy kiinteästi omaan seksuaali-identiteettiin ja omaan persoonaankin.

Käyntikertojen vaivat ja mahdolliset sädehoidon rasitukset ja sivuoireet ovat oma asiansa. Paranemisen tai elämän lisävuosien kannalta on olennaista, että eturauhaseni tuhotaan.

Täyteen työtehoon pääseminen voi tänä keväänä olla liian suuri vaatimus. Huhtikuusta olen isoimman osan sovitusti lomalla. Se tuntuu hyvältä ajatukselta.

* * *

Monta kertaa päivässä tipahdan keskeltä omaa arkea muistamaan isää. Usein muistikuvat laukaisevat itkun, välillä katkeran.

Hautajaisviikonloppu on iso ja tärkeä. Hautajaiset Pispalan kirkossa, hautaanlasku Kalevankankaan hautausmaalla, muistojuhla Ilkon kurssikeskuksessa Kangasalla. Isän elämä ja asuinpaikat Tampereella ovat kulkeneet idästä länteen. Hautajaispäivänä kuljemme isän mukana lännestä itään.

Lauantaina käymme mökillä. Siellä tunteita on vaikeinta hallita. Onneksi läheisten seurassa ei tarvitsekaan. Viikonlopun yhdessäolossa on paljon myös iloa. Sekin tuntuu hyvältä, kun ei tehdä juuri mitään.

Sunnuntaina kokoonnumme vielä Erkkaa vaille koko perhe Pispalan kirkkoon kuolleiden kiitoksiin. Seurakunta on valmistanut esirukouksen yhteyteen laajan osuuden isästä. Kanttori soittaa huilulla Hannikaisen laulun Niin kuin muuttolintusen tie. Maiju on laulanut saman isän muistojuhlassa. Huilua kuunnellessa tunne on lähes yhtä pakahduttava kuin palatessani penkkiin siunaussanojen jälkeen.

Huonosti olen vastannut kymmeniin minulle tulleisiin viesteihin. Ehkä siitä ei tarvitse olla nolo. Tänään sovimme äidin ja muiden kanssa lehteen tulevan kiitoksen sanamuodosta.

Siunauspuhe 7.3.2008

Kun ajattelen isää, tunnen käden joka aamuvarhaisella tarttuu lempeästi olkapäähäni ja kuulen äänen: verkoille. Näen isän, joka soutaa lyhyin, hermostunein mutta voimakkain vedoin ja iloitsee saaliista lapsellisesti kuin poika.

Kun ajattelen isää, ajattelen Ämmälän poikaa, joka pitää joka päivä sylissään rakkaita kanojaan, ja nuorta miestä, joka tienaa opiskelurahoja halkoja hakkaamalla. Ja ajattelen pappia, jonka Apu-lehti julistaa jutussaan Tampereen superlatiiveista Tampereen iloisimmaksi. Ajattelen isää, joka on ollut merkityksellinen niin monille.

Näen isän, joka kulkee joustavin askelin tutuilla poluilla Majaalahden Valkeevuorella, Kurussa tai Raippaluodossa. Näen isän hämmästyttävän nopeuden, kun hän melkein lentää vuoripolkua alas Ranskan Alpeilla. Näen isän varustamassa marjastusporukkaa matkaan, ja sen, kuinka isän ämpäri täyttyy raivostuttavan nopeasti marjoista tai sienistä. Ja näen isän kauniit sormet puhdistamassa marjoja Ristisaaren verannalla tai Tohlopin keittiössä.

Kun ajattelen isää, näen silmät täynnä pelin riemua mökin sulkapallokentällä tai Vaasan-kodin kellarissa pingispöydän takana. Näen isän juoksemassa vierelläni Tohloppijärven rantapolulla kertomassa mieltään rasittavista työharmeista tai Sahalahden kirkossa, jonne olemme lähteneet mökiltä kaksistaan ja laulamme pienilukuisen seurakunnan keskellä kilpaa.

Näen isän, joka hakkaa puita, vääntää kiviä, kärrää hiekkaa, heittää tikkaa, kantaa vettä kasvimaalle ja ottaa paidan pois heti kun ensimmäisen kevätpäivän aurinko lämmittää ihoa. Näen isän kumaran asennon ja iloisen hymyn, kun hän tulee vieraita vastaanottamaan. Lämmitetäänkö sauna, isä kysyy ja katoaa sitten mäen taakse askareilleen.

Kun isä palaa, isä nauraa, laulaa, taputtaa lasten posket kovakouraisesti, jakaa karkkia. Kun isä pitää töistään tauon ja antaa ajatusten levätä, isän kädet läiskivät korteilla pasianssia. Isä imuroi kodin papinpuku päällä kiireisesti kotikasteiden tai muiden toimitusten välissä. Tai isä istuu työhuoneessaan kirjoittamassa puhetta tai juttua lehteen. Kirjoituskone nakuttaa tasaisesti ja taustalla soi Bach.

Kun ajattelen isää, näen kuinka isä tulee kohti, on lämmin, ymmärtää. Osaa tehdä suorankin kysymyksen mutta vetäytyy äkkiä, jos huomaa osuneensa arkaan paikkaan. Isä on hienotunteinen ja tajuaa tilanteen.

Kun ajattelen isää, näen kuinka kannustava ja kiinnostunut hän on. Hän uskoo suunnitelmiini orastavista alkuajatuksista lähtien ja seuraa tarkasti minun ja muiden lastensa tekemisiä. Vastavihitylle papille lahjaksi antamaansa kirkkokäsikirjaan hän laittaa omistuskirjoituksen: Luota enemmän herkkyyteesi kuin järkeesi.

Kun ajattelen isää, näen kuinka hän tapaa ihmisiä, muuttaa pikkuisen tyyliään kunkin kohdattavan tai hetken mukaan, mutta melkein kaikkeen sopii räjähtävä nauru. Kun isä oivaltaa, mitä toinen tarvitsee, hän lähtee liikkeelle heti. Isä tuo, vie, noutaa, kantaa, valmistaa ja siinä sivussa hoitaa vielä kolmannenkin asian.

Kun ajattelen isää, näen kuinka hän on välillä aidosti epävarma. Ammattimiehen palveluksia tarvitessaan hän touhottaa vierellä nöyränä hanslankarina ja ojentelee työkaluja. Näen, miten ex tempore -puheessa tai hankalassa keskustelussa isä räpyttelee silmiään ja hakee sanoja. Oudossa seurassa isä on joskus suorastaan ujo ja kömpelö.

Ainutlaatuista isää on se, miten hän kykenee olemaan samaa mieltä kahden riitapukarin kanssa ja paukauttaa mielipiteekseen sellaista, joka muiden mielestä on ristiriidassa hänen muiden ajatustensa kanssa. Kun lauloin kansakoulussa oppimaani isänmaallista laulua, isä saattoi tokaista: ”Laula poika mitä laulat mutta älä usko mitä laulat.” Teologian opiskelijana olin kiinnostunut isän sielunhoitonäkemyksestä. Kysymykseeni isä vastasi: ”Jos joku pysyy tässä vauhdissa mukana, saa sielunhoitoakin samalla.”

Kun ajattelen isää, näen hänet lempeänä, herkkänä, leikkisenä ja nauravana, mutta myös kiivaana ja hermostuneena. Alakuloisimmat hetkensä hän haluaa kätkeä muilta, mennä pois muiden silmistä.

Kun ajattelen isää, näen, miten hän eläkevuosinaan ottaa takaisin, haluaa matkustaa ja nauttia elämästä. Isällä on aikaa perheelle mutta myös isolle ystäväjoukolle, vanhoille ja uusille. Isän ja äidin elämä näyttää hyvältä, innostuneelta ja melkein kadehdittavan tasapainoiselta. Isä innostuu kirjoittamisesta niin, että välillä hän ei puhu mistään muusta kuin tekeillä olevasta uusimmasta.

Kun ajattelen isää, ajattelen Paappaa, joka ottaa lastenlapset mukaansa metsäretkelle ja kasvimaalle, kukkaniitylle ja etelänmatkalle. Näen, kuinka hän Vaasan-vuosinaan ajaa joka viikko viitisensataa kilometriä ollakseen vapaapäivän Längelmäveden rannalla. Näkymää saunalta laiturille isä kutsuu sielunmaisemakseen. Ristisaaressa kaikki on toisin kun Paappaa ei ole.

Kun ajattelen isää, muistan isän saarnan rakenteen. Siinä on monta aloitusta, jotka kaikki hän onnistuu liittämään samaan teemaan. Puheessa on lyhyitä tarinoita ja paljon vertauskuvia, mutta vähän puhkiselittämistä ja tarkkaa analyysia. Isän lukeneisuus tulee esiin muistumissa ja hyvin valituissa sitaateissa, mutta hän rakentaa mieluummin pienistä paloista omia kokonaisuuksia kuin johtaa ajatuksiaan muiden isoista ajatusrakennelmista. Isä ajattelee itse, mutta ennen muuta hän luottaa kuulijaan. Isä tarjoaa elämyksen tai väläyksen, ensi kerralla lisää.

Sama tunne tulee, kun ajattelen isää puhelimessa. Tuskin kukaan osaa lopettaa puhelua yhtä lyhyeen kuin isä. Kun asia loppuu tai eteen tulee jotakin muuta, hän sanoo vain: Terve! Isä luottaa siihen, että yhteydenpito jatkuu.

Kun ajattelen isää, kuulen hänen puhuvan Jeesuksen ohjelmasta ja siitä, kuinka kristillinen usko vapauttaa sekä luo uutta ja parempaa elämää. Isän kristillisyys on arjen kristillisyyttä. Hän painottaa kaikkea toimintaa, evankelioimista, kasvatusta, diakonista palvelua ja lähetystä, ennen kaikkea että lähimmäistä rakastetaan.

Kun ajattelen isää, kuulen hänen sanovan: niin Herramme opettaa. Isä toistaa usein myös lauseen: ”Jeesus sanoo: Seuraa minua.” Ja isä jatkaa: ”Tämä kutsu on voimassa.”

Isän kristillisyys on Kristuksen seuraamista. Jeesuksen seuraajana oleminen on johtolanka isän ihanteisiin ja käyttäytymiseen: samanaikaiseen hurjaan toimeliaisuuteen ja kurinalaisuuteen sekä valloittavaan leikkisyyteen. Ja vajavainen ihminen isäkin oli. Jeesuksen seuraajana hän otti vakavasti myös vapauttavan armon.

Kun ajattelen isää, näen käytännöllisen, toiminnallisen, ihmisläheisen ja hyvin inhimillisen isän. Isä puhui mielellään henkisestä perinnöstä, jonka jätämme seuraaville sukupolville. Näen isän palvelualttiuden piilokasvatuksena. Vielä suoremmin hän jätti perintöään laulattamalla virren. Kun omassa elämässäni jäin tyhjän päälle, isä kutsui minut retkelle Baltiaan. Sen kirkoissa veisasimme kahdestaan. Iltavirsi, ruokavirsi ja monet muut virret kokosivat perheenjäsenet yhteen ja kohottivat mieltä, mutta myös siirsivät perintöä eteenpäin.

Viimeisen puheensa isä piti omalle perheelleen joulupäivänä. Siinä hän kertoi kysyneensä päiväkerholaisilta, mitä se rakkaus on. Pieni poika oli vastannut: ”Se ei näy, mutta sen huomaa.”

Nousemme nyt tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme ja toimittamaan siunaamisen.

Tähän uskoon Erkki Samuli Malkavaara kastettiin syksyllä 1925. Saman uskon varassa siunaamme hänet odottamaan ylösnousemuksen päivää.