Olen ollut taudistanikin surulomalla. Lääkkeeni olen syönyt ja sovituissa tutkimuksissa käynyt, mutta energiaa on kulunut suruun ja kaipaukseen, hautajaisten järjestämiseen sekä perheenjäsenten keskinäiseen tukemiseen niin, että oma tauti on välillä pitkiä aikoja kokonaan mielestä poissa.
Kaiken surun ja huolen keskellä on ilonkin aihetta, kun Lotan ja Antin tyttö, Aino Maria, syntyi tiistaina. Isossa perheessä koko ajan tapahtuu.
Tänään olen merkitty mies. Alaruumiissani on kolme tatuointipistettä, jotka kohdistavat säteet tarkasti maaliinsa. Niiden määrittäminen tänään on viimeinen toimenpide, joka minulle tehdään ennen ensi maanantaina alkavaa sädehoitojaksoa. Ylihuomenna keskiviikkona lääkäri tekee minulle hoitosuunnitelman, jonka itse saan tietää ilmeisesti vasta maanantaina. Silloin kuulen, kestääkö jakso 32 vai 37 peräkkäistä arkipäivää vai jotakin niiden väliltä. Aika pieni vaihteluväli. Ilmeisesti jokaisella hoitopäivällä on punnittu syynsä.
Varmaan opin ymmärtämään sädehoitoa ja sen logiikkaa paremmin, kun tulen tutuksi Linac kolmosen (sädehoitolaitteen) kanssa. Tällä hetkellä olen ymmärtävinäni, että hoidossa ratkaisevaa on kokonaisannos säteilyä. Yhdellä kerralla säteitä ei voida kuitenkaan antaa määräänsä enempää. Siksi kunkin potilaan yksilöllisestä tilanteesta riippuen hoitopäiviä on jokin luku 32:n ja 37:n välillä.
Tämän päivän koe on tietokonesimulointi. Viime torstai-iltana, juuri ennen lähtöä Tampereelle hautajaismatkalle, makaan puoli tuntia magneettikuvauksessa. Näiden kahden kuvauksen tietoja käytetään yhdessä, kun määritellään eturauhaseeni kohdistettavien säteitten suunta ja matka, jotta hoitotulos olisi paras mahdollinen ja haitat siedettävän vähäiset.
Molemmat kuvaukset ovat toimenpiteinä samantapaisia. Lepään putkessa selälläni polvi tyynyn alla ja valtava kamera kuvaa. Eroina on lähinnä, että magneettikuvaus kestää pitempään ja on paljon kovaäänisempää, tietokonesimuloinnissa ollaan kuvattava ihoalue paljastettuna.
Surulomalla taudista olen ollut paitsi keskittyäkseni isän hautajaisiin myös siksi, että viikko sitten maanantaina iso taakka vierähtää mielestä. Kesken siunauspuheen kirjoittamisen kuulen, että epäilyni ovat olleet vääriä. Edellisellä viikolla tehty luustokartoitus kertoo, että luustoni on edelleen puhdas. Lääkäri arvelee, että paikkaa vaihtavat selkäkipuni ovat hormonilääkkeen seurausta. - Teillä ei ole ikään kuin vaihdevuodet, lääkäri sanoo. - Teillä on vaihdevuodet, ja kaikenlaiset ikävät kivut ja kolotukset valitettavasti kuuluvat niiden oireisiin. Lääkäri antaa selvän tärkeysjärjestyksen: Sädehoito on iso ja raskaskin asia. Nyt on keskityttävä siihen. Selän aika on syksyllä.
Kumma kyllä, tämän tiedon jälkeen selkäkolotusten kanssa on ollut paljon helpompi olla. On ollut päiviä, varsinkin hautajaispäivä, jolloin kipuja ei ole juuri ollut. Ainakin nyt tuntuu siltä, että jos metastaaseja ei ole, olkoon vaikka vähän särkyjäkin. Kyllä niiden kanssa eletään.
Kultajyviä minussa ei ole. Tarkimmat suuntimakohdat ovat ihooni eliniäksi jäävät tatuointipisteet. Lääkärit arvioivat kultajyvien asennuksen liian suureksi riskiksi minussa mahdollisesti edelleen piileskelevän ESBL-bakteerin kanssa. Sairaalassa rutiinimaisesti käytetyt antibiootit eivät bakteeriin tepsi, ja siksi uusien reikien tekeminen on liian vaarallista. Lääkäri puhuu myös kustannustehokkuudesta. Kultajyvillä ei saada niin paljon lisätarkkuutta kuin mitä makuuttamiseni erikoisantibioottihoidossa maksaisi, tulkitsen saamani tiedon. Kun soitan asiasta myöhemmin luottolääkärille, joka aikanaan lokakuussa ohjasi minut pois leikkausjonosta ja sädehoitotielle, tämä puhuu syömisten, juomisten ja vessakäyntien tarkkuudesta, jotta suoli ja virtsarakko olisivat joka hoitokerralla samassa kohdassa ja yhtä tyhjiä ja täysiä. Koneeksi en kykene muuttumaan, ajattelen.
Näillä tiedoilla mennään eteenpäin. Hautajaisten jälkeen mieleen on hiipinyt taas enemmän huolta itsestä.
Kaisalle kerron, miten tunnen surua etukäteen siitä, että eturauhaseni ammutaan tohjoksi ja käyttökelvottomaksi. Se on elin, jota en ole koskaan nähnyt ja johon minulla ei ole oikein mitään henkilökohtaista suhdetta, mutta silti tuntuu ikävältä menettää se. Kaisa toteaa siihen, että ehkä kyse on samantapaisesta tunteesta, josta niin monet naiset ovat kertoneet kohdun poistamisen yhteydessä. On luovuttava jostakin, joka liittyy kiinteästi omaan seksuaali-identiteettiin ja omaan persoonaankin.
Käyntikertojen vaivat ja mahdolliset sädehoidon rasitukset ja sivuoireet ovat oma asiansa. Paranemisen tai elämän lisävuosien kannalta on olennaista, että eturauhaseni tuhotaan.
Täyteen työtehoon pääseminen voi tänä keväänä olla liian suuri vaatimus. Huhtikuusta olen isoimman osan sovitusti lomalla. Se tuntuu hyvältä ajatukselta.
* * *
Monta kertaa päivässä tipahdan keskeltä omaa arkea muistamaan isää. Usein muistikuvat laukaisevat itkun, välillä katkeran.
Hautajaisviikonloppu on iso ja tärkeä. Hautajaiset Pispalan kirkossa, hautaanlasku Kalevankankaan hautausmaalla, muistojuhla Ilkon kurssikeskuksessa Kangasalla. Isän elämä ja asuinpaikat Tampereella ovat kulkeneet idästä länteen. Hautajaispäivänä kuljemme isän mukana lännestä itään.
Lauantaina käymme mökillä. Siellä tunteita on vaikeinta hallita. Onneksi läheisten seurassa ei tarvitsekaan. Viikonlopun yhdessäolossa on paljon myös iloa. Sekin tuntuu hyvältä, kun ei tehdä juuri mitään.
Sunnuntaina kokoonnumme vielä Erkkaa vaille koko perhe Pispalan kirkkoon kuolleiden kiitoksiin. Seurakunta on valmistanut esirukouksen yhteyteen laajan osuuden isästä. Kanttori soittaa huilulla Hannikaisen laulun Niin kuin muuttolintusen tie. Maiju on laulanut saman isän muistojuhlassa. Huilua kuunnellessa tunne on lähes yhtä pakahduttava kuin palatessani penkkiin siunaussanojen jälkeen.
Huonosti olen vastannut kymmeniin minulle tulleisiin viesteihin. Ehkä siitä ei tarvitse olla nolo. Tänään sovimme äidin ja muiden kanssa lehteen tulevan kiitoksen sanamuodosta.
