Teillä oli niin paljon onnellisia seikkoja puolellanne, niin kuin tuo harvinaisen kirkas aurinko, sanoo äiti puhelimessa.
Puhumme lauantaista. Jaakko on vihkinyt meidät kotipihamme omenapuun alla onnellisen kirkkaassa auringonpaisteessa koruttomasti ja kauniisti, ilman puhetta ja pitkiä rukouksia. Paikalla vain lähimmät, lapset puolisoineen, minun äitini sekä sisarusten edustajina Maija ja Pertti sekä Lauri ja Susanna. Häävirtenä 105, Aurinkomme ylösnousi, ja toisena Herraa hyvää kiittäkää, mutta virren 334 b-sävelmällä. Kameran käyttäjät hämmästyvät kun kaikki on hetkessä ohi. Montakaan valokuvaa ei ehtinyt ottaa.
Olohuoneeseen on koottu pitkä pöytä, jonka ympärille me kaikki 23 mahdumme. Jaakko ei ole vain pappina vaan myöskin pitopalvelukokkina. Sellaista pyyntöä emme arvioineet kykenevämme tekemään kenellekään muulle tutulle papille. Kauniisti Jaakko hoitaa molemmat roolinsa.
Fenkolikeittoa, naan-leipää, tonnikalapihvejä ja inkiväärisiirappia, tabouleh'ia, hummusta, tsatsikia, jälkiruokana gin tonic -sorbetti. Vihkipapin puhe vasta pöytäpuheena aterialla, kaikkien lastemme yhteisenä lahjana 15 uutta puuntainta istutettaviksi jonkin kehitysmaan eroosioalueelle ja kortissa lahjoittajien 15 nimeä (!), pöydässä kierros, jossa jokainen kertoo meistä itselleen tutummasta jonkin asian, kahvin päälle pihamaalla yhteislauluna Kesäpäivä Kangasalla ja Oi päivät seutuvilla Päijänteen, meidän molempien tärkeimmät kotiseutulaulut. Juhlan jatkoksi Tapanilan kaduilla pitkä kävelykierros, jonka aikana siivouspartio laittaa pöydät paikoilleen, tiskaa astioita, imuroi lattioita ja laittaa iltapalan alulle. Jatkoilla saunomista, seurustelua ja Kaisan tekemää ruokaa, kylmää paahtopaistia, rieskaa ja munavoita, vihanneksia ja dippikastikkeita. Ilta jatkuu pitkään mutta ei kohtuuttoman pitkään.
Elämänkulussa tämä on iso asia. Kun lasten kanssa olemme puhuneet siitä aikaisemmin, heistä jotkut ovat muistuttaneet, että Kaisan ja minun yhteen muuttaminen tai varsinkin yhteisen uuden kodin ostaminen tuntuivat käänteinä silti isommilta. Puheessaan Jaakko korostaakin, että olemme rohkeita ja teemme oikein ja että avioliiton solmiminen ei ole uuden alku eikä uusi käänne vaan olemassaolevan tilanteen toteaminen. Niin tunnen itsekin, mutta en silti anna pois sitä onnellisuutta, jonka vihkiminen aikaansai.
Hääpöydässä palataan useita kertoja polttarijuhlaan, jonka Lauri ja Erkka ovat järjestäneet minulle torstai-iltana, kaksi päivää ennen häitä. Lauri kertoo painokkaasti, miten harvinaista on, että sulhanen kaapataan polttareihinsa sädehoitoklinikan pihalta. Mielelläni kerron jännityksen tunteesta autossa, kun ajan kohti Helsingin keskustaa, miten joudun ratkomaan mahdottomia kirjastotehtäviä (Mikko Ketolan Laurin pyynnöstä laatimia) HYK:in pääkirjastossa (1. Kuka oli Puru Liisa? Missa tilaisuuksissa hän esiintyi runsaasti? 2. Kuka käytti 1930-luvulla nimimerkkiä Mikko Meikäläinen?), kiinnittämään teesini Helsingin tuomiokirkon oveen (nopeasti kirjoitan: 1. Iloa ihmisille 2. Hymyä huuleen 3. Hyvää tahtoa ja ymmärrystä kaikille) ja miten palkkioksi suorituksistani minut palkitaan illallisella Chez Dominiquessa, Helsingin ja Suomen tämän hetken ykkösravintolassa. Erkan mielestä illalle, ruuan maulle ja muulle laadukkuudelle ei löydy riittävän kehuvia adjektiiveja. Laskun maksaja eli Lauri on seuraavana päivänä jostakin laadusta eri mieltä, kun hän ottaa yhteyttä ravintolaan ja kertoo sairastuneensa edellisenä yönä selviin ruokamyrkytysoireisiin. Lauri ei syö lihaa, joten hänen annoksissaan oli eroa meihin verrattuna. Erkan kanssa emme sairastuneet.
Ehkä tosiaan on harvinaista mennä naimisiin kesken pitkää sädehoitojaksoa ja pitkää sairauslomaa. Siihen tämä onnellinen aurinko antoi keitaan, jolta oli eilen vaikea lähteä jatkamaan hoitoja. Tämänkertainen kirjaus ei ole sairausruikutusta varten. Sädehoidosta ja muusta lisää joskus toisella kerralla. Silti häiden jälkeisenä hiljaisena sunnuntaina meillä juhlista väsyneillä silmät kostuvat useamman kerran. Emme voi tietää, miten paljon on aikaa. Silti nyt paistaa onnellinen aurinko.
