Luin Hannu Tavion kirjan Eturauhassyöpä. Kutsumaton kumppani. Eturauhassyöpäpotilaiden yhdistyksen toiminnanjohtajaksi melko pian sairastumisensa jälkeen siirtynyt juristi kuvailee siinä tutunomaisesti omaa taudinkuvaansa. Parasta kirjassa on kirjoittajan oman sairauskertomuksen ja tuntemusten tarkka kuvaus, henkilökohtaisuus ja avoimuus. Suosittelen sitä kaikille tähän tautiin sairastuneille, vaikka en kaikesta ihan samoin ajattelekaan.
Luulin, että olin jo täysin oppinut ajatuksen, että tästä taudista ei ole varmoja paranemisteitä, vaan pitkänkin taudittoman ajan jälkeen syöpä voi nostaa päätään paikallisena tai levinneenä. Tämän Tavio osoittaa omalla tautihistoriallaan, kertomalla 61-vuotiaana samaan tautiin kuolleen veljensä tarinaa sekä taudin hyvänä asiantuntijana paljon laajempia aineistoja käyttäen. Kirjan luettuani ymmärrän entistä paremmin, että jos kantaa tautia, joka on määritelty gradus kolmoseksi ja Gleason yhdeksäiseksi, se ei ole jotakin joka pysäyttää miehen hetkeksi, vaan tämä kumppani kulkee mukana loppuun asti.
Kirjoittaja sairastui jo viime vuosikymmenen puolella, joten syöpälääketiede on kehittynyt sitten hänen radikaalihoitojensa jo melko paljon. Uskon silti, että kirja voi auttaa valikoimaan oikeita tietoja ja vastaavasti torjumaan vääriä. Eturauhassyöpäpotilaiden edusmies on julkaissut oman kertomuksensa tietenkin rohkaisuksi ja vertaistueksi. Vaikka sivuilla näkyy meille syöpää sairastaville niin tuttua epämääräistä yleisoptimismiakin, päälinja on kuitenkin realistinen, tosiasioita silmiin katsova. Sellainen yleisasenne auttaa tuhoisan pessimistisen depressiivisyyden torjunnassa paremmin kuin vaikeita asioita välttelevä toiveikkuushöpinä.
Tämän blogin tietoja ei ole julkisilla blogilistoilla, ei ainakaan minun antamanani. Siitä huolimatta olen saanut joitakin yhteydenottoja tuntemattomilta tai vain vähän tuntemiltani sairastuneilta, jotka ovat löytäneet tekstini. Olen iloinen, jos kirjoituksillani on ollut merkitystä. Kirjaa lukiessani havahduin itsekin siihen, miten tärkeää vertaistuki on. Ehkä pitää mennä käymään johonkin eturauhassyöpään sairastuneille tarkoitettuun tilaisuuteen.
Tavion kirja sai minut miettimään, olenko tehnyt elämässäni liian vähän havaintoja siitä, että toisten samantapaisista kokemuksista johtuvat tunteet olisivat samankaltaisia kuin itselläni. Olen elänyt elämäni keskellä ihmisiä, joiden elämänpiirit ovat lopulta aika samantapaisia kuin omani. Voi tietenkin olla, että tunteitten samankaltaisuus on ollut liian ilmeistä tullakseen erikseen alleviivatuksi. Ja voi olla, että henkilökohtaistan asioita huonosti. Monet muut osaavat tarkastella elämää herkemmin itsensä kautta. Enhän lue sanomalehteä miettien ja valikoiden juttuja sen mukaan, mikä itseäni tai lähipiiriäni koskee tai kiinnostaa enkä kuuntele runoa tai laulun sanoja tunnistaen siitä omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Kai eläydyn romaanin tai elokuvan henkilöihinkin laiskemmin kuin monet toiset. Siksikin eturauhassyöpäkirja oli hyödyllinen, että sain samastumiskokemuksen.
Samastumisen tunteet ovat itselläni muutenkin pinnalla, kun Erkka on ollut kohta kaksi viikkoa armeijassa. Hämmästyn itsekin, miten paljon eläydyn pojan kokemuksiin.
Tavion kirjassa on nostettu kunkin luvun alkuun yksi tai kaksi avainlausetta ikään kuin tulossa olevan motoksi tai pieneksi tiivistykseksi kiihdyttämään lukijaa siitä, mitä tuleman pitää. Kirjan loppupuolella on luku, joka otsikkona on Taudista vapaana, mutta… Se alkaa lainauksella: ”Älä ihmettele, että kontrollituloksia odotellessa ajatukset ovat parin viikon ajan enemmän tai vähemmän sekaisin. Ei sille juuri mitään voi, tuskin sinä pystyt olemaan erikoistapaus.”
Parhaillaan odotan ensimmäisten radikaalihoidon jälkeisten veri- ja virtsakokeiden tuloksia. Kävin toissapäivänä perjantaina pitkästä aikaa Meilahdessa. Erityisesti PSA, todennäköisesti jotkin muutkin arvot, tulevat olemaan jatkossa säännöllisesti kontrolloitavina. Niiden mukaan arvioidaan nyt ja tulevina vuosina, mitä tehdään tai tarvitseeko tehdä mitään. Juuri niistä potilas, siis minä, saan kaipaamaani realistista tietoa tolastani. Perjantaina pääsen lääkäriin ensimmäistä kertaa sitten sädehoitojakson päättymisen. Ei tunnu pahalta, etten minäkään ole erikoistapaus.
