Diacorin sairaalan päivähuoneessa diakonissalaitoksella polvileikkausta odottamassa yritän välttää television seuraamista. Istun siihen selin ja keskityn lehtiin. Meitä on siinä muutamia, miehiä ja naisia. Väliin väki vaihtuu, mutta minun noutajani ei saavu. Joku lääkäri saapuu sisään ja alkaa jutella yhden potilaan verisestä virtsasta ja holtittomasta pissaamisesta. Kun lääkäri on mennyt, potilas, ehkä jonkin vuoden minua vanhempi mies, pyytää vieressään istuvalta rouvalta anteeksi, että hän on joutunut kuulemaan keskustelun.
Kun nainen on lähtenyt, kysyn heti. Eturauhasestako puhuitte? Onko sinut leikattu? Sanon sairastavani samaa tautia. Siinä jaetaan mitä voidaan, kohtalotoverit. Mies on leikattu alle pari viikkoa sitten ja on nyt sairaalassa katetrin poiston takia. Liikoja en kysele, silmistä näkee että kaikesta ei voi puhua. Omasta taudistani kerron päälinjat ja toivotan onnea toipumiseen.
ESBL-bakteerini takia saan eristyshuoneen, jossa luen leikkausta odotellessa Reko ja Tina Lundanin kirjaa. Kaisa luki sen jo joulun aikaan, mutta minulla kirjaan tarttuminen on kestänyt. Kirjassa minua kauhistuttaa sairauden kieltäminen ja halu pitää se mahdollisimman pienen piirin tiedossa. Tunteiden vyöry ja kaiken kiivaus tuntuvat normaalilta.
Vaikka olen sairaalassa polvipotilaana, mieltä hallitsee syöpä eturauhasessa. Yksinäisen huoneen vuoteella alavatsa kihelmöi enemmän kuin aikoihin. Nukutuslääkärille ja hoitajille selitän, että haluan polveni kuntoon, jotta voin tapella pahempaa tautia vastaan. Saan antibiootin ja nukutuslääkkeen ja katoan uneen.
Herätessä vasen reiteni tuntuu kummalta. Mielessä jyskää ajatus: Kaisa, jos susta tuntuu tältä niin kyllä hoidan. Muistan Annin ja Maijun kanssa tehtävän Vaasan-retken ja pelkkä ajatus itkettää vähän. Leikkauksen tehnyt lääkäri ja nukutuslääkäri käyvät molemmat kertomassa mitä on tehty, mutta vasta paperista luen asian tarkemmin. Kierukan kahden repeämän korjaamisen lisäksi on tasoiteltu rustoa. Hoitajan mukaan siinä on menetetty kudosta, joka ei enää korvaudu. Saan vielä Panacod-kipulääkettä. Huoneeseeni tuodaan kahvia ja leipää. Hoitaja haluaa nähdä, että syöminen ja vessassa käyminen sujuvat, sitten Kaisa saa tulla hakemaan.
Olen lääkkeistä niin pöllyssä, että kävely sujuu kohtalaisesti. Kotona odottaa juhlaillallinen, lammasta. Kaisa on tehnyt kaiken hienosti ja sanon iloni ääneen moneen kertaan. Anni soittaa ateriamme päälle. Puhumme pitkään tärkeitä asioita.
Vasta yöllä paljastuu koko kurjuus. Herään ensimmäisen kerran ennen neljää. Kuvittelen voivani mennä alakertaan lukemaan lehteä, kun ei kerran nukuta. Kun lähden yrittämään vessaan, jalka ei kanna lainkaan. Näen tähtiä enkä voi kuin mennä eteenpäin. Ei puhettakaan muusta kuin vuodelevosta. Kaisa tuo lisää särkylääkettä, ja katkonaisesti nukun aamuun asti.
Alakertaan pääseminen on oma lukunsa. Kaisa soittaa aamulla Malmin sairaalaan ja hakee sieltä siniset hienot kyynärsauvat. Niiden varassa liikuskelen muutamat välttämättömät metrit. Tänään on täyden levon päivä.
Sillä hetkellä kun Kaisa tulee kyynärkeppi- ja apteekkireissulta, suljen puhelimen. Isä lopettaa puhelun sanomalla, että hän ei jaksa enää puhua. Kasvain keuhkoissa on pahanlaatuinen ja nopeasti etenevä. Lääkäri on juuri soittanut isälle ja selostanut asian. Ilmeisesti sytostaateilla yritetään jarruttaa ja tehdä jotakin. Itsenäisyyspäivää ennen ei tapahdu kuitenkaan mitään. Paljon ei ole meillä sanoja.
Katri tulee samaan syssyyn. Syömme ja vietämme puhellen koko iltapäivän. Päässä hakkaa, vaikka päällisin puolin seurustelen normaalisti kipeästä polvesta huolimatta. Tänään isä, eilen oma polvi, Erkan onnistunut inssiajo sekä puheet Annin kanssa, toissapäivänä Erkan syntymäpäiväateria Strindbergilla, päivä sitä ennen pitkä sähköpostikeskustelu Maijun kanssa. Koko ajan on niin tiheää. Itse olen kipeän jalkani kanssa lähes paikoillani, mutta muuten ympärilläni kaikki liikkuu, varsinkin tunteet. Onneksi on ilojakin, mutta silti on kuin jokin aina mylläisi kaiken ylösalaisin.
Illalla soittaa Jorma, jolle olen sähköpostissa kertonut, että joudun olemaan koko ensi viikon sairauslomalla leikatun polven takia. - Mikä ihmeen polvi, Jorma kysyy. Ja kun kerron hän kysyy: - Eikö susta yhtään tunnu, että tämäkin nyt vielä?
