Meidän takapihalla, siellä luostarin puutarhassa, johon vajaa sata tapanilalaista kokoontui adventtikalenteritapahtumaan joulukuussa ja jossa meidät kaksi viikkoa sitten vihittiin avioliittoon omenapuun alla, tapahtuu nyt kummia.
Pihan takaosan nurmikkoon on ilmestynyt iso reikä, puoli metriä syvä, melkein viisi metriä pitkä ja kolme leveä. Kuopan neljässä nurkassa on vielä paljon syvempi onkalo. Tuollaisesta kuopasta on noussut arvaamaton määrä maata läjiksi ja kasoiksi. Nurmikkokaistaleet on pyritty irrottamaan mahdollisimman selkeinä, suorakaiteen muotoisina kappaleina ja pinottu kuin tiiliskivet ikään kahdeksi isoksi aumakompostiksi. Valtava multakeko on niiden vieressä. Kuopan pohjalla on iso kasa hienoa hiekkaa, joka on nostettu nurkkatolppien kohdista, niistä kahdeksankymmensenttisistä onkaloista.
Meille tulee pergola. Puhe pergolasta on Kaisalla kestänyt jo jonkin aikaa. Jukolanahteen rivitalopihaan Mankkaalle sellaista ei saatu mahtumaan, mutta kaikista suloisista puutarhakirjoista ehkä sivistynein, Ihana pieni puutarha (tekijä Christel Kvant), on kulkenut kevät- ja kesäajan lukemisena pöydältä pöydälle Mankkaalta Tapanilaan. Siinäkin kirjassa on kauniita pergoloita. Kuvat ovat tosin Tanskasta, jossa talvet ovat leudompia ja kasvukausi pidempi kuin täällä, valitettavasti. Ilmastonmuutoksesta ei saa puhua hyvää, mutta kotipuutarhurille se antaa kiinnostavaa pohdittavaa: koska eteläisempää ilmastoa vaativat lajit rupeavat pärjäämään?
Pergoloita olemme nähneet varsinkin Italiassa. Koko viime huhtikuu oli yhtä pergoloiden ja wisterioiden ihailua. Italiassa wisteria on viinin ohella kai suosituin pergolakasvi, mutta sitä näkee myös seinäköynnöksenä ja jopa maanteitten koristuksena. Ihanimmat wisteriat ja ehkä kauneimmat maisemat ovat Firenzestä Fiesoleen ajettaessa. Kelpaa käydä katsomassa!
Näistä syistä yksi wisteria sinensis (sinisade) vahvistuu nyt lasikuistillamme. Vähän ennen häitämme ostin sen häälahjaksi katsoaksemme, tulisiko mahdottomasta mahdollinen. Wisteria tekee valtavat roikkuvat siniset kukintonsa vasta noin kahdeksanvuotiaana. Suomessa monetkin ovat onnistuneet saamaan sen kukkimaan, mutta yleensä se on edellyttänyt kasvin ottamista talveksi suojaan. Me olemme ajatelleet kokeilla muutamaakin kasvupaikkaa ja sekä ruukussa että maassa kasvattamista. Eihän sitä tiedä, jos ei yritä ja katso.
Pergolan kuopan on kaivanut Tuomas. Minä olen toiminut korkeintaan apupoikana, juurakoiden ja muun roskan siirtelijänä sekä mullan sirottelijana istutusalueille. Meillä on vuosiksi multaa. Olen kuitenkin iloinnut siitä, että jonkinmoista puuhailua jaksan kohtalaisesti.
Tuomas on myös suunnitellut pergolan, monien meiltä saatujen ja kirjoista näytettyjen esikuvien ja ideoiden mukaisesti. Olemme marssineet pitkin Tapanilaa ja katsoneet tietämämme pergolat, miettineet tarvittavat puulaadut ja paksuudet, kakkosneloset, nelosneloset ja niin edelleen. Niillä tiedoin ja virikkein Tuomas on laatinut tietokoneellaan havainnekuvia, joista sitten on karsittu jyviä akanoista, ihan niin kuin arkkitehdin kanssa suunnitelmia tehden muutenkin. Ja ihan niin kuin muissakin rakennusurakoissa, paljon vaivaa ja asiaa liittyy perustamiseen, maan alle näkymättömiin jääviin rakenteisiin. Niitä sitten on pohdittu.
Sepeli ja juurikangas on tilattu. Tuomas on etsinyt betonipilareihin upotettavia rautoja, joiden varaan nurkkatolpat pystytetään. Sitten on puutavaran vuoro, kunnes vihdoin Tuomas pääsee rakentamaan. Jonakin päivänä meidän takapihallamme on pergola, ja jonakin päivänä joskus myöhemmin köynnökset kiertyvät pergolan katolle ja nautimme niiden alla ilta-ateriaamme siimeksessä. Ja ehkä wisteria sinensis jonakin päivänä lahjoittaa meille sen ilon, että voimme katsella sen ensimmäistä kukintoa, joka roikkuu pergolan kattoruoteesta.
Pihaa on mietitty muutenkin. Välillä suunnitelmat alkoivat olla selvästi ylimitoitettuja. Nyt on sovittu, että pala kerrallaan. Edetään yhdestä ajatuksesta toiseen. Sillä tavoin pitää elääkin, että on mitä toivoa, jotakin mitä vielä suunnitella. Ei ahmaista eikä tehdä maailmaa valmiiksi, kun se ei kumminkaan valmistu. Ei jumiteta elämää, koska juuri odottaminen ja vähittäinen valmistaminen antaa toivoa. Ja mitä muuta me enemmän tarvitsemme.
