Enää yksi käynti tällä erää Sädehoitoklinikan Linac kolmosessa. Enää yhden kerran makaan lavitsalla ja kuulen hoitajien puheita: "Täällä on vähän post." "Mulla ihan pikkuisen ant." "Tässä graniaalisesti." "No nyt on merkki tässä." "Hoito alkaa."
Kaikkiaan 37 kertaa olen jo ajanut iltapäiväksi Meilahteen, jonottanut, lueskellut lehtiä, katsellut muita potilaita ja suorastaan laitostunut rytmiini. Joka kerran menen ennen hoitoa samaan vessaan ja siellä samaan koppiin ja pesen käteni samassa altaassa, ihan niin kuin samaa rutiinia toistamalla saisin turvallisuutta. Nyt se rutiini loppuu.
Eilen keskustelin hoitajan kanssa oireista. Kun kerron jokapäiväisestä ripulistani, tihentyneestä virtsaamisentarpeesta, hankalista öistä ja siitä kiireestä, millä vessaan pitää päästä, hän sanoo rauhallisesti: "Jos on jo yli 74 gradusta saanut, oireita on pakkokin olla. Yleensä niistä pahimmista pääsee kahden-kolmen viikon toipumisajan jälkeen." Kaksi tai kolme viikkoa ei tunnu pitkältä eikä pahalta ajalta, jos sen jälkeen elämä muuttuu takaisin paremmaksi ja terveemmäksi. Sädehoito on alkanut 17. maaliskuuta ja sairausloma 1. huhtikuuta. Pitkä jakso tämä on ollut.
Sairauslomani on kestänyt kuusi viikkoa. Tapaan lääkärin tiistaina. Jos hän pitää tarpeellisena jatkaa sairauslomaa, siirryn nauttimaan Kelan päivärahaa, mikä merkitsee ansionmenetystä. Itse tunnen vahvistuneeni lomalla niin, että työhön palaaminen on mahdollista. Tietenkin vähän pelottaakin, mutta toivon jaksavani. Iltapäivän tunnit lounaan jälkeen ovat pahimmat, mutta eivät nekään aina. Sitä paitsi jo pitkään olen tehnyt huomattavan osan työpäivistä etänä tutkimuksiani kirjoittaen, joten ei elämä niin paljon muutu. Samaa Tampereen seurakuntien nuorisotyön historiaa kirjoitan kuin sairauslomallakin. Erona vain on, että pitää ottaa huomioon työpaikalta tulevat murheet ja asiat sekä opiskelijat.
Sädehoitoni muuttui 24 hoitokerran jälkeen. Sitä ennen alapäätäni sädetettiin 12 eri suunnasta. Suuri laite kiersi minua ympäri ja kuulin kaikkiaan 12 eri pituista ja korkeuksista summeriääntä sädehoidon merkiksi. Silloin kone kuvasi eturauhaseni kerran viikossa, mikä teki hoitokerrasta pitemmän.
Nyt viimeiset 14 hoitokertaa ovat olleet erilaisia. Summeriääniä on vain kolme. Ne ovat kaikki pitkiä, oman rytmitajuni mukaan 15 sekuntia kestäviä. Ensimmäinen niistä annetaan oikealta sivulta paikallaan. Järjestyksessä toisessa laite lähtee liikkeelle oikean nivuseni kohdalla ja kulkee ylitseni vasemman nivusen kohdalle piipaten sen viisitoistasekuntisen. Kolmas annetaan taas vasemmalta.
Jokaiseen kertaan liittyy ct-kuvaus. Hoitajat ovat olleet minun ja laitteen kanssa ihmeissään. Sairaalan fyysikoita on kutsuttu useita kertoja hätiin. Siksi sama hoito, joka nopeimmillaan on valmis kymmenessä minuutissa, on joskus kestänyt 25 minuuttia ja ylikin. Kun näen kuka hoitajista on vastuussa, alan jo arvata, onko kerta nopea vai hidas.
Hoitajien epävarmuus laitteen käytössä paljastui minulle heti. Vasta useiden pienten keskustelujen jälkeen olen kuitenkin ymmärtänyt jotakin kokonaisuudesta ja siitä, miksi minun hoitamiseni vaikuttaa heistä pelottavalta.
Syynä on kultajyvien puuttuminen. Kaikilla muilla tällä hetkellä hoidettavilla on kultajyvät, joiden mukaan säteet kohdistetaan tarkasti haluttuun paikkaan. Sädetettävien kenttien määrän vähentyminen 12:sta kolmeen on merkinnyt myös niiden pienentymistä ja tarkkuusvaatimusten lisääntymistä. Koska minulla ei kultajyviä ole, hoitava lääkäri on määrännyt, että minusta otetaan joka kerta niin sanottu ct-kuva, jonka perusteella säteet osuvat maaliinsa millintarkasti. Kaikki on siis vain hyvää hoitoa ja tarkkuutta, eikä minulla ole mitään syytä valittaa.
Siitä minulla ei ole aavistusta, miten runneltu alapääni on. Sen tietenkin tiedän, että erilainen olen kuin ennen. Eturauhasen seutu on välillä lähes oireeton, mutta välillä siinä on hieman samantapaista mutta voimakkaampaa kipua kuin eturauhastulehduksen aikana. Kun olen juonut runsaasti tai jos suolaisen ruuan tai muun syyn takia nestettä on varastoitunut ruumiiseen ja se poistuu virtsana, pissaaminen ei kamalasti tunnu, vaikka onkin vaivalloisempaa kuin ennen. Joinakin öinä uni on keskeytynyt vessareissun takia useammin kuin kerran tunnissa. Silloin elämä on tuntunut ankaralta. Tavallisin saldo on kolme kertaa yössä.
Ikävin tunne on kuitenkin silloin, kun ruumiissa ei ole paljon ylimääräistä nestettä ja kun edellisestä kerrasta on kulunut jo tunteja. Silloin aivot hakevat sellaisia sanoja kuin että "rusennun tähän" tai olo on melkein yhtä kamala kuin heinäkuussa 2006, silloin kun kaikki alkoi, kun Jukolanahteen yössä yritin sepsiksen kai jo kehittäneessä virtsatieinfektiossa pissata umpeen menneitä kanavia pitkin siinä onnistumatta. Sellaiset kivut vetävät vakavaksi, mutta eivät kestä yleensä kovin pitkään.
Jaksamisen kanssa on parempaa. Häitten jälkeen maanantaina teimme pitkän, ainakin kymmenen kilometrin kävelyn, jossa tärkeimpänä kohtana oli Pakilan siirtolapuutarha, kuinkas muuten. Siellä katselimme tavallisten helsinkiläisten pihoilleen vuosien aikana rakentamaa kauneutta, saimme ehkä jonkin ideankin.
Vähän yli viikkoon ei ole lenkkeilty. Otin aviolliset velvollisuuteni kai liian vakavasti, kun vappuaamuna Erän mäessä tungin sauvani Kaisan haarojen väliin ja niin kellahti nuorikko kaaressa kävelytielle repien auki polvensa ja kämmenensä. Siihen jäi se lenkki ja monet seuraavat. Haavat olivat oikeasti pahat ja estivät Kaisalta tehokkaan toiminnan myös mökillä, jossa olimme talkoissa seuraavana lauantaina. Varsinkin polvi on edelleen niin kipeä, että kaikkinainen isompi liikunta polven koskettamisesta puhumattakaan, on mahdotonta.
Omassa liikunnan tarpeessani olen sitten iltaisin möyrinyt vähän pihassa, kuljetellut hiekkaa ja multaa, kuopasta nostettuja juuria ja sen sellaisia, repinyt vuohenputkea ja voikukkaa sekä katsellut kevättä. Jaksan nyt enemmän ja paremmin kuin vähän aikaa sitten. Siksi jaksan uskoa, että sädehoidon aiheuttamat kivut ja arvet hellittävät muutamassa viikossa.
Jos hoitojaksoni olisi alkanut vähän aikaisemmin tai se olisi määrätty kestoltaan lyhyemmäksi, olisimme nyt Pertin johtamalla Viipurin-Pietarin-matkalla. Sieltä on kuulunut iloisia terveisiä. Pieni haikeus on, että hyvää on pitänyt jättää. Realisti minussa sanoo kuitenkin, että reissusta ei olisi tullut mitään. Tässä kunnossa en olisi niissä oloissa pärjännyt. Siksi hyvä niin. Jäädään odottamaan tulevaisia reissuloisia.
