Keväällä olimme, Kaisa, minä ja meidän äiti, Espoon nykytaiteen museossa Emmassa katsomassa impressionisminäyttelyä. Sieltä ostimme ihanan kirjan: Monet'n puutarha. Säälittävän romanttiseen tapaamme olemme lukeneet sitä toisillemme ääneen. Ja vaikka Claude Monet ja hänen Givernyn puutarhansa lummelammet ja japanilaiset kaarisillat ovatkin olleet meille tutut ja kovasti tiedossamme, vasta tuon kirjan lukeminen on antanut osviittaa niistä sadoista tuhansista kukkasipuleista ja taimista, siemenpussien ja -luetteloiden määristä sekä suunnittelun ja vaivannäön määrästä, jota tuollainen puutarha edellyttää.
Emme tienneet myöskään, en ainakaan minä, miten Monet'n kuoleman (1926) jälkeen puutarha vähitellen rapistui. Mestarilla oli itsellään ollut palveluksessaan ylipuutarhuri ja kymmenkunta muuta puutarhuria, ja isäntä suunnitteli ja valvoi töitä herkeämättä myös poissaollessaan. Monet'n jälkeläiset yrittivät pitää paikkaa kunnossa yhden vanhenevan puutarhurin voimin. Tietenkin se oli vuosi vuodelta yhä vähemmän sellainen millaiseksi Monet puutarhansa loi.
Uusi tieto minulle oli myös se, että Amerikassa syttyneen innostuksen ja varakkaitten amerikkalaisten lahjoitusvarojen turvin puutarha perustettiin uudelleen Monet'n alkuperäisiä esikuvia ja ihanteita vastaavaksi ja avattiin yleisölle 1980. Siitä lähtien se on ollut hämmästyttävä museo, jossa jokainen museoesine on kappale elävää, kasvavaa ja muuntuvaa luontoa. Givernyn puutarhaa hoidetaan ja johdetaan nyt matkailunähtävyytenä Monet'n hengessä. Luontoa on mahdotonta pitää juuri sellaisessa tilassa ja tolassa millaista se Monet'n aikana oli. Siksi puutarhaa on pakko pitää kunnossa käyttäen ohjenuorana intuitiota ja ajatusta: mitenkähän se Claude-pappa tämän olisi ratkaissut?
Givernyn ongelma, niin kuin suosittujen paikkojen yleensäkin, on väen paljous. Toisten selkien takaa ei näe mitään ja tungoksessa on ikävä liikkua. Ja kun omat mielipiteet ovat aina teräviä ja havainnot oikeita, turistien virrassa voi kuulla paljon tylsiä ja banaaleja lauseita.
Huomenna me otamme riskin, lennämme Pariisiin ja ajamme junalla Vernoniin lähelle Givernyä. Elokuu on Ranskan lomakuukausi ja Pariisin kuormitetuin. Viime viikot ovat olleet viileitä ja sateisia, mutta nyt sää näyttää hyvältä. Voi olla, että muutamat muutkin ovat meidän kanssamme samassa aamujunassa. Ehkä silti onnistumme näkemään Monet'n pihan Grande Alleen, kasvihuoneet ja istutusalueitten värien rytmin, puhumattakaan vesipuutarhasta, sen lummelammesta, isommasta ja pienemmästä japanilaisesta sillasta ja niiden kaiteisiin kiertyvistä wisterioista.
