Kun Kaisa rakastaa pihan suunnittelua, hahmottelee erilaisia tiloja runsaan kahden ja puolen sadan neliön kokoiselle pikku takapihallemme, miettii kasviryhmien värejä, korkeuksia ja korkeussuhteita, etsii muotoja ja rikkoo niitä, jos ne ovat liian ilmeisiä ja säntillisiä, minä rakastan pihan hoitamista. Parasta on nurmikon leikkaaminen.
Aurinkoisena viikonlopun päivänä, sellaisena kuin tänään, haen naapurin seinän takaa yhteisen bensakäyttöisen nurmikonleikkuukoneemme, käynnistän sen ja ajan melko säännönmukaisesti joka kerran lähes samaa reittiä. Aloitan aina suurimman istutusalueen naapurinpuoleiselta laidalta, siltä hassulta korkeintaan yhden nurmikonleikkuukoneen terän levyiseltä kaistaleelta, joka tosiaan on meidän pihaa, mutta joka ajatuksellisesti liittyy naapurin nurmikenttään.
Uutena tehtävänä pihan hoidossa on pergolan lattian puhdistus lehdistä ja roskista. Laitoimme pergolan laitaan kivireunuksen, jota varten toimme yhden laatikollisen sopivia kiviä Ristisaaresta asti. Kivien väliin uppoaa paljon roskia. Nyt kun pergola on vielä uusi, nypin kaikki lehdet yksitellen kivien välistä ja heittelen nurmikolle. Nurmikonleikkuukoneemme on sitä hauskaa ja miellyttävää mallia, joka silppuaa kaiken salamannopeasti mutta ei kerää mitään talteen. Syyskesällä, kun puista pudonneita lehtiä on jo paljon, nurmikon leikkaaminen on kuin imuroimista: kaikki roskat ovat tipotiessään. Se on kesän pitkittämistä.
Vastaleikatun nurmen tuoksu on ihana. Näin kostean kesän jälkeen elokuun loppupuolen aamukaste on litisevä ja maa muhevan märkä. Kun seison pergolan kulmalla ja katselen talolle päin, ihailen Kaisan ajatusta, kun hän viime syksynä pani minut kaivamaan pitkänomaista kolmikulmaista kiilaa istutusalueeksi. Suoraan sanoen, pergolan paikka ei ollut silloin vielä vakiintunut eikä varmuutta koko pergolasta ollut. Nyt kuitenkin viidakkomainen, korkeiden, rehevien ja puolivarjossa viihtyvien pöheikkö johdattaa viinimarjapensaiden ja omenapuun välistä suoraan pergolalle. Istutusalueen jatkeena on kaksiosainen iso multakasa, jonka etuosa on melko puhdasta multaa, pergolan alta kaivettua, ja sen takaosa on kompostoitumassa oleva auma, jonka päällä kasvaa tiheä ruohopeite. Siihen on koottu muutamia kymmeniä neliöitä ruohomattoa eli pintakerrokset pergolan ja tänä kesänä tehtyjen istutusalueiden alta. Vaikka multaa tarvitaan koko ajan, ja ensi kesänä suurin osa paljaan mullan kasasta on varmaan jo käytetty, nämä spontaanisti syntyneet kasatkin tuntuvat palvelevan Kaisan tila-ajatusta.
Viidakoksi tai pöheiköksi kutsumani istutusalue pihan länsipuolella näkyy kodin ikkunasta omenapun takaa aika huonosti. Sitä pitää katsella pergolasta tai pihatöissä ollessaan. Siinä kasvaa iso raparperi, toistaiseksi vielä parasta kasvua hakeva kotkansiipi, töyhtöangervo, rantakukkaa, tarha-alpia ja on siinä iso mansikkapensaskin, mutta varsinaisen ilmeen alueelle antaa nyt elokuussa kukkiva kolmimetrinen rivi tunguusien tupsukukkaa. Tämä on monien pihanhoitajien pelkäämä, hyvin helposti leviävä ja vaikeasti kurissa pidettävä laji, joka meilläkin ehkä ryöstäytyy valloilleen tai sitten ei. Pidän siitä kai siksikin, että se toimii metaforana tautiini niin ilmeisellä tavalla.
Nurmikkoa leikatessani katson, kuinka elokuiset kimalaiset kiireellä keräävät mettä tunguusien tupsukukan syvänkeltaisista kukinnoista. Kimalaisia on paljon, eivätkä ne oikein tunnu pitävän siitä, että tönin koneellani kukkien varsia ja niiden työskentely häiriintyy. Kukapas sellaisesta pitäisi.
Muihin istutusalueisiin suhtaudun tänään neutraalimmin. Erityisen tarkka olen nurmikon ja istutusalueen rajasta. Ei ole mitään mieltä siinä, että ruoho valtaa alaa mullokselta, josta nurmikko on isolla työllä otettu pois. Välillä sammutan koneen ja revin käsin pois ruohoa ja rikkaruohoja multa-alueen reunasta ja heitän ne nurmikkoalueelle koneen syötäviksi.
Aivan talon viereen lähelle pihaportaita ja villiviinin rehevimmän kohdan kohdalle olemme nostaneet muutamia isoja kiviä sattumanvaraiselta näyttäväksi ryhmäksi. Joka kerran kun ajan nurmikon, tönin kivet pois paikoiltaan ja katselen, kuinka madot kiireen vilkkaa pujahtavat pois koloihinsa, kun niiden rauhaa häiritään. Kivet näyttävät minusta mukavammilta, kun korkea heinä ei kasva niiden välistä.
Pari viikkoa ennen 50-vuotisjuhliani kaivoimme Kaisan kanssa huolellisesti pihalaatta-alueen laattakivien välit auki. Missään ei pitänyt näkyä ruohoa. Työ kesti, mutta tulosta tuli. Silti tiesimme, että uurastuksemme vaikutus ei voi olla pitkäaikainen, vaikka nostelimme laattakiviä paikoiltaan ja revimme juuria pois niin paljon kuin kykenimme. Jo nyt kivien välistä pilkistelee ruohoa. Vielä tänä syksynä, jos vain jaksamme, on tarkoituksenamme nostaa kaikki kivet paikoiltaan, laittaa alle ruohon ja voikukkien kasvua estävä kangas ja rakentaa laattakivialue uudelleen. Etupihalla on sitä varten puolitoista säkillistä asennushiekkaa, joka tilattiin pergolatyömaan yhteydessä. Nyt odotamme kauniita säitä ja inspiraatiota urakkaa varten.
Piha on kaunis loppukesän auringonpaisteessa, kun lykin konettani. Ehkä pidän siitä vielä enemmän yöllä, kun istumme pergolassa tähtitaivaan alla ja pihalamput valaisevat istutusalueita, toinen sitä tunguusien tupsukukkien viidakkoa ja toinen jaloangervojen punaisia ja valkoisia soihtuja, jotka tosin nyt ovat jo kuihtumassa, ja wisteriaa, joka ruukkuineen seisoo pensaiden ja ison jättimaksaruohopuskan välissä.
