Perunat kiehuvat ja jouluradio soi. Googlasin imelletyn perunalaatikon ohjetta ja etsiydyin Marttaliiton keskustelusivulle, jolta itse asiassa Kaisa löysi tavattoman tarkan ohjeen. Hämäläisen maatalon pojaksi itseään kutsuva kirjoittaja antaa imeltymislämpötiloista, perunan tärkkelyspitoisuuksista ja muista asiaan kuuluvista seikoista niin yksityiskohtaisia neuvoja, että päätin seurata. Huomenna maistetaan, onnistuinko.
Joulu tulee. Paljon on tehty ja paljon on valmiina. Paljon on myös kesken ja kaikenlaista jää tekemättä. En kuitenkaan jaksa ahdistua.
Äsken meillä oli noin 90 jouluvierasta. Tapanilan elävän adventtikalenterin (katso http://www.tapanila.fi/) luukku 22 oli meillä. Pergolan lattialle Kaisa oli kapaloinut kuonoltaan hyvin kehittyneen nallen, Herra Pitkänenän, heinävuoteelle. Ulkoroihut tuoleilla Pitkänenän takana tekivät Marian ja Joosefin virkaa ja ympärillä oli kymmeniä tuikkukynttilöitä ja ulkotulia.
Niin kuin vuosi sitten, kaikki tulijat saivat jo portilla käteensä kynttilän. Väkeä alkoi tulla 15 minuuttia ennen määräaikaa. Vasta kun hetki oli tullut, kaikki ohjattiin takapihallemme luostarin hiljaiseen puutarhaan.
Kun kaikki olivat päässeet pihaan, aloitin virren Nyt seimellesi seisahdan. Muuta ohjelmaa ei ollut. Muutamat kyselivät Kaisalta Tapanilan viini- ja virsiseurasta, josta hän oli esittelysanojen yhteydessä parilla sanalla kertonut. Vaikka kaikki eivät yhtyneet veisuuseen, virressä oli voimaa.
Eilen istuimme ystäväjoukolla joulunalusiltaa jo perinteiseksi käyneessä Antiokia Atabar -ravintolassa Eerikinkadulla. Omistajan luvalla lauloimme puolet tämän vuoden Kauneimmat joululaulut -vihkon lauluista ja kerroimme kukin onnen kaukomaastamme.
Lähtötunnelmissamme luin Laurilta tulleen tekstiviestin, jossa hän kertoi ajaneensa kolarin. Oli Töölön sairaalassa, mutta miehelle ei ollut sattunut mitään hyvin vakavaa, autolle kylläkin. Silti jäi kamala olo, kun ymmärsi, miten olisi voinut käydä.
Lauantain vietimme Jyväskylässä 13 vuotta sitten kuolleen Juhon synttäreillä Maijan ja Pertin luona. Vieraiden perusjoukko on ollut sama, mutta minä olin mukana vasta toista kertaa. Rauhassa istuimme iltaa pitkään, vaikka meidän sisuksissamme ei ihan rauhallista ollut. Automatkalla mennessä purkautui viikkojen väsymys ja paine. Koko paluumatka sitä purettiin ja tyynnyteltiin.
Minulla on viime keskiviikosta asti ollut vatsanahkani alla pieni ampulli aivolisäkkeeseen vaikuttavaa hormonilääkettä, joka estää miessukuhormonin erittymisen kokonaan. Lääkkeen kävin itse apteekista hakemassa, ja Timo Joensuu napsautti sen Docrates-klinikalla paikoilleen salamannopealla ja kivuttomalla liikkeellä. Pisto tuntui vähemmän kuin verikokeen ottaminen. Itse kapseli sen sijaan tuntuu pikkuisen, ei kivuliaalta, mutta tuntuu, ja sen ajatteleminen tuntuu enemmän.
Jo muutenkin olen ymmärtänyt itseni aikaisempaa herkemmäksi, herkkänahkaisemmaksi ja ärtyvämmäksi. Pelkään pahoin, että hormonitasapainon näin totaalinen myllääminen pahentaa tilannetta. Onneksi olen kuukauden sairauslomalla tilanteeseen sopeutumassa. Sairausloman voisin laittaa lainausmerkkeihin siinä merkityksessä kuin niitä usein käytetään ilmaisemaan näennäistä tai luuloteltua tilaa. Näennäisyyttä on se, että sairauslomalla voin keskittyä entistäkin paremmin kirjoittamaan keskeneräistä tilaushistoriaa, jonka käsikirjoituksen pitäisi olla valmiina tammikuun lopussa, koska kirja ilmestyy maaliskuussa.
Ensin on kuitenkin joulu.
Tämän vuoden joulukokoonpanoja on taiteiltu monta viikkoa, mutta monet palaset yhä liikkuvat. Melkein joka päivä on jokin yksityiskohta muuttunut. Suuren uusperheen jäsenillä on kymmeniä huomioon otettavia läheisiä.
Huomenna aatonaattona meillä on ensimmäinen aatto. Siksi meillä on kinkku uunissa ja perunalaatikko imeltymässä. Minun lapseni puolisoineen tulevat huomiseksi iltapäiväksi ja illaksi. Jouluaattona Kaisan lapsista ilmeisesti kaksi on kanssamme joulupöydässä ja kolmaskin illanistujaisissa. Joulujuhlaa vietämme vielä tapaninpäivänä, jolloin Lotan perhe tulee meille. Viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta menemme minun lasteni kanssa Tampereelle, jonne äidin luo kerääntyvät kaikki kynnelle kykenevät jälkeläiset.
Tulee joulu meillekin, näin vaikean vuoden tueksi ja päätteeksi. Toivottavasti se tulee myös teille, levollisena, lohtua ja rauhaa antavana omana itsenään.
Kiitos sinulle, lukija hyvä, ystävyydestä, yhteydenpidosta, tuesta ja myötätunnosta. Kiitos tästä vuodesta, onnea tulevalle!
tiistai 23. joulukuuta 2008
perjantai 12. joulukuuta 2008
Lääkärin lausunto
ICD10 luokitukset
C61& Eturauhassyöpä
Käynnin syy
L2 seurantakäynti
Esitiedot
Saanut radikaalisädehoidon prostataan 17.3. - 12.5.2008, 76 gy. Imusolmukkeet hoidettu 45 gy ja seminaalivesikkelit 50 gy. Sai myös mamillasädetyksen. Jnkv mastodyniaa edelleen. Casodexista lieviä hormonihoidon haittoja ilmaantunut. Painon nousua, ärtyisyyttä, hikoilu loppunut. Ulkona kylmässä ilmassa palelee herkästi ja vaatteiden tarve lisääntynyt. Casodex jatkunut sädehoidon jälkeen 150 mg x 1. Nyt puoli vuotta hoidosta, mutta PSA tuntuu laskevan varsin laiskasti.
11.10.2007 PSA 35,8
18.7.2008 PSA 6,1
24.10.2008 urologin vastaanotolla kirjattu PSA-arvoksi 3,7
Jatkosuunnitelma
Eturauhassyövän aggressiivisuus ja hidas PSA:n lasku sädehoidon jälkeen ennakoi lyhyttä tautivapaata aikaa verrattuna siihen, että PSA saataisiin hoitotoimenpitein painumaan nopeasti mittaamattomiin.
Suosittelen hormonihoidon tehostamista aloittamalla Zoladex 10,8 mg 3 kk:n välein tavoitteena PSA:n mittaamattomuus tai arvo alle 0,5. Jatkossa syytä kontrolloida myös veren sokeri- ja rasva-arvoja. Mikäli niissä nousua, niin hormonihoidosta johtuen herkästi sokeritauti- ja kolesterolilääkitys. Cialis potenssin tueksi 5 mg x 1 jatkuvana lääkityksenä.
Istunnon tapahtumat
Resepti: ZOLADEX 10,8 mg IMPLANT n:o 4 x 1, implantoidaan vatsaan. CIALIS 5 mg tabl., kalvopääll. Vuoden tarve x 28, 1 x 1, 1 tabletti kerran päivässä.
Oma pieni kommentti vain
Kaikki edellä on suoraan lääkärin lausunnosta. Oma tulkintani on, ettemme turhaan olleet huolissamme, kun kesäinen mittaustulos oli yli kuuden. Olisi kannattanut mennä hakemaan syöpälääkärin mielipidettä (sitä paljon puhuttua second opinionia) jo aikaisemmin, mutta hyvä näin.
Eturauhassyövän hoitoa käsittelevistä teksteistä olimme ymmärtäneet, että osalla miehistä PSA laskee minimiarvoonsa hitaasti. Joillakin lasku kestää jopa pari vuotta. Sen saimme kuulla vasta nyt, että hitaus korreloi suoraan ns. tautivapaan ajan pituuteen ja siten suoraan elinikään. En jatka enää urologian klinikan potilaana, vaan siirryn ainakin toistaiseksi yksityispotilaaksi.
Nyt aloitettavalla hoidolla on tarkoitus runnoa PSA väkisin alas. Vereen erittyvä PSA indikoi syövän tilaa ilmeisesti hämmästyttävän tarkasti. Jos arvo saadaan painetuksi mittaamattomiin ja se pysyy siellä, tätä kutsutaan tautivapaaksi ajaksi. Toistaiseksi oma PSA-arvoni on ollut syksystä 2006 asti (ensimmäinen mittaus syyskuussa 2006, jolloin se oli 18 ja vasta nousussa, eihän syöpää minusta lähdetty etsimään ennen seuraavan vuoden helmikuuta) jatkuvasti niin korkealla, että minua ei ole voitu tilastoida taudittomiin.
Kun hoidolla yritetään vaikuttaa elämän pituuteen, on kestettävä hoidon hinta.
C61& Eturauhassyöpä
Käynnin syy
L2 seurantakäynti
Esitiedot
Saanut radikaalisädehoidon prostataan 17.3. - 12.5.2008, 76 gy. Imusolmukkeet hoidettu 45 gy ja seminaalivesikkelit 50 gy. Sai myös mamillasädetyksen. Jnkv mastodyniaa edelleen. Casodexista lieviä hormonihoidon haittoja ilmaantunut. Painon nousua, ärtyisyyttä, hikoilu loppunut. Ulkona kylmässä ilmassa palelee herkästi ja vaatteiden tarve lisääntynyt. Casodex jatkunut sädehoidon jälkeen 150 mg x 1. Nyt puoli vuotta hoidosta, mutta PSA tuntuu laskevan varsin laiskasti.
11.10.2007 PSA 35,8
18.7.2008 PSA 6,1
24.10.2008 urologin vastaanotolla kirjattu PSA-arvoksi 3,7
Jatkosuunnitelma
Eturauhassyövän aggressiivisuus ja hidas PSA:n lasku sädehoidon jälkeen ennakoi lyhyttä tautivapaata aikaa verrattuna siihen, että PSA saataisiin hoitotoimenpitein painumaan nopeasti mittaamattomiin.
Suosittelen hormonihoidon tehostamista aloittamalla Zoladex 10,8 mg 3 kk:n välein tavoitteena PSA:n mittaamattomuus tai arvo alle 0,5. Jatkossa syytä kontrolloida myös veren sokeri- ja rasva-arvoja. Mikäli niissä nousua, niin hormonihoidosta johtuen herkästi sokeritauti- ja kolesterolilääkitys. Cialis potenssin tueksi 5 mg x 1 jatkuvana lääkityksenä.
Istunnon tapahtumat
Resepti: ZOLADEX 10,8 mg IMPLANT n:o 4 x 1, implantoidaan vatsaan. CIALIS 5 mg tabl., kalvopääll. Vuoden tarve x 28, 1 x 1, 1 tabletti kerran päivässä.
Oma pieni kommentti vain
Kaikki edellä on suoraan lääkärin lausunnosta. Oma tulkintani on, ettemme turhaan olleet huolissamme, kun kesäinen mittaustulos oli yli kuuden. Olisi kannattanut mennä hakemaan syöpälääkärin mielipidettä (sitä paljon puhuttua second opinionia) jo aikaisemmin, mutta hyvä näin.
Eturauhassyövän hoitoa käsittelevistä teksteistä olimme ymmärtäneet, että osalla miehistä PSA laskee minimiarvoonsa hitaasti. Joillakin lasku kestää jopa pari vuotta. Sen saimme kuulla vasta nyt, että hitaus korreloi suoraan ns. tautivapaan ajan pituuteen ja siten suoraan elinikään. En jatka enää urologian klinikan potilaana, vaan siirryn ainakin toistaiseksi yksityispotilaaksi.
Nyt aloitettavalla hoidolla on tarkoitus runnoa PSA väkisin alas. Vereen erittyvä PSA indikoi syövän tilaa ilmeisesti hämmästyttävän tarkasti. Jos arvo saadaan painetuksi mittaamattomiin ja se pysyy siellä, tätä kutsutaan tautivapaaksi ajaksi. Toistaiseksi oma PSA-arvoni on ollut syksystä 2006 asti (ensimmäinen mittaus syyskuussa 2006, jolloin se oli 18 ja vasta nousussa, eihän syöpää minusta lähdetty etsimään ennen seuraavan vuoden helmikuuta) jatkuvasti niin korkealla, että minua ei ole voitu tilastoida taudittomiin.
Kun hoidolla yritetään vaikuttaa elämän pituuteen, on kestettävä hoidon hinta.
Työkriisi
Rikon vihdoin hiljaisuuden. En vain ole kyennyt kirjoittamaan. Olen ollut lukossa.
Voisin muotoilla niinkin, että en ehtinyt kirjoittaa, ennen kuin menin lukkoon. Olisin voinut kertoa onnellisen viikonloppumme Vierumäellä, jonne lähdimme melkein heti sen jälkeen, kun olin käynyt mittauttamassa odotetun PSA-arvoni. Mielellään olisin kertonut senkin, miten saimme melkein valmiiksi pihan laatoitusurakan kamppaillessamme talvea vastaan. Olisin voinut kertoa hassuista kahdenkeskisistä istuskeluista pergolassa pimeinä syksyiltoina. Ja ennen kaikkea olisin voinut kertoa, miten helpottuneelta tuntui olo, kun PSA oli lokakuun mittauksessa enää 3,7.
Monien huonojen uutisten jälkeen kertoisi niin mielellään hyviä. Mitä sitä suotta toisia rasittamaan, kun elämä on lähinnä onnellista ja hyvää.
Näitä hyviä asioita en ehtinyt koskaan kirjoittaa ennen kuin menin niin lukkoon, etten kyennyt sanoittamaan asiaani oikein itsellenikään.
PSA-arvon selvän alenemisen tulkitsimme hengähdystauon saamiseksi. Tauon pituudesta emme voineet tietää, mutta jätimme syövän syrjään ja keskityimme muuhun. Näistä tunnoista ei jäänyt autenttisia dokumentointeja. Kaisa sentään kirjasi luvun 3,7 hieman apokryfisesti Triptyykkiinsä.
Nyt yritän. Syy siihen on tiistainen käyntimme Docrates-klinikalla Timo Joensuun luona. Hänellä oli erilainen näkemys syöpäni hoidosta kuin tautia hoidon jälkeen seuranneilla urologeilla. Ennen kuin kerron siitä yritän selvittää tätä toista asiaa edes itselleni.
Menetetty asema
Olen joutunut elämäni pahimpaan työkriisiin. Miten kaikki tapahtui, sitä en osaa tarkasti kuvailla. Eilen sain sen sanoittamiseen apua työtoverilta, joka oli kuullut esitystäni Diakin hallituksessa syyskuussa. ”Sinähän pyrit luomaan tutkimuksellisia linjauksia, kun muut esittivät vain sitä opetusministeriölle syötettävää hölynpölyä, johon kukaan ei usko”, hän sanoi.
Minua, asemansa menettänyttä entistä tutkimuspäällikköä, lohduttaa edes hieman, jos työyhteisössä yhdelläkin on käsitys, että yritin pitää kiinni kriittisen tutkimuksen arvoista ja ihanteista.
Oikeastaan olen ollut kriisissä työni suhteen osapuilleen siitä asti, kun elämäni muuttui syövän takia muutenkin dramaattisesti. Jo sitä ennen olin joutunut Diakin eteläisten yksikköjen yhdistyessä luopumaan yksikönjohtajan tehtävästäni ja sopeutumaan uuteen, vielä sisältöään hakevaan tutkimuspäällikön työhön.
Siitä olen ainakin varma, että hämmästyin, kun viime joulukuussa polvileikkauksesta toipuessani sain määräyksen tehdä töitä sairauslomasta huolimatta. Siitä alkaen olen puhunut työhön liittyvistä tunteista kafkamaisena olona. Monet ovat kuulleet minun kertovan, kuinka minua pyydetään piirtämään paperille ympyrä ja kuinka minulta sen piirrettyäni kysytään: miksi et piirtänyt paperille ympyrää?
Olen lukenut todennäköisesti tahattomista kielioppivirheistä halveksuntaa tai suoranaisen hyökkäyksen itseäni kohtaan. Viime talvena jouduin kirjoittamaan saman asian yhä uudestaan, mutta lopullisen version pääajatuksissa oli paljon itselleni vierasta. Kokemukselleni tutkijana ei ole ollut kapeaksi osoittautuneen ammattikorkeakoulututkimuksen piirissä käyttöä. Esimiestason yhteydenotot ovat ainakin vuoden verran tarkoittaneet meillä kotona muutaman päivän mittaista kiihtymystä, unettomuutta ja yrittämistä ylikierroksilla. Se on tullut selväksi, että ajatukseni ja näkemykseni työni keskeisestä sisällöstä eivät ole esimiehilleni kelvanneet.
Työuupumus
Kun asiantuntijatehtävissä joutuu tilanteeseen, jossa hyvässä tarkoituksessa tehty ajatustyö ei kelpaa työn tilaajalle, tässä tapauksessa ammattikorkeakoulun johdolle, se johtaa väistämättä kriisiin. Se taas saa aikaan puolustusasenteen ja muurin muuta työyhteisöä ja varsinkin esimiestasoa vastaan. Tämä kaikki vie kyynistymiseen ja ammatillisen itsetunnon alenemiseen, sehän opetetaan kaikissa työuupumuksen vaiheita käsittelevissä kirjoissa.
Ilman esimiesten demonisoimista en kestäisi lainkaan, vaikka kuinka järki sanoisi, että kaikkien kannalta olisi parempi puhaltaa yhteen hiileen ja innostua yhdessä. Sellainen oli oma asennoitumiseni uuden työkauden alussa kaksi vuotta sitten ja sellaisella otteella yritin aloittaa kesälomakauden jälkeen elokuussa, kun tiesin saaneeni rehdin ja reippaan uuden työtoverin, jonka kanssa saatoin suunnitella ja toteuttaa töitäni.
Viime maaliskuussa, pian isän hautajaisten jälkeen ja sädehoitojakson ensimmäisellä viikolla, minulla oli kehityskeskustelu. Olin valmistautunut siihen hyvin. Kun nyt katson silloin kirjoittamaani, suora tekstini on yritystä kertoa pahasta olosta ja toistuvasta väärin ymmärretyksi tulemisen kokemuksesta. Ihan hyvin sen olisi voinut tulkita hätähuudoksi. Esimieheni näyttikin ottavan vakavasti tunteeni arvostuksen puutteesta. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään.
Palkka alas ja tasapuolinen kohtelu
Samalla viikolla rehtori kutsui minut neuvotteluun, jossa minulta edellytettiin allekirjoitusta paperiin, jonka nojalla minulle neuvoteltaisiin uusi työsopimus. Myös palkkani alenisi tuntuvasti. Tästä järkyttyneenä ja sädehoidon aiheuttamien vaivojen takia jäin sairauslomalle sädehoitojakson loppuun. Omituisena signaalina sain työpaikan tiedotteesta lukea, että minulle oli määrätty sijainen, jonka sijaisuuskausi ulottuisi yli kuukautta sairauslomaani pitemmälle. Samalla kuulin työhöni liittyneistä sopimuksista, joita oli selvästi valmisteltu ilman minua.
Elokuussa heti töihin palattuani alistuin allekirjoittamaan uuden työsopimuksen, jolla palkkani aleni 14 prosenttia. Vaikka muutos koski myös muita entisiä yksikönjohtajia, ajattelen nyt, että sopimuksen allekirjoittaminen oli virhe. Olin vedonnut vuoden 2006 organisaatiouudistuksen yhteydessä toistuvasti vakuutettuun seikkaan, ettei kenenkään palkkoihin kosketa työtehtävien mahdollisesti muuttuessa.
Kun innostuneena ja uusin voimin aloitin uutta työkautta, halusin olla yhteisöllinen ja toimia odotusten mukaan. Vaikea oli arvata, että jo kohta työehtojani ruvettaisiin huonontamaan uudestaan. Suunnitelma oli ilmeisesti jo edellistä sopimusta allekirjoittaessani olemassa. Sen ymmärrettyäni minulle on turha puhua tasapuolisesta kohtelusta työpaikkamme politiikkana tai arvona.
Jo syyskuun alussa sain ensimmäisen kerran kutsun neuvotteluun tutkimusohjelman etenemisestä. Esimiehen ehdottama ajankohta ei kalenteriini sopinut, ei myöskään seuraava. Asia viivästyi, ja vasta lokakuun alussa kuulin, että kyse on tutkimuspäällikön tehtävästä. Esimieheni ehdotti minulle siirtymistä erikoistutkijaksi. Minulle se ilmaisi selvän epäluottamuksen onnistumiseeni tutkimuspäällikkönä. Marraskuun alussa pidetyssä neuvottelussa minulle ilmoitettiin, että aseman muuttuminen merkitsee myös uutta 10 prosentin palkanalennusta. Kaksituntiseen keskusteluun olin onneksi saanut kutsua mukaani pääluottamusmiehen. Hänen mielestään henkilökohtaiseen lisääni ei voisi kajota. Ongelmien syyksi hän tunnisti huonon esimies-alaissuhteen.
Täysin selkää kuvaa minuun kohdistuneista moitteista en saanut. Ymmärrän, että minun katsotaan keskittyneen liiaksi tilaustutkimuksiin, joissa toimin itse tutkijana tilaajan ja Diakin välisen sopimuksen perusteella, ja niiden takia laiminlyöneen tehtäviini kuuluvia uusien hankerahoitusanomusten laatimisia ja yhteydenpitoa Diakin eri yksiköihin. Vaikka en voinut yhtyä esitettyihin asia-argumentteihin, minuun kohdistuva epäluottamus tuli niin selväksi, etten voinut kuin suostua vaatimuksiin statuksen muuttamisesta. Palkkauksen uutta alentamista en hyväksynyt, eikä asiasta ole sen koommin puhuttu.
Edelleen kuitenkin luulen, että vakavin minuun kohdistuva moite koskee vääriä ajatuksia ja vääriä mielipiteitä, ei vääriä tekoja ja toimenpiteitä.
Tiedotus työyhteisölle
Neuvottelun päätteeksi työnantajan edustajat pyysivät minua itse tiedottamaan asiasta työyhteisölle. Ehkä he ajattelivat minun haluavan suojata selustani, ja lopputulos näyttäisi siistiltä myös heidän kannaltaan.
Sattumalta minulla oli juuri seuraavalla viikolla vuorona tehdä pääkirjoitus kaikille noin 280:lle työyhteisön jäsenelle leviävään viikkotiedotteeseen. Siihen kirjoitin tulkintani Diakin historiasta ja sen rakenteisiin levinneestä epäluottamuksesta. Kirjoitukseni lopetin näin:
Näitä kysymyksiä olen joutunut miettimään erityisesti viime viikot epäonnistuttuani kirkollisen tutkimusohjelman käyntiin saattajana. Minuun kohdistuvan epäluottamuksen takia minut on 5.11. siirretty vastaavan tutkimuspäällikön paikalta muihin tehtäviin.
Tätä on seurannut vain yksi siirto. Työtovereitten vilpittömään kysymykseen siitä, jatkanko vanhoissa tehtävissäni siihen saakka, kunnes seuraajani on valittu, esimies sanoi ehdottoman ein. Perusteluksi hän esitti edellä olevat lauseeni viikkotiedotteessa. Ilman niitä olisi kuulemma ollut vaihtoehtoja, mutta nyt niitä ei enää ollut. Ja minä kun olin vain noudattanut saamaani ohjetta tiedottaa asiasta.
Jouduin sivuun kirkollisen tutkimusohjelman tutkijanpaikkojen rekrytoinnista, mutta sain kaipaamaani työrauhaa kirjoittaa keskeneräisiä tutkimuksiani. Silti minut velvoitettiin hoitamaan kalenteriin merkityt syksyn yksikkövierailut, niin kuin teinkin. Kävin edustamassa työtä, josta minut oli jo siirretty syrjään. Molemmissa paikoissa kaikki läsnäolijat tiesivät sen, mutta vaikenivat.
Määräykset muuttuivat
Olen tietenkin yrittänyt tulkita tapahtunutta minkä olen kyennyt. Unettomina öinä ajatukset ovat lähinnä hakkaavia, ahdistuneita ja aggressiivisia, mutta päivisin etsin seesteisempiä vastauksia.
Keksimistäni vaihtoehdoista suosin eniten tulkintaa, jota kutsun nimellä Määräykset muuttuivat. Sen mukaan toimin tammikuussa 2007 johdonmukaisesti silloin esillä olleitten näkemysten mukaan. Minua kannustettiin solmimaan sopimuksia tutkimuksista ulkopuolisten yhteisöjen kanssa, jotta voisin myydä työajastani vähintään 40 prosenttia muille. Tilaustutkimuksissa teen sopimuksiin perustuvia töitä, joista talo saa korvauksen, vaikkakin työmäärään ja -aikaan nähden vähäisen. Samoin minua kannustettiin toimimaan aktiivisesti yliopistolla dosenttina, jatkamaan tehtäviäni Diakonian tutkimuksen seuran puheenjohtajana sekä kirjoittamaan ja esiintymään kirkollisena asiantuntijana.
Sairastumiseni on osaltaan viivästyttänyt tutkimusten valmistumista, mutta koko ajan niiden rinnalla olen huolehtinut jatko-opiskelijoiden opinnäytetöiden ohjaamisesta ja pyrkinyt luomaan kirkolliselle tutkimusohjelmalle hyödyllisiä yhteyksiä.
Samanaikaisesti keskustelu tutkimusohjelmista muuttui ja eteni minun tietämättäni. Ohjelmiin liittyvän tausta-ajattelun ja niiden sisällön lopullinen muotoilu tehtiin joulukuun 2007 ja maaliskuun 2008 välisenä aikana. Juuri silloin oma kriisini oli vaikeimmillaan. Eturauhassyöpäni diagnosoitiin uudelleen, ja tauti todettiin aggressiiviseksi. Helmikuussa kuoli isä. Jälkiviisas sanoo, että olisi pitänyt jäädä pitkälle sairauslomalle.
Yritin saada ääntäni kuuluville, mutta tunsin joutuvani kafkamaiseen kierteeseen. Jouduin nielemään omalle tutkijanlaadulleni vieraita ajatuksia soveltavaan ja empiiriseen tutkimukseen kaventuvasta ammattikorkeakoulututkimuksesta. Sellaisia äänenpainoja minun oli vaikea ymmärtää. Haluaisin edustaa metodisesti monipuolisempaa ja tieteellisesti kriittisempää tutkimusnäkemystä kuin millaiseen Diakin nykyiset dokumentit nojaavat.
Ei tukea
Olin ihmetellyt ääneen sekä esimiehelleni että monille muillekin kummeksuntaani siitä, että uudessa työssäni minuun suhtaudutaan oudosti. Yksi työtoverini antoi minulle avaimet näkökohtaan, joka ei ollut juolahtanut mieleeni. Siirtymiseni yksikönjohtajan tehtävistä ilman erillistä hakua tutkimuspäälliköksi herätti samaan asemaan kelpoisissa kateutta. Työtoverini mukaan en olisi edes voinut onnistua, koska minulla ei ollut työtovereiden tukea.
Yksikönjohtajana ympärilläni oli hymyä, keskustelua ja tietoa sieltä ja täältä. Tutkimuspäälliköksi siirtyminen merkitsi minun kannaltani putoamista vallan lisäksi myös kasautuvasta tiedosta, edustustehtävistä ja hämmästyksekseni jopa työtovereiden tervehdyksistä. Itselleni putoaminen oli niin merkittävä, että en ymmärtänyt uutta asemaani sellaiseksi, joka monelle muulle olisi merkinnyt statuksen nousua. Työtovereiden, erityisesti opettajien, oli hankalaa ottaa minut vastaan uudessa tehtävässä. Johtoon jääneet olivat kiusaantuneita, kun en ollutkaan enää yksi heistä. Se oli vieroksuntaa, jonka vastustamiseksi ja uuden roolin vahvistamiseksi olisi pitänyt työskennellä. Se ei onnistunut, koska pisimmäksi aikaa vanhan roolini vangiksi jäin minä itse. Johtoryhmään en osannut laatia sellaista paperia, jonka olisin arvioinut menevän siellä läpi, vaan tein vanhoille kavereille paperia, jolla halusin virittää keskustelua tutkimuksen roolista ja luonteesta Diakissa. Sellainen ammuttiin siellä alas.
Ammatillinen itsetunto
Epäluottamus johtaa epäarvostukseen, vaikka kuinka muuta vakuutettaisiin. Ammatillisen itsetunnon romahtaminen tuntuu olevan yksilöllisenä depressiota ja ahdistusta aiheuttavana kokemuksena melkein samaa luokkaa kuin avioero ja suoraan sanoen suurempi kuin terveydellinen kriisi.
Kun työterveyshuolto teki työyhteisössäni selvityksen työuupumuksesta, uupumusasteista väsymystä ja kyynistymistä minulla oli vasta kohtuullisesti. Sen sijaan faktori, joka mittaa ammatillisen itsetunnon heikkenemistä, oli pahasti punaisella. Näin minut on tutkimuksin todettu vakavasti työuupuneeksi. Työyhteisössäni meitä oli selvityksen mukaan muitakin, aivan liikaa. Vakavasti työuupuneita oli yhdeksän prosenttia, mutta jos lievät tapaukset lasketaan mukaan, yli 40 prosenttia. Omassa työyksikössäni vakavasti työuupuneitten määrä oli niinkin korkea kuin 17 prosenttia.
En ole ensimmäinen, jolle sairaus ja muut elämänkäänteet aiheuttavat vakavia takaiskuja työssä. En ole ensimmäinen, jolla on kokemuksia siitä, että lyötyä on helppo lyödä. Tarinani on ehkä jopa järkyttävän tuttu. Tällaista kuitenkin tapahtuu, ainakin meillä kirkollisessa ammattikorkeakoulussa, joka ylpeilee kristillisellä arvopohjallaan ja kaikkien tasaveroisella kohtelulla.
Tästä eteenpäin
Olen vielä täydellisessä umpikujassa. Ensi tiistaina kuulen, kuka on valittu seuraajakseni. Ehkä hänen selkäänsä sälytetään tulehtuneen tilanteen selvittäminen.
Erikoista on ajatella, että saan seuraajan. On uskomatonta, että taloudellisessa tilanteessa, jossa budjetista piti höylätä miljoona euroa pois, rahaa löytyi yhtäkkiä kokonaan ennakoimattomaan ja suunnittelemattomaan vakanssiin. Epäilen, että senkin hinta tulee vielä minun maksettavakseni.
Näiden kuukausien kulkua sivusta seuranneet ovat jo useamman kerran kysyneet, enkö tunne olevani väärässä työssä. Parastani en ainakaan pysty tällaisessa paineessa antamaan.
Voisin muotoilla niinkin, että en ehtinyt kirjoittaa, ennen kuin menin lukkoon. Olisin voinut kertoa onnellisen viikonloppumme Vierumäellä, jonne lähdimme melkein heti sen jälkeen, kun olin käynyt mittauttamassa odotetun PSA-arvoni. Mielellään olisin kertonut senkin, miten saimme melkein valmiiksi pihan laatoitusurakan kamppaillessamme talvea vastaan. Olisin voinut kertoa hassuista kahdenkeskisistä istuskeluista pergolassa pimeinä syksyiltoina. Ja ennen kaikkea olisin voinut kertoa, miten helpottuneelta tuntui olo, kun PSA oli lokakuun mittauksessa enää 3,7.
Monien huonojen uutisten jälkeen kertoisi niin mielellään hyviä. Mitä sitä suotta toisia rasittamaan, kun elämä on lähinnä onnellista ja hyvää.
Näitä hyviä asioita en ehtinyt koskaan kirjoittaa ennen kuin menin niin lukkoon, etten kyennyt sanoittamaan asiaani oikein itsellenikään.
PSA-arvon selvän alenemisen tulkitsimme hengähdystauon saamiseksi. Tauon pituudesta emme voineet tietää, mutta jätimme syövän syrjään ja keskityimme muuhun. Näistä tunnoista ei jäänyt autenttisia dokumentointeja. Kaisa sentään kirjasi luvun 3,7 hieman apokryfisesti Triptyykkiinsä.
Nyt yritän. Syy siihen on tiistainen käyntimme Docrates-klinikalla Timo Joensuun luona. Hänellä oli erilainen näkemys syöpäni hoidosta kuin tautia hoidon jälkeen seuranneilla urologeilla. Ennen kuin kerron siitä yritän selvittää tätä toista asiaa edes itselleni.
Menetetty asema
Olen joutunut elämäni pahimpaan työkriisiin. Miten kaikki tapahtui, sitä en osaa tarkasti kuvailla. Eilen sain sen sanoittamiseen apua työtoverilta, joka oli kuullut esitystäni Diakin hallituksessa syyskuussa. ”Sinähän pyrit luomaan tutkimuksellisia linjauksia, kun muut esittivät vain sitä opetusministeriölle syötettävää hölynpölyä, johon kukaan ei usko”, hän sanoi.
Minua, asemansa menettänyttä entistä tutkimuspäällikköä, lohduttaa edes hieman, jos työyhteisössä yhdelläkin on käsitys, että yritin pitää kiinni kriittisen tutkimuksen arvoista ja ihanteista.
Oikeastaan olen ollut kriisissä työni suhteen osapuilleen siitä asti, kun elämäni muuttui syövän takia muutenkin dramaattisesti. Jo sitä ennen olin joutunut Diakin eteläisten yksikköjen yhdistyessä luopumaan yksikönjohtajan tehtävästäni ja sopeutumaan uuteen, vielä sisältöään hakevaan tutkimuspäällikön työhön.
Siitä olen ainakin varma, että hämmästyin, kun viime joulukuussa polvileikkauksesta toipuessani sain määräyksen tehdä töitä sairauslomasta huolimatta. Siitä alkaen olen puhunut työhön liittyvistä tunteista kafkamaisena olona. Monet ovat kuulleet minun kertovan, kuinka minua pyydetään piirtämään paperille ympyrä ja kuinka minulta sen piirrettyäni kysytään: miksi et piirtänyt paperille ympyrää?
Olen lukenut todennäköisesti tahattomista kielioppivirheistä halveksuntaa tai suoranaisen hyökkäyksen itseäni kohtaan. Viime talvena jouduin kirjoittamaan saman asian yhä uudestaan, mutta lopullisen version pääajatuksissa oli paljon itselleni vierasta. Kokemukselleni tutkijana ei ole ollut kapeaksi osoittautuneen ammattikorkeakoulututkimuksen piirissä käyttöä. Esimiestason yhteydenotot ovat ainakin vuoden verran tarkoittaneet meillä kotona muutaman päivän mittaista kiihtymystä, unettomuutta ja yrittämistä ylikierroksilla. Se on tullut selväksi, että ajatukseni ja näkemykseni työni keskeisestä sisällöstä eivät ole esimiehilleni kelvanneet.
Työuupumus
Kun asiantuntijatehtävissä joutuu tilanteeseen, jossa hyvässä tarkoituksessa tehty ajatustyö ei kelpaa työn tilaajalle, tässä tapauksessa ammattikorkeakoulun johdolle, se johtaa väistämättä kriisiin. Se taas saa aikaan puolustusasenteen ja muurin muuta työyhteisöä ja varsinkin esimiestasoa vastaan. Tämä kaikki vie kyynistymiseen ja ammatillisen itsetunnon alenemiseen, sehän opetetaan kaikissa työuupumuksen vaiheita käsittelevissä kirjoissa.
Ilman esimiesten demonisoimista en kestäisi lainkaan, vaikka kuinka järki sanoisi, että kaikkien kannalta olisi parempi puhaltaa yhteen hiileen ja innostua yhdessä. Sellainen oli oma asennoitumiseni uuden työkauden alussa kaksi vuotta sitten ja sellaisella otteella yritin aloittaa kesälomakauden jälkeen elokuussa, kun tiesin saaneeni rehdin ja reippaan uuden työtoverin, jonka kanssa saatoin suunnitella ja toteuttaa töitäni.
Viime maaliskuussa, pian isän hautajaisten jälkeen ja sädehoitojakson ensimmäisellä viikolla, minulla oli kehityskeskustelu. Olin valmistautunut siihen hyvin. Kun nyt katson silloin kirjoittamaani, suora tekstini on yritystä kertoa pahasta olosta ja toistuvasta väärin ymmärretyksi tulemisen kokemuksesta. Ihan hyvin sen olisi voinut tulkita hätähuudoksi. Esimieheni näyttikin ottavan vakavasti tunteeni arvostuksen puutteesta. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään.
Palkka alas ja tasapuolinen kohtelu
Samalla viikolla rehtori kutsui minut neuvotteluun, jossa minulta edellytettiin allekirjoitusta paperiin, jonka nojalla minulle neuvoteltaisiin uusi työsopimus. Myös palkkani alenisi tuntuvasti. Tästä järkyttyneenä ja sädehoidon aiheuttamien vaivojen takia jäin sairauslomalle sädehoitojakson loppuun. Omituisena signaalina sain työpaikan tiedotteesta lukea, että minulle oli määrätty sijainen, jonka sijaisuuskausi ulottuisi yli kuukautta sairauslomaani pitemmälle. Samalla kuulin työhöni liittyneistä sopimuksista, joita oli selvästi valmisteltu ilman minua.
Elokuussa heti töihin palattuani alistuin allekirjoittamaan uuden työsopimuksen, jolla palkkani aleni 14 prosenttia. Vaikka muutos koski myös muita entisiä yksikönjohtajia, ajattelen nyt, että sopimuksen allekirjoittaminen oli virhe. Olin vedonnut vuoden 2006 organisaatiouudistuksen yhteydessä toistuvasti vakuutettuun seikkaan, ettei kenenkään palkkoihin kosketa työtehtävien mahdollisesti muuttuessa.
Kun innostuneena ja uusin voimin aloitin uutta työkautta, halusin olla yhteisöllinen ja toimia odotusten mukaan. Vaikea oli arvata, että jo kohta työehtojani ruvettaisiin huonontamaan uudestaan. Suunnitelma oli ilmeisesti jo edellistä sopimusta allekirjoittaessani olemassa. Sen ymmärrettyäni minulle on turha puhua tasapuolisesta kohtelusta työpaikkamme politiikkana tai arvona.
Jo syyskuun alussa sain ensimmäisen kerran kutsun neuvotteluun tutkimusohjelman etenemisestä. Esimiehen ehdottama ajankohta ei kalenteriini sopinut, ei myöskään seuraava. Asia viivästyi, ja vasta lokakuun alussa kuulin, että kyse on tutkimuspäällikön tehtävästä. Esimieheni ehdotti minulle siirtymistä erikoistutkijaksi. Minulle se ilmaisi selvän epäluottamuksen onnistumiseeni tutkimuspäällikkönä. Marraskuun alussa pidetyssä neuvottelussa minulle ilmoitettiin, että aseman muuttuminen merkitsee myös uutta 10 prosentin palkanalennusta. Kaksituntiseen keskusteluun olin onneksi saanut kutsua mukaani pääluottamusmiehen. Hänen mielestään henkilökohtaiseen lisääni ei voisi kajota. Ongelmien syyksi hän tunnisti huonon esimies-alaissuhteen.
Täysin selkää kuvaa minuun kohdistuneista moitteista en saanut. Ymmärrän, että minun katsotaan keskittyneen liiaksi tilaustutkimuksiin, joissa toimin itse tutkijana tilaajan ja Diakin välisen sopimuksen perusteella, ja niiden takia laiminlyöneen tehtäviini kuuluvia uusien hankerahoitusanomusten laatimisia ja yhteydenpitoa Diakin eri yksiköihin. Vaikka en voinut yhtyä esitettyihin asia-argumentteihin, minuun kohdistuva epäluottamus tuli niin selväksi, etten voinut kuin suostua vaatimuksiin statuksen muuttamisesta. Palkkauksen uutta alentamista en hyväksynyt, eikä asiasta ole sen koommin puhuttu.
Edelleen kuitenkin luulen, että vakavin minuun kohdistuva moite koskee vääriä ajatuksia ja vääriä mielipiteitä, ei vääriä tekoja ja toimenpiteitä.
Tiedotus työyhteisölle
Neuvottelun päätteeksi työnantajan edustajat pyysivät minua itse tiedottamaan asiasta työyhteisölle. Ehkä he ajattelivat minun haluavan suojata selustani, ja lopputulos näyttäisi siistiltä myös heidän kannaltaan.
Sattumalta minulla oli juuri seuraavalla viikolla vuorona tehdä pääkirjoitus kaikille noin 280:lle työyhteisön jäsenelle leviävään viikkotiedotteeseen. Siihen kirjoitin tulkintani Diakin historiasta ja sen rakenteisiin levinneestä epäluottamuksesta. Kirjoitukseni lopetin näin:
Näitä kysymyksiä olen joutunut miettimään erityisesti viime viikot epäonnistuttuani kirkollisen tutkimusohjelman käyntiin saattajana. Minuun kohdistuvan epäluottamuksen takia minut on 5.11. siirretty vastaavan tutkimuspäällikön paikalta muihin tehtäviin.
Tätä on seurannut vain yksi siirto. Työtovereitten vilpittömään kysymykseen siitä, jatkanko vanhoissa tehtävissäni siihen saakka, kunnes seuraajani on valittu, esimies sanoi ehdottoman ein. Perusteluksi hän esitti edellä olevat lauseeni viikkotiedotteessa. Ilman niitä olisi kuulemma ollut vaihtoehtoja, mutta nyt niitä ei enää ollut. Ja minä kun olin vain noudattanut saamaani ohjetta tiedottaa asiasta.
Jouduin sivuun kirkollisen tutkimusohjelman tutkijanpaikkojen rekrytoinnista, mutta sain kaipaamaani työrauhaa kirjoittaa keskeneräisiä tutkimuksiani. Silti minut velvoitettiin hoitamaan kalenteriin merkityt syksyn yksikkövierailut, niin kuin teinkin. Kävin edustamassa työtä, josta minut oli jo siirretty syrjään. Molemmissa paikoissa kaikki läsnäolijat tiesivät sen, mutta vaikenivat.
Määräykset muuttuivat
Olen tietenkin yrittänyt tulkita tapahtunutta minkä olen kyennyt. Unettomina öinä ajatukset ovat lähinnä hakkaavia, ahdistuneita ja aggressiivisia, mutta päivisin etsin seesteisempiä vastauksia.
Keksimistäni vaihtoehdoista suosin eniten tulkintaa, jota kutsun nimellä Määräykset muuttuivat. Sen mukaan toimin tammikuussa 2007 johdonmukaisesti silloin esillä olleitten näkemysten mukaan. Minua kannustettiin solmimaan sopimuksia tutkimuksista ulkopuolisten yhteisöjen kanssa, jotta voisin myydä työajastani vähintään 40 prosenttia muille. Tilaustutkimuksissa teen sopimuksiin perustuvia töitä, joista talo saa korvauksen, vaikkakin työmäärään ja -aikaan nähden vähäisen. Samoin minua kannustettiin toimimaan aktiivisesti yliopistolla dosenttina, jatkamaan tehtäviäni Diakonian tutkimuksen seuran puheenjohtajana sekä kirjoittamaan ja esiintymään kirkollisena asiantuntijana.
Sairastumiseni on osaltaan viivästyttänyt tutkimusten valmistumista, mutta koko ajan niiden rinnalla olen huolehtinut jatko-opiskelijoiden opinnäytetöiden ohjaamisesta ja pyrkinyt luomaan kirkolliselle tutkimusohjelmalle hyödyllisiä yhteyksiä.
Samanaikaisesti keskustelu tutkimusohjelmista muuttui ja eteni minun tietämättäni. Ohjelmiin liittyvän tausta-ajattelun ja niiden sisällön lopullinen muotoilu tehtiin joulukuun 2007 ja maaliskuun 2008 välisenä aikana. Juuri silloin oma kriisini oli vaikeimmillaan. Eturauhassyöpäni diagnosoitiin uudelleen, ja tauti todettiin aggressiiviseksi. Helmikuussa kuoli isä. Jälkiviisas sanoo, että olisi pitänyt jäädä pitkälle sairauslomalle.
Yritin saada ääntäni kuuluville, mutta tunsin joutuvani kafkamaiseen kierteeseen. Jouduin nielemään omalle tutkijanlaadulleni vieraita ajatuksia soveltavaan ja empiiriseen tutkimukseen kaventuvasta ammattikorkeakoulututkimuksesta. Sellaisia äänenpainoja minun oli vaikea ymmärtää. Haluaisin edustaa metodisesti monipuolisempaa ja tieteellisesti kriittisempää tutkimusnäkemystä kuin millaiseen Diakin nykyiset dokumentit nojaavat.
Ei tukea
Olin ihmetellyt ääneen sekä esimiehelleni että monille muillekin kummeksuntaani siitä, että uudessa työssäni minuun suhtaudutaan oudosti. Yksi työtoverini antoi minulle avaimet näkökohtaan, joka ei ollut juolahtanut mieleeni. Siirtymiseni yksikönjohtajan tehtävistä ilman erillistä hakua tutkimuspäälliköksi herätti samaan asemaan kelpoisissa kateutta. Työtoverini mukaan en olisi edes voinut onnistua, koska minulla ei ollut työtovereiden tukea.
Yksikönjohtajana ympärilläni oli hymyä, keskustelua ja tietoa sieltä ja täältä. Tutkimuspäälliköksi siirtyminen merkitsi minun kannaltani putoamista vallan lisäksi myös kasautuvasta tiedosta, edustustehtävistä ja hämmästyksekseni jopa työtovereiden tervehdyksistä. Itselleni putoaminen oli niin merkittävä, että en ymmärtänyt uutta asemaani sellaiseksi, joka monelle muulle olisi merkinnyt statuksen nousua. Työtovereiden, erityisesti opettajien, oli hankalaa ottaa minut vastaan uudessa tehtävässä. Johtoon jääneet olivat kiusaantuneita, kun en ollutkaan enää yksi heistä. Se oli vieroksuntaa, jonka vastustamiseksi ja uuden roolin vahvistamiseksi olisi pitänyt työskennellä. Se ei onnistunut, koska pisimmäksi aikaa vanhan roolini vangiksi jäin minä itse. Johtoryhmään en osannut laatia sellaista paperia, jonka olisin arvioinut menevän siellä läpi, vaan tein vanhoille kavereille paperia, jolla halusin virittää keskustelua tutkimuksen roolista ja luonteesta Diakissa. Sellainen ammuttiin siellä alas.
Ammatillinen itsetunto
Epäluottamus johtaa epäarvostukseen, vaikka kuinka muuta vakuutettaisiin. Ammatillisen itsetunnon romahtaminen tuntuu olevan yksilöllisenä depressiota ja ahdistusta aiheuttavana kokemuksena melkein samaa luokkaa kuin avioero ja suoraan sanoen suurempi kuin terveydellinen kriisi.
Kun työterveyshuolto teki työyhteisössäni selvityksen työuupumuksesta, uupumusasteista väsymystä ja kyynistymistä minulla oli vasta kohtuullisesti. Sen sijaan faktori, joka mittaa ammatillisen itsetunnon heikkenemistä, oli pahasti punaisella. Näin minut on tutkimuksin todettu vakavasti työuupuneeksi. Työyhteisössäni meitä oli selvityksen mukaan muitakin, aivan liikaa. Vakavasti työuupuneita oli yhdeksän prosenttia, mutta jos lievät tapaukset lasketaan mukaan, yli 40 prosenttia. Omassa työyksikössäni vakavasti työuupuneitten määrä oli niinkin korkea kuin 17 prosenttia.
En ole ensimmäinen, jolle sairaus ja muut elämänkäänteet aiheuttavat vakavia takaiskuja työssä. En ole ensimmäinen, jolla on kokemuksia siitä, että lyötyä on helppo lyödä. Tarinani on ehkä jopa järkyttävän tuttu. Tällaista kuitenkin tapahtuu, ainakin meillä kirkollisessa ammattikorkeakoulussa, joka ylpeilee kristillisellä arvopohjallaan ja kaikkien tasaveroisella kohtelulla.
Tästä eteenpäin
Olen vielä täydellisessä umpikujassa. Ensi tiistaina kuulen, kuka on valittu seuraajakseni. Ehkä hänen selkäänsä sälytetään tulehtuneen tilanteen selvittäminen.
Erikoista on ajatella, että saan seuraajan. On uskomatonta, että taloudellisessa tilanteessa, jossa budjetista piti höylätä miljoona euroa pois, rahaa löytyi yhtäkkiä kokonaan ennakoimattomaan ja suunnittelemattomaan vakanssiin. Epäilen, että senkin hinta tulee vielä minun maksettavakseni.
Näiden kuukausien kulkua sivusta seuranneet ovat jo useamman kerran kysyneet, enkö tunne olevani väärässä työssä. Parastani en ainakaan pysty tällaisessa paineessa antamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)