Työkriisi

Rikon vihdoin hiljaisuuden. En vain ole kyennyt kirjoittamaan. Olen ollut lukossa.

Voisin muotoilla niinkin, että en ehtinyt kirjoittaa, ennen kuin menin lukkoon. Olisin voinut kertoa onnellisen viikonloppumme Vierumäellä, jonne lähdimme melkein heti sen jälkeen, kun olin käynyt mittauttamassa odotetun PSA-arvoni. Mielellään olisin kertonut senkin, miten saimme melkein valmiiksi pihan laatoitusurakan kamppaillessamme talvea vastaan. Olisin voinut kertoa hassuista kahdenkeskisistä istuskeluista pergolassa pimeinä syksyiltoina. Ja ennen kaikkea olisin voinut kertoa, miten helpottuneelta tuntui olo, kun PSA oli lokakuun mittauksessa enää 3,7.

Monien huonojen uutisten jälkeen kertoisi niin mielellään hyviä. Mitä sitä suotta toisia rasittamaan, kun elämä on lähinnä onnellista ja hyvää.

Näitä hyviä asioita en ehtinyt koskaan kirjoittaa ennen kuin menin niin lukkoon, etten kyennyt sanoittamaan asiaani oikein itsellenikään.

PSA-arvon selvän alenemisen tulkitsimme hengähdystauon saamiseksi. Tauon pituudesta emme voineet tietää, mutta jätimme syövän syrjään ja keskityimme muuhun. Näistä tunnoista ei jäänyt autenttisia dokumentointeja. Kaisa sentään kirjasi luvun 3,7 hieman apokryfisesti Triptyykkiinsä.

Nyt yritän. Syy siihen on tiistainen käyntimme Docrates-klinikalla Timo Joensuun luona. Hänellä oli erilainen näkemys syöpäni hoidosta kuin tautia hoidon jälkeen seuranneilla urologeilla. Ennen kuin kerron siitä yritän selvittää tätä toista asiaa edes itselleni.

Menetetty asema

Olen joutunut elämäni pahimpaan työkriisiin. Miten kaikki tapahtui, sitä en osaa tarkasti kuvailla. Eilen sain sen sanoittamiseen apua työtoverilta, joka oli kuullut esitystäni Diakin hallituksessa syyskuussa. ”Sinähän pyrit luomaan tutkimuksellisia linjauksia, kun muut esittivät vain sitä opetusministeriölle syötettävää hölynpölyä, johon kukaan ei usko”, hän sanoi.

Minua, asemansa menettänyttä entistä tutkimuspäällikköä, lohduttaa edes hieman, jos työyhteisössä yhdelläkin on käsitys, että yritin pitää kiinni kriittisen tutkimuksen arvoista ja ihanteista.

Oikeastaan olen ollut kriisissä työni suhteen osapuilleen siitä asti, kun elämäni muuttui syövän takia muutenkin dramaattisesti. Jo sitä ennen olin joutunut Diakin eteläisten yksikköjen yhdistyessä luopumaan yksikönjohtajan tehtävästäni ja sopeutumaan uuteen, vielä sisältöään hakevaan tutkimuspäällikön työhön.

Siitä olen ainakin varma, että hämmästyin, kun viime joulukuussa polvileikkauksesta toipuessani sain määräyksen tehdä töitä sairauslomasta huolimatta. Siitä alkaen olen puhunut työhön liittyvistä tunteista kafkamaisena olona. Monet ovat kuulleet minun kertovan, kuinka minua pyydetään piirtämään paperille ympyrä ja kuinka minulta sen piirrettyäni kysytään: miksi et piirtänyt paperille ympyrää?

Olen lukenut todennäköisesti tahattomista kielioppivirheistä halveksuntaa tai suoranaisen hyökkäyksen itseäni kohtaan. Viime talvena jouduin kirjoittamaan saman asian yhä uudestaan, mutta lopullisen version pääajatuksissa oli paljon itselleni vierasta. Kokemukselleni tutkijana ei ole ollut kapeaksi osoittautuneen ammattikorkeakoulututkimuksen piirissä käyttöä. Esimiestason yhteydenotot ovat ainakin vuoden verran tarkoittaneet meillä kotona muutaman päivän mittaista kiihtymystä, unettomuutta ja yrittämistä ylikierroksilla. Se on tullut selväksi, että ajatukseni ja näkemykseni työni keskeisestä sisällöstä eivät ole esimiehilleni kelvanneet.

Työuupumus

Kun asiantuntijatehtävissä joutuu tilanteeseen, jossa hyvässä tarkoituksessa tehty ajatustyö ei kelpaa työn tilaajalle, tässä tapauksessa ammattikorkeakoulun johdolle, se johtaa väistämättä kriisiin. Se taas saa aikaan puolustusasenteen ja muurin muuta työyhteisöä ja varsinkin esimiestasoa vastaan. Tämä kaikki vie kyynistymiseen ja ammatillisen itsetunnon alenemiseen, sehän opetetaan kaikissa työuupumuksen vaiheita käsittelevissä kirjoissa.

Ilman esimiesten demonisoimista en kestäisi lainkaan, vaikka kuinka järki sanoisi, että kaikkien kannalta olisi parempi puhaltaa yhteen hiileen ja innostua yhdessä. Sellainen oli oma asennoitumiseni uuden työkauden alussa kaksi vuotta sitten ja sellaisella otteella yritin aloittaa kesälomakauden jälkeen elokuussa, kun tiesin saaneeni rehdin ja reippaan uuden työtoverin, jonka kanssa saatoin suunnitella ja toteuttaa töitäni.

Viime maaliskuussa, pian isän hautajaisten jälkeen ja sädehoitojakson ensimmäisellä viikolla, minulla oli kehityskeskustelu. Olin valmistautunut siihen hyvin. Kun nyt katson silloin kirjoittamaani, suora tekstini on yritystä kertoa pahasta olosta ja toistuvasta väärin ymmärretyksi tulemisen kokemuksesta. Ihan hyvin sen olisi voinut tulkita hätähuudoksi. Esimieheni näyttikin ottavan vakavasti tunteeni arvostuksen puutteesta. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään.

Palkka alas ja tasapuolinen kohtelu

Samalla viikolla rehtori kutsui minut neuvotteluun, jossa minulta edellytettiin allekirjoitusta paperiin, jonka nojalla minulle neuvoteltaisiin uusi työsopimus. Myös palkkani alenisi tuntuvasti. Tästä järkyttyneenä ja sädehoidon aiheuttamien vaivojen takia jäin sairauslomalle sädehoitojakson loppuun. Omituisena signaalina sain työpaikan tiedotteesta lukea, että minulle oli määrätty sijainen, jonka sijaisuuskausi ulottuisi yli kuukautta sairauslomaani pitemmälle. Samalla kuulin työhöni liittyneistä sopimuksista, joita oli selvästi valmisteltu ilman minua.

Elokuussa heti töihin palattuani alistuin allekirjoittamaan uuden työsopimuksen, jolla palkkani aleni 14 prosenttia. Vaikka muutos koski myös muita entisiä yksikönjohtajia, ajattelen nyt, että sopimuksen allekirjoittaminen oli virhe. Olin vedonnut vuoden 2006 organisaatiouudistuksen yhteydessä toistuvasti vakuutettuun seikkaan, ettei kenenkään palkkoihin kosketa työtehtävien mahdollisesti muuttuessa.

Kun innostuneena ja uusin voimin aloitin uutta työkautta, halusin olla yhteisöllinen ja toimia odotusten mukaan. Vaikea oli arvata, että jo kohta työehtojani ruvettaisiin huonontamaan uudestaan. Suunnitelma oli ilmeisesti jo edellistä sopimusta allekirjoittaessani olemassa. Sen ymmärrettyäni minulle on turha puhua tasapuolisesta kohtelusta työpaikkamme politiikkana tai arvona.

Jo syyskuun alussa sain ensimmäisen kerran kutsun neuvotteluun tutkimusohjelman etenemisestä. Esimiehen ehdottama ajankohta ei kalenteriini sopinut, ei myöskään seuraava. Asia viivästyi, ja vasta lokakuun alussa kuulin, että kyse on tutkimuspäällikön tehtävästä. Esimieheni ehdotti minulle siirtymistä erikoistutkijaksi. Minulle se ilmaisi selvän epäluottamuksen onnistumiseeni tutkimuspäällikkönä. Marraskuun alussa pidetyssä neuvottelussa minulle ilmoitettiin, että aseman muuttuminen merkitsee myös uutta 10 prosentin palkanalennusta. Kaksituntiseen keskusteluun olin onneksi saanut kutsua mukaani pääluottamusmiehen. Hänen mielestään henkilökohtaiseen lisääni ei voisi kajota. Ongelmien syyksi hän tunnisti huonon esimies-alaissuhteen.

Täysin selkää kuvaa minuun kohdistuneista moitteista en saanut. Ymmärrän, että minun katsotaan keskittyneen liiaksi tilaustutkimuksiin, joissa toimin itse tutkijana tilaajan ja Diakin välisen sopimuksen perusteella, ja niiden takia laiminlyöneen tehtäviini kuuluvia uusien hankerahoitusanomusten laatimisia ja yhteydenpitoa Diakin eri yksiköihin. Vaikka en voinut yhtyä esitettyihin asia-argumentteihin, minuun kohdistuva epäluottamus tuli niin selväksi, etten voinut kuin suostua vaatimuksiin statuksen muuttamisesta. Palkkauksen uutta alentamista en hyväksynyt, eikä asiasta ole sen koommin puhuttu.

Edelleen kuitenkin luulen, että vakavin minuun kohdistuva moite koskee vääriä ajatuksia ja vääriä mielipiteitä, ei vääriä tekoja ja toimenpiteitä.

Tiedotus työyhteisölle

Neuvottelun päätteeksi työnantajan edustajat pyysivät minua itse tiedottamaan asiasta työyhteisölle. Ehkä he ajattelivat minun haluavan suojata selustani, ja lopputulos näyttäisi siistiltä myös heidän kannaltaan.

Sattumalta minulla oli juuri seuraavalla viikolla vuorona tehdä pääkirjoitus kaikille noin 280:lle työyhteisön jäsenelle leviävään viikkotiedotteeseen. Siihen kirjoitin tulkintani Diakin historiasta ja sen rakenteisiin levinneestä epäluottamuksesta. Kirjoitukseni lopetin näin:

Näitä kysymyksiä olen joutunut miettimään erityisesti viime viikot epäonnistuttuani kirkollisen tutkimusohjelman käyntiin saattajana. Minuun kohdistuvan epäluottamuksen takia minut on 5.11. siirretty vastaavan tutkimuspäällikön paikalta muihin tehtäviin.

Tätä on seurannut vain yksi siirto. Työtovereitten vilpittömään kysymykseen siitä, jatkanko vanhoissa tehtävissäni siihen saakka, kunnes seuraajani on valittu, esimies sanoi ehdottoman ein. Perusteluksi hän esitti edellä olevat lauseeni viikkotiedotteessa. Ilman niitä olisi kuulemma ollut vaihtoehtoja, mutta nyt niitä ei enää ollut. Ja minä kun olin vain noudattanut saamaani ohjetta tiedottaa asiasta.

Jouduin sivuun kirkollisen tutkimusohjelman tutkijanpaikkojen rekrytoinnista, mutta sain kaipaamaani työrauhaa kirjoittaa keskeneräisiä tutkimuksiani. Silti minut velvoitettiin hoitamaan kalenteriin merkityt syksyn yksikkövierailut, niin kuin teinkin. Kävin edustamassa työtä, josta minut oli jo siirretty syrjään. Molemmissa paikoissa kaikki läsnäolijat tiesivät sen, mutta vaikenivat.

Määräykset muuttuivat

Olen tietenkin yrittänyt tulkita tapahtunutta minkä olen kyennyt. Unettomina öinä ajatukset ovat lähinnä hakkaavia, ahdistuneita ja aggressiivisia, mutta päivisin etsin seesteisempiä vastauksia.

Keksimistäni vaihtoehdoista suosin eniten tulkintaa, jota kutsun nimellä Määräykset muuttuivat. Sen mukaan toimin tammikuussa 2007 johdonmukaisesti silloin esillä olleitten näkemysten mukaan. Minua kannustettiin solmimaan sopimuksia tutkimuksista ulkopuolisten yhteisöjen kanssa, jotta voisin myydä työajastani vähintään 40 prosenttia muille. Tilaustutkimuksissa teen sopimuksiin perustuvia töitä, joista talo saa korvauksen, vaikkakin työmäärään ja -aikaan nähden vähäisen. Samoin minua kannustettiin toimimaan aktiivisesti yliopistolla dosenttina, jatkamaan tehtäviäni Diakonian tutkimuksen seuran puheenjohtajana sekä kirjoittamaan ja esiintymään kirkollisena asiantuntijana.

Sairastumiseni on osaltaan viivästyttänyt tutkimusten valmistumista, mutta koko ajan niiden rinnalla olen huolehtinut jatko-opiskelijoiden opinnäytetöiden ohjaamisesta ja pyrkinyt luomaan kirkolliselle tutkimusohjelmalle hyödyllisiä yhteyksiä.

Samanaikaisesti keskustelu tutkimusohjelmista muuttui ja eteni minun tietämättäni. Ohjelmiin liittyvän tausta-ajattelun ja niiden sisällön lopullinen muotoilu tehtiin joulukuun 2007 ja maaliskuun 2008 välisenä aikana. Juuri silloin oma kriisini oli vaikeimmillaan. Eturauhassyöpäni diagnosoitiin uudelleen, ja tauti todettiin aggressiiviseksi. Helmikuussa kuoli isä. Jälkiviisas sanoo, että olisi pitänyt jäädä pitkälle sairauslomalle.

Yritin saada ääntäni kuuluville, mutta tunsin joutuvani kafkamaiseen kierteeseen. Jouduin nielemään omalle tutkijanlaadulleni vieraita ajatuksia soveltavaan ja empiiriseen tutkimukseen kaventuvasta ammattikorkeakoulututkimuksesta. Sellaisia äänenpainoja minun oli vaikea ymmärtää. Haluaisin edustaa metodisesti monipuolisempaa ja tieteellisesti kriittisempää tutkimusnäkemystä kuin millaiseen Diakin nykyiset dokumentit nojaavat.

Ei tukea

Olin ihmetellyt ääneen sekä esimiehelleni että monille muillekin kummeksuntaani siitä, että uudessa työssäni minuun suhtaudutaan oudosti. Yksi työtoverini antoi minulle avaimet näkökohtaan, joka ei ollut juolahtanut mieleeni. Siirtymiseni yksikönjohtajan tehtävistä ilman erillistä hakua tutkimuspäälliköksi herätti samaan asemaan kelpoisissa kateutta. Työtoverini mukaan en olisi edes voinut onnistua, koska minulla ei ollut työtovereiden tukea.

Yksikönjohtajana ympärilläni oli hymyä, keskustelua ja tietoa sieltä ja täältä. Tutkimuspäälliköksi siirtyminen merkitsi minun kannaltani putoamista vallan lisäksi myös kasautuvasta tiedosta, edustustehtävistä ja hämmästyksekseni jopa työtovereiden tervehdyksistä. Itselleni putoaminen oli niin merkittävä, että en ymmärtänyt uutta asemaani sellaiseksi, joka monelle muulle olisi merkinnyt statuksen nousua. Työtovereiden, erityisesti opettajien, oli hankalaa ottaa minut vastaan uudessa tehtävässä. Johtoon jääneet olivat kiusaantuneita, kun en ollutkaan enää yksi heistä. Se oli vieroksuntaa, jonka vastustamiseksi ja uuden roolin vahvistamiseksi olisi pitänyt työskennellä. Se ei onnistunut, koska pisimmäksi aikaa vanhan roolini vangiksi jäin minä itse. Johtoryhmään en osannut laatia sellaista paperia, jonka olisin arvioinut menevän siellä läpi, vaan tein vanhoille kavereille paperia, jolla halusin virittää keskustelua tutkimuksen roolista ja luonteesta Diakissa. Sellainen ammuttiin siellä alas.

Ammatillinen itsetunto

Epäluottamus johtaa epäarvostukseen, vaikka kuinka muuta vakuutettaisiin. Ammatillisen itsetunnon romahtaminen tuntuu olevan yksilöllisenä depressiota ja ahdistusta aiheuttavana kokemuksena melkein samaa luokkaa kuin avioero ja suoraan sanoen suurempi kuin terveydellinen kriisi.

Kun työterveyshuolto teki työyhteisössäni selvityksen työuupumuksesta, uupumusasteista väsymystä ja kyynistymistä minulla oli vasta kohtuullisesti. Sen sijaan faktori, joka mittaa ammatillisen itsetunnon heikkenemistä, oli pahasti punaisella. Näin minut on tutkimuksin todettu vakavasti työuupuneeksi. Työyhteisössäni meitä oli selvityksen mukaan muitakin, aivan liikaa. Vakavasti työuupuneita oli yhdeksän prosenttia, mutta jos lievät tapaukset lasketaan mukaan, yli 40 prosenttia. Omassa työyksikössäni vakavasti työuupuneitten määrä oli niinkin korkea kuin 17 prosenttia.

En ole ensimmäinen, jolle sairaus ja muut elämänkäänteet aiheuttavat vakavia takaiskuja työssä. En ole ensimmäinen, jolla on kokemuksia siitä, että lyötyä on helppo lyödä. Tarinani on ehkä jopa järkyttävän tuttu. Tällaista kuitenkin tapahtuu, ainakin meillä kirkollisessa ammattikorkeakoulussa, joka ylpeilee kristillisellä arvopohjallaan ja kaikkien tasaveroisella kohtelulla.

Tästä eteenpäin

Olen vielä täydellisessä umpikujassa. Ensi tiistaina kuulen, kuka on valittu seuraajakseni. Ehkä hänen selkäänsä sälytetään tulehtuneen tilanteen selvittäminen.

Erikoista on ajatella, että saan seuraajan. On uskomatonta, että taloudellisessa tilanteessa, jossa budjetista piti höylätä miljoona euroa pois, rahaa löytyi yhtäkkiä kokonaan ennakoimattomaan ja suunnittelemattomaan vakanssiin. Epäilen, että senkin hinta tulee vielä minun maksettavakseni.

Näiden kuukausien kulkua sivusta seuranneet ovat jo useamman kerran kysyneet, enkö tunne olevani väärässä työssä. Parastani en ainakaan pysty tällaisessa paineessa antamaan.