lauantai 4. huhtikuuta 2009

Usko ja epäusko

Tiistaina ajan kirkkaassa kevätpäivän auringossa pois Docrates-klinikalta Eiran sairaalasta. Tämä oli mitä ilmeisimmin viimeinen kerta siinä paikassa. Seuraavan kerran saan hormoniampullin kesäkuussa Docrateen uudessa syöpäsairaalassa Ruoholahdessa.

Autossa istuessa vyötärölle kertyneen runsaan moponrenkaan vasemmalta puolelta nipistää hieman. Timo Joensuu on sujauttanut nahkani alle pienen ampullin valmistetta, joka tukkii mieshormonin saannin ja aiheuttaa moninaisia sivuoireita. Kysyn lääkäriltäni lihomisesta. Kilo per kuukausi on tutkimusten mukainen keskiarvo, hän sanoo. Eikä sille mitään voi, hän toteaa. Lihassolukko katoaa ja muuttuu rasvaksi. Lihakset eivät halua eivätkä tarvitse liikuntaa, jolloin on melko mahdotonta pakottaa itseä liikkumaan. Ja samaan aikaan ruokahalu pikemmin kasvaa kuin vähenee. Mahdoton yhtälö, hän sanoo.

Kaivopuiston kohdalla huomaan ajattelevani jo kokonaan muuta: uskoa ja epäuskoa. Oman epäuskoni takia olen jättänyt hyvästit Intian daliteille jo monet kerrat. Oikeastaan joka kerran sen jälkeen, kun olen käynyt Intiassa tai muuten intensiivisesti ryhtynyt kertomaan dalitien kärsimyksestä ja sorrosta, olenkin nopeasti vetäytynyt. Nimeän tuon hylkäämisen epäuskoksi. Katselen auringossa kimaltelevaa merta ja nuoruuteni lenkkipolkua sen vieressä ja pyydän: auta minun epäuskoani.

Yritän olla päättäväinen. Nyt en anna muiden välinpitämättömyyden vaikuttaa. Jos minä tiedän, mitä daliteille kuuluu, minun tehtäväni on kertoa siitä muille, jotta hekin saisivat tietää. Muiden laimeiden reaktioiden ei pidä minua lannistaa.

Kotona luen Kaisan Kotimaahan kirjoittaman hienon reportaasin. Bangkokista palattua hän on ahkeroinut moniin kirkollisiin lehtiin uutisjuttuja kirkkojen ekumeenisesta dalit-konferenssista. Tämä on erilainen, henkilökohtainen kasvutarina, jossa kertoja, Kaisa itse, havahtuu lähes täydellisestä tietämättömyydestä valtavan kansanryhmän mahdottoman tilanteen oivaltamiseen. Näille on saatava oikeutta, tuntuu Kaisa sanovan, vaikka ei juuri niin kirjoitakaan.

Minulle jutun huipennus on Kaisan kuvaus keskustelusta, jonka hän joskus lapsena kävi vanhempiensa kanssa natsien juutalaisille tekemistä kauheuksista. – Tiesittekö te mitään? kysyi pieni Kaisa. – Kyllä me tiesimme, isä vastasi. – Miksi te ette sitten tehneet mitään? Kaisa kysyi. – Me emme tienneet, mitä olisimme voineet tehdä.

Usko on näkemistä ja tietämistä. Minä haluaisin olla sellainen uskovainen, joka näkee ja tietää. En haluaisi antaa taas epäuskolle tilaa ja peittää tietojani ja näkemääni kaikkien muiden tärkeiden asioiden alle.

Ja jo tänään lauantaina, kun muutama päivä on kulunut Kaivopuiston kokemuksestani, olen taas uskon ja epäuskon pohdinnassa. Näen hyvin, miten seiskaluonteellani (enneagrammin luonnetyyppi) olisin jo kovasti vaihtamassa teemaa seuraavaan. En ole saanut vielä loppuun raporttia Bangkokin konferenssista, kun jo epäusko tai levoton ajatus ajaa muualle ja muihin teemoihin.

Kaisan jutun olen lukenut ensin tavallisena tekstitiedostona. Kun näen sen tietokoneen ruudulla valmiiksi taitettuna aukeamana, hätkähdän. Kaksi heinäkuussa 2006 Etelä-Intian Tamil Nadun osavaltiossa ottamaani näpäystä hallitsee aukeaman visuaalista ilmettä. En pidä itseäni juuri minkään veroisena valokuvaajana enkä ole nähnyt montaa ottamaani valokuvaa painettuna. Olen aina huolehtinut sen alan ammattilaiset paikalle, kun kunnon kuvia on tarvittu. Nyt pari onnekasta osumaani nostaa itsetuntoa Kaisan jutun tehosteina.

Bangkokin raporttia kirjoittaessani olen vilkuillut tuon tuostakin Kirkkojen maailmanneuvoston ja Luterilaisen maailmanliiton sivuille, josko Bangkokin kokouksen päätösasiakirja (Bangkok Declaration and Call) olisi tullut. Se hyväksyttiin jo Bangkokissa, mutta Geneven organisaatiot ottivat sen viimeistelyn huolekseen, minkä takia julkistaminen tapahtui hieman kokouksen päättymisen jälkeen.

Kun se sitten tulee näkyviin, pääasian lisäksi minulle onkin tärkeää sivuasia. Olen ylpeä siitä, että Genevessä tehdyssä toimitusprosessissa mukaan on kirjattu meidän, asiakirjan kirjoittajien, nimet.

Annan siis muiden penseyden ja omista huolistaan kiinnipitämisen vaikuttaa asioihini, enkä vain niihin, vaan myös ihanteisiini ja siihen, mitä pidän totuutena ja oikeutena. Ja mikä onkaan se kunnian perkele, joka pukkaa esiin juuri silloin, kun katselen KMN:n dalit-konferenssin osanottajia katederilta yhtenä loppuasiakirjan kirjoittajista. Olen hakemassa oikeutta melkein 300 miljoonalle oikeudettomalle ja sorretulle ja samaan aikaan mietin ajatuksia oman elämäni tähtihetkistä. Voi minua pienisieluista ja voi meitä uskovaisia. Oma kunnia, muiden epäilys ja kaiken maailman eksytykset houkuttavat pois eikä dalitien asia olekaan enää kuin yksi ranskalainen viiva globaalien ongelmien listalla. Siellä se kelluu ilmastokysymyksen ja terrorismin kanssa.

Uskovainen minussa sanoo, että pitää olla dalitien rinnalla ja joukossa loppuun asti.

* * *

Katso sivut http://www.oikoumene.org/, http://www.lutheranworld.org/ ja http://www.idsn.org/. Kaikissa näissä on luettavissa uutisia Bangkokin konferenssista sekä mainittu Bangkokin julistus. Kun pääset osoitteista viimeiseen, kansainvälisen dalit-solidaarisuusverkoston sivuille, katso sieltä ainakin video, joka on hyvin helposti ladattavissa. Kymmenminuuttiseen pätkään on koottu paljon siitä, mitä meidän kaikkien pitäisi dalitien elämästä tietää, pitää mielessä ja ymmärtää.

Ei kommentteja: