Lenkkivihko ja h-mollimessu

Vanhaan lenkkivihkooni tein viimeiset merkinnät kai joskus keväällä 2006. En pysty sitä tarkistamaan, koska en löydä entistä aarrettani. Onneksi tallella on kaksi vihkoa, joissa tunnontarkasti selostan juoksuharjoituksiani vuosien 1981 ja 2000 välillä. Siinä kadoksiin joutuneessa oli kilometrien, sekuntien ja kilogrammojen lisäksi sykelukematkin paikoillaan.

Heinäkuussa 2006 olin ensimmäistä kertaa Kaisan kanssa juoksemassa. Olin tietenkin puhunut vuosia kestäneestä harrastuksestani, ja vaikka kuntoni oli alkanut jo rapista, minäkuvani oli aika sporttinen. Se olikin sitten kummaa, kun juoksu oli vaikeaa. Vaitonaisesti punnersin Kaisan kintereillä, ja kun hän tarjosi minulle tilaa juosta pitemmänpuoleinen ylämäki kovempaa omaan tahtiin, en tarttunut yllytykseen, koska en kyennyt. Intiasta tuomani bakteeritulehdus jylläsi, mutta en vielä tiennyt sen voimaa. Sen juuri haluaisin tarkistaa, vieläkö sairaalareissun ja moninaisten hoitojen jälkeen vielä syksyltä 2006 löytyisi merkintöjä.

Uteliaisuuteni kohdistuu siihen, miten pitkäksi jäi aika ilman lenkkivihkoa. Olen nimittäin palannut vanhaan tapaan, josta luulin jo vapautuneeni, ja aloittanut uuden lenkkipäiväkirjan, tosin sähköisen sellaisen. Sen taustana on taas lokakuussa tehty salivuorovaraus. Kerran viikossa, joka perjantai, punnerramme kuntosaliohjelman ja hakkaamme sulkapalloa lasten (tässä leikissä kanssamme ovat olleet minun lapseni kumppaneineen) kanssa. Kun kuntoilu kerran viikossa alkoi tuntua liian harvatahtiselta, oli ryhdyttävä laatimaan sauvakävely- ja hölkkäohjelmaa. Päiväkirjassa ei ole vielä monia merkintöjä, mutta aloitettu on. Kokemuksesta tiedän, että mikään ei palkitse märkään syksyilmaan lähtemistä yhtä paljon kuin rivi lenkkipäiväkirjassa.

Myös toiseen vanhaan tuttuun juttuun lähdin kutsusta ja yllytyksestä mukaan lokakuun alkupuolella. Järvenpään Canzonetta Nova -kuoron jätin 2005. Sen kanssa olin laulanut Mozartin ja Verdin Requiemiä, Bachin Johannes-passiota ja Jouluoratoriota, Rossinin Messe solennellea ja Mendehlssohnin Elias-oratoriota ja kaikkea mahdollista muuta jumalanpalvelusmusiikista viihteeseen runsaan 19 vuoden ajan. Canzonettalaiset muodostivat myös ystäväjoukon, jonka kanssa viihdyttiin muutenkin kuin kuoroharjoituksissa. Ennen Canzonettaa olin ollut kuoroissa lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1966. Lukioaikoina kuuluin useisiin kuoroihin samanaikaisesti.

Huomenna esitän Bachin h-mollimessun Viva vox -kuoron riveissä Helsingin tuomiokirkossa. Samaa teosta lauloin samassa kirkossa ainakin syksyllä 1977 Helsingin katedraalikuoron jäsenenä, samoin myöhemminkin, ehkä 1981. Pieniä unohduksia on noin kolmessakymmenessä vuodessa päässyt tapahtumaan, siksi on ollut hyvä harjoitella.

Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Kun monimonivuotinen ystäväni Merja tuli oman kylän kanttoriksi, niin eikös käynyt kutsu meille molemmille lähteä Tapanilan kamarikuoroon. Huomisen aloitamme Kaisan kanssa kotikirkossa Hoosiannalla ja kuorolaululla. Elävän adventtikalenterin avaukseen Tapanilan torille en muiden kuorolaisten kanssa enää illalla ehdi, kun pitää olla tuomiokirkossa h-mollimessun takia. Sellaista on kahden kuoron kierteeseen joutuneen tuskien taival.

Tästä teemasta on yksi sananlasku ja toinenkin. Se joku ei pääse karvoistaan ja niin edelleen. Kun sairauskierteen jälkeen ja ykstotiseen kirjoituspuurtamiseen työlääntyneenä lähdin tänä syksynä etsimään uutta potkua elämään, niin mitä tulikaan vastaan. Niitä samoja asioita ja käyttäytymispinttymiä, joita olen toistanut vuosikymmenet. Olen niin huvittavasti kiinni vanhassa tavassa, että en pelkästään naura. On sietämättömän totta, että ihminen toistaa itseään, tekee itselle tuttuja asioita, sellaisia, joita luulee osaavansa ja joista luulee pitävänsä.

Uudistuminen on harvinaista ja usein näennäistä. En tiedä, onko se enemmän opetus vai lohdutus, että kaiken vanhan keskellä näkee paremmin itseensä. Kritiikkini tätä oman itsen tunnistamisen taitoa kohtaan on vain se, että on jännittävämpää katsoa tuntematonta ja maisemia, joita ei ennen ole nähnyt.