Käynti lääkärissä 23.3.2010
ICD10 luokitukset
C61& - Eturauhassyöpä
Käynnin syy
L2 seurantakäynti
Esitiedot
15.3.2010 PSA 0,35, Hb 130, AFOS 75, Krea 78
Nykytila ja havainnot
Kuntosalilla käynti säännöllistä. Lisäksi dieetin turvin pyrkinyt saamaan painoa alaspäin. Vointi hyvä ja hormonihaitatkin korjaantuneet lukuunottamatta hikoilupuuskia, jotka jatkuneet.
Jatkosuunnitelma
Labra-arvojenkin perusteella syöpä hyvin kontrollissa. Hb edelleen hormonihoidon jäljiltä odotetusti hieman alakantissa. Seuraava kontrolli voisi mielestäni olla 4 kk:n kuluttua.
Timo Joensuu, kliinisen onkologian dosentti, sädehoidon ja syöpätautien erikoislääkäri
Lyhyeen Timo tiivisti olennaisen. Keskustelu olikin sitten taas paljon laveampi. Se kulki ainakin seuraavissa teemoissa: Hormonihoito on nostanut äänialaani ja tuhonnut matalimpia säveliä, mikä haittaa kuorobasson elämää, mutta eivätköhän palaa. Suorituskyvyn suhteellisen hidas paraneminen kuntosaliharjoittelussa johtuu matalasta testosteronitasosta korkeintaan vain vähän. Raskaamman hormonihoidon (kemiallisen kastraation) alkaessa testosteronitasoni oli melko korkea. Kun samalla tavalla hoidettujen keski-ikä on ikääni paljon korkeampi, heillä toipuminen on usein hitaampaa kuin 15 kuukauden laskennallinen keskiarvo, eivätkä kaikki palaa ennalleen. Oman toipumisaikani pitäisi olla nopeampaa kuin vanhoilla miehillä. Sitä on kestänyt nyt kuutisen kuukautta. Testosteroniarvo otetaan vasta kesällä, joten sitä ennen ei ole tarkkoja tietoja. Kuumat aallot ovat kuitenkin edelleen voimakkaita ja häiritseviä. Vaikka tautini on saanut salakavalaksi ja vaaralliseksi tiedetyn Gleason 9 -luokituksen, se ei välttämättä palaa enää koskaan ja jos palaa, aika paljon tiedetään siitä, mikä siihen puree. Tilanteeni on siis ihan hyvä.
Keskustelimme myös siitä, miten ystävien paljon vakavammat kamppailut syöpänsä kanssa suhteellistavat. Omat vaivat ja huolet tuntuvat niihin verrattuna vähäisiltä. Olen taas viime päivinä osannut antaa entistä enemmän arvoa elämälle ja sen jokaiselle hyvälle ja vähän huonommallekin hetkelle. Milloinkaan ei voi tietää, minkä kauhean kanssa joutuu silmäkkäin ja mitä kenellekin tulee vastaan. Mitään muuta läksyä en siihen ole oppinut, kuin elää hyvää ja täyttä elämää niin kauan kuin sitä riittää.
tiistai 23. maaliskuuta 2010
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
Onnellista ja hyvää joulua!
Meidän pihalla on polku. Viime yön lumisade on tuiskuttanut sen lähes umpeen, mutta silti hangessa on nähtävissä kiemurteleva jälki. Kaisan triptyykissä (www.triptyykki.blogspot.com) on valokuvia polusta Tuomaanpäivän iltana, kun tapanilalaiset kulkivat pyhäksi paikaksi rakennettua pergolaamme kohti mietiskelleen oman elämänsä tärkeää ja pyhää.
Kolmantena vuotena peräkkäin pihamme oli Tapanilan Elävän adventtikalenterin luukkuna. Joka kerran se on nimetty luostarin hiljaiseksi puutarhaksi. Pieni valoinstallaatiomme heijasti joulun valoa, julisti kauneutta ja korosti sisäisyyttä yhtenä joulun keskeisenä rakennusaineena.
Edellisenä iltana sunnuntaina noin kolmesataa tapanilalaista oli kotikirkon Kauneimmissa joululauluissa. Siellä koettu sai meidät pidättäytymään pihaluukussamme laulusta kokonaan. Ei siinä vielä kaikki, että oli täpötäysi pieni kirkkosali, tutuista tutuimmat joululaulut, reipas ja ryhdikäs säestys ja innokkaat laulajat. Oli myös Tapanilan kamarikuoro, Esa Ruuttunen sekä Merja-kanttorimme ja hänen laatimansa dramaturgia, jossa tunnelma tiivistyi loppua kohti ja saavutti sellaisen huipentuman, jollaisen keskellä en muista olleeni. Hurjia ovat olleet nuoruuden Johannes-passioitten loppukoraalit, mutta tässä olimme mukana me kaikki, koko kirkollinen.
Tänä jouluna nämä ääripäät, herkkä sisäisyys sekä valtaisa pauhu ja tunteen kuohu on jo koettu, mutta ehkä niitä saadaan lisää. Kohta tulevat aatonaattona vietettävään jouluaattoon kolmesta lapsestani kaksi nuorinta puolisoineen. Huomenna jouluaattoa kanssamme viettävät Kaisan viidestä lapsesta kolme nuorinta. Avaan uudelleen sen kiemurtelevan pihapolun ja sytytämme pergolan kynttilät merkiksi pyhästä paikasta.
Kiitos teille, ystävät, siitä, että olette ystäviämme ja osoitatte sen. Kiitos joulutervehdyksistänne ja mukanaolosta elämässämme.
Onnellista ja hyvää joulua teille!
Kolmantena vuotena peräkkäin pihamme oli Tapanilan Elävän adventtikalenterin luukkuna. Joka kerran se on nimetty luostarin hiljaiseksi puutarhaksi. Pieni valoinstallaatiomme heijasti joulun valoa, julisti kauneutta ja korosti sisäisyyttä yhtenä joulun keskeisenä rakennusaineena.
Edellisenä iltana sunnuntaina noin kolmesataa tapanilalaista oli kotikirkon Kauneimmissa joululauluissa. Siellä koettu sai meidät pidättäytymään pihaluukussamme laulusta kokonaan. Ei siinä vielä kaikki, että oli täpötäysi pieni kirkkosali, tutuista tutuimmat joululaulut, reipas ja ryhdikäs säestys ja innokkaat laulajat. Oli myös Tapanilan kamarikuoro, Esa Ruuttunen sekä Merja-kanttorimme ja hänen laatimansa dramaturgia, jossa tunnelma tiivistyi loppua kohti ja saavutti sellaisen huipentuman, jollaisen keskellä en muista olleeni. Hurjia ovat olleet nuoruuden Johannes-passioitten loppukoraalit, mutta tässä olimme mukana me kaikki, koko kirkollinen.
Tänä jouluna nämä ääripäät, herkkä sisäisyys sekä valtaisa pauhu ja tunteen kuohu on jo koettu, mutta ehkä niitä saadaan lisää. Kohta tulevat aatonaattona vietettävään jouluaattoon kolmesta lapsestani kaksi nuorinta puolisoineen. Huomenna jouluaattoa kanssamme viettävät Kaisan viidestä lapsesta kolme nuorinta. Avaan uudelleen sen kiemurtelevan pihapolun ja sytytämme pergolan kynttilät merkiksi pyhästä paikasta.
Kiitos teille, ystävät, siitä, että olette ystäviämme ja osoitatte sen. Kiitos joulutervehdyksistänne ja mukanaolosta elämässämme.
Onnellista ja hyvää joulua teille!
torstai 17. joulukuuta 2009
PSA 0,4
Kirjattu: Docrates Oy / Docrates Klinikka
Tekijä: Joensuu Timo, ylilääkäri, kliinisen onkologian dosentti, sädehoidon ja syöpätautien erikoislääkäri
Pvm:17.12.2009
ICD10 luokitukset
C61& - Eturauhassyöpä
Käynnin syy
L2 seurantakäynti
Esitiedot
9.12.2009 PSA o,4 testo 1,7. Hormonihoitotauko nyt 3 kk. Kuumia aaltoja edelleen. Syövän suhteen täysin oireeton. Jalkakipuja ollut viime päivinä.
Jatkosuunnitelma
Syövästä ei nyt mitään merkkejä. Jatketaan kontrolleja 3 kk:n välein.
Lääkärin kirjoittama kuvaus tilanteesta on selkeä ja vastaansanomaton. Ei merkkejä syövästä. PSA on 0,4 ja vetää edelleen samaa suoraa viivaansa.
Kuulen kaksi mielenkiintoista tietoa. Vaikka periaatteessa diagnostisten ohjeiden mukaan lääkärin tulisi reagoida uudelleen kohonneeseen arvoon vasta, kun se on noussut kaksi pykälää eli saavuttanut tason 2,4, Joensuun mielestä tabletteina otettava hormonikuuri tulisi aloittaa jo paljon pienemmästäkin noususta, minun tapauksessani esimerkiksi jo arvosta 0,7.
Läheisilleni varmaan vielä tärkeämpi on lääkärin ilmaisema ajatus, että sekin on mahdollista, ettei oma PSA-arvoni enää milloinkaan nouse eikä syöpäni yritäkään levitä. Sanon luulleeni, että tautini on sellaista parantumatonta laatua, jonka kohdalla etsitään vain hoitotasapainoa, mutta josta tiedetään, että eräänä päivänä se nostaa päätään joka tapauksessa. Timo Joensuu toteaa tähän, että syöpien hoidon mielenkiintoisuus perustuu niiden samanaikaiseen yleistettävyyteen ja kunkin tapauksen erilaisuuteen. Kun kohdallani hoitotasapaino on löytynyt, hän ei pitäisi ihmeenä, vaikka tauti jäisi tähän. Varmaa ei tietenkään ole mikään.
Seuraa jälleen mielenkiintoinen keskustelu eturauhassyövästä. Kuulen, että sen ärhäkkyyttä ilmaiseva Gleason-luokitus on sittenkin hieman erilainen kuin olin ymmärtänyt. Saman henkilön sama syöpä voi alkuvaiheessaan olla kiltti ja harmiton asteikon alapään syöpä. Kehittyessään se erilaistuu ja muuttuu aggressiivisemmaksi. Minunkin Gleason yhdeksikköni on siis tarvinnut aikaa kehittyäkseen noin pelottavaksi.
Vakavimpien eturauhassyöpien kokonaismäärä ja suhteellinen osuus kaikista todetuista on viime vuosina selvästi vähentynyt. Tämä johtuu tehostetusta tutkinnasta. Koska eturauhassyövän tiedetään olevan perinnöllistä sorttia, ainakin kaikkien niiden, jotka tietävät sukulaismiehissään olleen tautia, pitäisi käydä tarkastuttamassa itseään viimeistään 40 vuoden iästä alkaen.
Käymme läpi tietämiäni kuolemaan johtaneita eturauhassyöpätapauksia. Toiset ovat turvonneet, toiset kuihtuneet. Timo osaa selittää syitä. Vallan saanut syöpä kuihduttaa, syö sisältä päin. Taudin suomenkielinen nimi on osuva. Nykyisin osataan syöpäpotilaita varoittaa lisäravinteiden käytöstä, koska syöpäsolut osaavat käyttää ne kasvuunsa. Kysyn myös hormoniresistenteistä tapauksista, jollaiseksi olen aavistellut yhden tutun kuolemaa. Epäilyiltäni katkeavat siivet, pikemmin lienee ollut kyse liian myöhään löydetystä taudista, jolle vielä kymmenen vuotta sitten ei osattu tehdä riittävästi. Timon mukaan suurin osa hormoniresistenteista syövistä on lääkäreiden aiheuttamia. Jos hormoneja syötetään liikaa ja liian pitkinä jaksoina, syöpäsolu oppii toimimaan uudella tavalla eikä hoito sen jälkeen enää pure toivotusti. Kaikkein rajuimmat syövät eivät kuitenkaan ehdi reagoida annettuihin hoitoihin, joten niitä voidaan kutsua hormoniresistenteiksi.
Puhun taas siitä, miten eturauhassyöpäpotilaille annettavassa informaatiossa on epätarkkuuksia ja vaillinaista tietoa. Monet asiat olen onkinut esiin keskusteluista Timon kanssa ja jaellut niitä eteenpäin tällä blogipalstalla. Kysyn, miksei esimerkiksi ole saatavissa tarkkaa tietoa eri asteista syöpää sairastavien taudinkuvasta ja tilastoja jäljellä olevasta elinajasta. Sellaista ei kukaan kuulemma ole tutkinut, mutta Suomen Syöpärekisterissä on periaatteessa tarvittava data. PSA-mittauksia on tehty vuodesta 1986 alkaen. Sen jälkeen todetut eturauhassyövät olisi mahdollista tutkia toteamishetken PSA:n ja Gleason-luokituksen mukaan. Timo kertoo, että hänen on monet kerrat pitänyt ottaa yhteyttä vanhaan kaveriini Eeroon, joka syöpärekisterin tutkimusjohtajana olisi avainhenkilö ja keskeisin yhteistyökumppani tutkimukseen, jota varten Timolla olisi tiedossa tutkijakin. Toivotan onnea tutkimukseen, joka taatusti tuottaa potilaiden kannalta mielenkiintoista ja hyödyllistä tietoa.
Murehdin hieman omaa testosteroniarvoani, joka on nyt 1,7. Timo muistaa sanoa, että onhan prosentuaalinen kasvu huomattava, kun se edellisessä mittauksessa oli 1,1. Keskimääräinen palautumisaika on kuulemma 15 kuukautta, ja minun kohdallani se voi olla pitempi, joten palautumisen tahtiin on syytä olla tyytyväinen. Lääkäri tiedustelee myös potenssiani ja panee hyvillään merkille, etten pidä itseäni täysin menetettynä tapauksena, vaan lähinnä keski-ikäisen naisen kaltaisena, joka suhtautuu seksiin arasti, tarvitsee pitkän lämmittelyn, ei siedä minkäänlaisia häiriötekijöitä eikä ainakaan kuumia aaltoja kesken kaiken. Näistä hienotunteinen lääkäri ei merkitse potilaskertomukseen kuitenkaan mitään.
Jalkakipuni hän sitä vastoin laittaa paperiin, vaikka ei uskokaan niitä syövästä johtuviksi. Polvien ja muiden nivelten vaivat ovat seurauksia hormonhoidosta, ja niiden pitäisi parantua testosteronin palautumisen myötä. Muut jalkakivut lienevät lähinnä penikkatautia, lihaksien, jänteiden, luukalvojen jne. vaivoja, kun pitkään harjoittamattomina olleina ovat taas joutuneet kuntokouluun. Epäilemättä siis vielä joskus hyppelen tasajalkaa.
Käymme vielä katsomassa Docrateen magneettikuvauslaitteita. Olen melkein kateellinen, etten ehtinyt päästä tutkittavaksi niissä. Syövän sijainti nähdään huipputarkoista kuvista kuulemma millintarkasti ja sädehoito voidaan suunnata täsmälleen juuri sinne, missä syöpä on. Varsinainen ase on peräsuolen kautta eturauhasen viereen asetettava laite, joka auttaa kuvaamaan alueen joka kohdasta tarkasti. Sädehoito on puolestaan kehittynyt niin, että annosmäärät ovat minunkin keväällä 2008 saamistani hieman kasvaneet. Noin hoidon puolivälissä potilas saa paikallispuudutuksessa tai nukutuksessa erityisannoksen, jossa voimakkaasti säteilevä pieni kappale tai oikeastaan langanpätkä katetroidaan joksikin aikaa eturauhaseen.
Totean, että olen lukenut useastakin lehdestä Docrateen hoidoista tehtyjä juttuja, mutta ne ovat olleet luonteeltaan melko yleisiä. Ainakaan minä en niiden perusteella ole oppinut niin paljon kuin lyhyessä hetkessä modernin huipputeknologian äärellä. Noiden laitteiden ja niiden avulla annettavien hoitojen etumatkaa muualla annettavaan verrattuna ei ole voitu kertoa tarkasti. Julkisen puolen kateus Docratesia kohtaan on ollut sen verran suurta, ettei isoa ääntä ole haluttu pitää. Puskaradio on ollut riittävän tehokas väline.
Tämän pienen mutta itsestään ylpeän yksityisen klinikan potilaana tunnen tietysti myös moraalista kolotusta. Minä olen ollut verovaroin kustannettavan, kaikille avoimien julkisten palveluiden periaatteellinen kannattaja. En ole toivonut sivuun yksityisiä markkinoita enkä uskonut kilpailuun enkä markkinatalouteen vipuvartena, joka voisi tuottaa parempaa, koska en ole suostunut uskomaan itsekkyyteen toiminnan motiivina. Ja tässä sitä ollaan, aivan itsekkäästi toivomassa omaan elämään lisää vuosia yksityissektorin tuottamien terveydenhoitopalveluiden avulla.
Tekijä: Joensuu Timo, ylilääkäri, kliinisen onkologian dosentti, sädehoidon ja syöpätautien erikoislääkäri
Pvm:17.12.2009
ICD10 luokitukset
C61& - Eturauhassyöpä
Käynnin syy
L2 seurantakäynti
Esitiedot
9.12.2009 PSA o,4 testo 1,7. Hormonihoitotauko nyt 3 kk. Kuumia aaltoja edelleen. Syövän suhteen täysin oireeton. Jalkakipuja ollut viime päivinä.
Jatkosuunnitelma
Syövästä ei nyt mitään merkkejä. Jatketaan kontrolleja 3 kk:n välein.
Lääkärin kirjoittama kuvaus tilanteesta on selkeä ja vastaansanomaton. Ei merkkejä syövästä. PSA on 0,4 ja vetää edelleen samaa suoraa viivaansa.
Kuulen kaksi mielenkiintoista tietoa. Vaikka periaatteessa diagnostisten ohjeiden mukaan lääkärin tulisi reagoida uudelleen kohonneeseen arvoon vasta, kun se on noussut kaksi pykälää eli saavuttanut tason 2,4, Joensuun mielestä tabletteina otettava hormonikuuri tulisi aloittaa jo paljon pienemmästäkin noususta, minun tapauksessani esimerkiksi jo arvosta 0,7.
Läheisilleni varmaan vielä tärkeämpi on lääkärin ilmaisema ajatus, että sekin on mahdollista, ettei oma PSA-arvoni enää milloinkaan nouse eikä syöpäni yritäkään levitä. Sanon luulleeni, että tautini on sellaista parantumatonta laatua, jonka kohdalla etsitään vain hoitotasapainoa, mutta josta tiedetään, että eräänä päivänä se nostaa päätään joka tapauksessa. Timo Joensuu toteaa tähän, että syöpien hoidon mielenkiintoisuus perustuu niiden samanaikaiseen yleistettävyyteen ja kunkin tapauksen erilaisuuteen. Kun kohdallani hoitotasapaino on löytynyt, hän ei pitäisi ihmeenä, vaikka tauti jäisi tähän. Varmaa ei tietenkään ole mikään.
Seuraa jälleen mielenkiintoinen keskustelu eturauhassyövästä. Kuulen, että sen ärhäkkyyttä ilmaiseva Gleason-luokitus on sittenkin hieman erilainen kuin olin ymmärtänyt. Saman henkilön sama syöpä voi alkuvaiheessaan olla kiltti ja harmiton asteikon alapään syöpä. Kehittyessään se erilaistuu ja muuttuu aggressiivisemmaksi. Minunkin Gleason yhdeksikköni on siis tarvinnut aikaa kehittyäkseen noin pelottavaksi.
Vakavimpien eturauhassyöpien kokonaismäärä ja suhteellinen osuus kaikista todetuista on viime vuosina selvästi vähentynyt. Tämä johtuu tehostetusta tutkinnasta. Koska eturauhassyövän tiedetään olevan perinnöllistä sorttia, ainakin kaikkien niiden, jotka tietävät sukulaismiehissään olleen tautia, pitäisi käydä tarkastuttamassa itseään viimeistään 40 vuoden iästä alkaen.
Käymme läpi tietämiäni kuolemaan johtaneita eturauhassyöpätapauksia. Toiset ovat turvonneet, toiset kuihtuneet. Timo osaa selittää syitä. Vallan saanut syöpä kuihduttaa, syö sisältä päin. Taudin suomenkielinen nimi on osuva. Nykyisin osataan syöpäpotilaita varoittaa lisäravinteiden käytöstä, koska syöpäsolut osaavat käyttää ne kasvuunsa. Kysyn myös hormoniresistenteistä tapauksista, jollaiseksi olen aavistellut yhden tutun kuolemaa. Epäilyiltäni katkeavat siivet, pikemmin lienee ollut kyse liian myöhään löydetystä taudista, jolle vielä kymmenen vuotta sitten ei osattu tehdä riittävästi. Timon mukaan suurin osa hormoniresistenteista syövistä on lääkäreiden aiheuttamia. Jos hormoneja syötetään liikaa ja liian pitkinä jaksoina, syöpäsolu oppii toimimaan uudella tavalla eikä hoito sen jälkeen enää pure toivotusti. Kaikkein rajuimmat syövät eivät kuitenkaan ehdi reagoida annettuihin hoitoihin, joten niitä voidaan kutsua hormoniresistenteiksi.
Puhun taas siitä, miten eturauhassyöpäpotilaille annettavassa informaatiossa on epätarkkuuksia ja vaillinaista tietoa. Monet asiat olen onkinut esiin keskusteluista Timon kanssa ja jaellut niitä eteenpäin tällä blogipalstalla. Kysyn, miksei esimerkiksi ole saatavissa tarkkaa tietoa eri asteista syöpää sairastavien taudinkuvasta ja tilastoja jäljellä olevasta elinajasta. Sellaista ei kukaan kuulemma ole tutkinut, mutta Suomen Syöpärekisterissä on periaatteessa tarvittava data. PSA-mittauksia on tehty vuodesta 1986 alkaen. Sen jälkeen todetut eturauhassyövät olisi mahdollista tutkia toteamishetken PSA:n ja Gleason-luokituksen mukaan. Timo kertoo, että hänen on monet kerrat pitänyt ottaa yhteyttä vanhaan kaveriini Eeroon, joka syöpärekisterin tutkimusjohtajana olisi avainhenkilö ja keskeisin yhteistyökumppani tutkimukseen, jota varten Timolla olisi tiedossa tutkijakin. Toivotan onnea tutkimukseen, joka taatusti tuottaa potilaiden kannalta mielenkiintoista ja hyödyllistä tietoa.
Murehdin hieman omaa testosteroniarvoani, joka on nyt 1,7. Timo muistaa sanoa, että onhan prosentuaalinen kasvu huomattava, kun se edellisessä mittauksessa oli 1,1. Keskimääräinen palautumisaika on kuulemma 15 kuukautta, ja minun kohdallani se voi olla pitempi, joten palautumisen tahtiin on syytä olla tyytyväinen. Lääkäri tiedustelee myös potenssiani ja panee hyvillään merkille, etten pidä itseäni täysin menetettynä tapauksena, vaan lähinnä keski-ikäisen naisen kaltaisena, joka suhtautuu seksiin arasti, tarvitsee pitkän lämmittelyn, ei siedä minkäänlaisia häiriötekijöitä eikä ainakaan kuumia aaltoja kesken kaiken. Näistä hienotunteinen lääkäri ei merkitse potilaskertomukseen kuitenkaan mitään.
Jalkakipuni hän sitä vastoin laittaa paperiin, vaikka ei uskokaan niitä syövästä johtuviksi. Polvien ja muiden nivelten vaivat ovat seurauksia hormonhoidosta, ja niiden pitäisi parantua testosteronin palautumisen myötä. Muut jalkakivut lienevät lähinnä penikkatautia, lihaksien, jänteiden, luukalvojen jne. vaivoja, kun pitkään harjoittamattomina olleina ovat taas joutuneet kuntokouluun. Epäilemättä siis vielä joskus hyppelen tasajalkaa.
Käymme vielä katsomassa Docrateen magneettikuvauslaitteita. Olen melkein kateellinen, etten ehtinyt päästä tutkittavaksi niissä. Syövän sijainti nähdään huipputarkoista kuvista kuulemma millintarkasti ja sädehoito voidaan suunnata täsmälleen juuri sinne, missä syöpä on. Varsinainen ase on peräsuolen kautta eturauhasen viereen asetettava laite, joka auttaa kuvaamaan alueen joka kohdasta tarkasti. Sädehoito on puolestaan kehittynyt niin, että annosmäärät ovat minunkin keväällä 2008 saamistani hieman kasvaneet. Noin hoidon puolivälissä potilas saa paikallispuudutuksessa tai nukutuksessa erityisannoksen, jossa voimakkaasti säteilevä pieni kappale tai oikeastaan langanpätkä katetroidaan joksikin aikaa eturauhaseen.
Totean, että olen lukenut useastakin lehdestä Docrateen hoidoista tehtyjä juttuja, mutta ne ovat olleet luonteeltaan melko yleisiä. Ainakaan minä en niiden perusteella ole oppinut niin paljon kuin lyhyessä hetkessä modernin huipputeknologian äärellä. Noiden laitteiden ja niiden avulla annettavien hoitojen etumatkaa muualla annettavaan verrattuna ei ole voitu kertoa tarkasti. Julkisen puolen kateus Docratesia kohtaan on ollut sen verran suurta, ettei isoa ääntä ole haluttu pitää. Puskaradio on ollut riittävän tehokas väline.
Tämän pienen mutta itsestään ylpeän yksityisen klinikan potilaana tunnen tietysti myös moraalista kolotusta. Minä olen ollut verovaroin kustannettavan, kaikille avoimien julkisten palveluiden periaatteellinen kannattaja. En ole toivonut sivuun yksityisiä markkinoita enkä uskonut kilpailuun enkä markkinatalouteen vipuvartena, joka voisi tuottaa parempaa, koska en ole suostunut uskomaan itsekkyyteen toiminnan motiivina. Ja tässä sitä ollaan, aivan itsekkäästi toivomassa omaan elämään lisää vuosia yksityissektorin tuottamien terveydenhoitopalveluiden avulla.
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Luetaanaaneen.com
Muutama viikko sitten lähetimme joukolle ystäviämme ja tuttaviamme seuraavanlaisen kutsun:
Ystävämme Marjatta täytti männäkesänä 60 vuotta. Annoimme hänelle lahjaksi ääneenlukuillan. Aivan oikein: illan, jona luetaan ääneen.
Ota lahjasta osasi: Valitse kirja ja tule meille Lucianpäivän iltana 13.12. klo 19. Katso kirjasta valmiiksi runo tai katkelma, jonka lukeminen kestää korkeintaan viisi minuuttia. Anna juonen kiemuroiden jäädä salaisiksi. Kuka meistä muistaa, mitä äsken oli, tai tietää, mitä kohta tapahtuu. Kudotaan kunkin ääneen lukemista katkelmista peitto valonjuhlan pimeään iltaan.
Talo tarjoaa ravitsevan palan ja riittävästi juomaa, jotta jaksamme kuuntelemisen vaivan.
Ja koska vierasjoukko on yllätys juhlan sankarille, älä hiisku hänelle sanaakaan, vaikka sattuisit tapaamaan tai keksimään, kenestä Marjatasta on kyse.
Tervetuloa!
Kaisa ja Mikko
Kirjeen lopussa oli opastus meille, koska osa kutsun saaneista ei ollut ennen täällä käynyt, sekä luettelo kutsutuista. Päähenkilöpariskunnalle asiat selitettiin vain puhelimessa.
Kun ilta alkoi, meitä oli koolla 16, kaikki valmiina lukemaan valitsemansa tekstin. Ihmiset eivät tunteneet toisiaan kovin hyvin, kuka nyt jonkun jostakin yhteydestä, mutta meidän lisäksemme kukaan muu ei kaikkia, mikä sekin oli harkittua. Ilta ei ollut vanhan tutun ystäväjoukon vaan kirjojen ja tekstien rakastajien.
Esittäytymiskierroksella kukin kertoi, missä oli ollut viisivuotiaana. Joidenkin tarina oli minullekin outo. Yllättävän monet olivat helsinkiläisiä, mutta oli Kyröskoskea, Ylänettä, Jyväskylää, Rovaniemeä ja Lappeenrantaa ja meitä tamperelaisiakin kaksi.
Varsinainen asia oli kuitenkin ääneen lukeminen. Sovimme, että kukaan ei selitä mitään, ei mainitse kirjaa eikä kirjoittajaa, ei myöskään mitään valinnasta tai sen vaikeudesta. Tärkeää ei ollut yksilösuoritus vaan se kokonaisuus ja kudelma, joka odotettavissa olevista teksteistä syntyisi. Tietenkin odotusarvoa liittyi myös siihen, millaisen tekstin itse kukin meistä oli valinnut. Kun tunsimme toisiamme melko huonosti, tekstivalintojen oletimme kuvaavan ainakin jotakin nurkkaa lukijastaan.
Istuimme yhdessä pitkässä pöydässä. Ainakin meidän päässämme pöytää puhuttiin etukäteen flow'sta, virtauksesta, joka tempaa mukaansa, jollaiselta odotettavissa ollut kokemus tuntui. Taiteellisesta toiminnasta tuntumaa saaneet puhuivat flow'sta myös omana kokemuksena, kun jokin saa itsessä vallan ja inspiroi tuottamaan ilman puurtamisen ja väkisin tekemisen tunnetta ja kaikki tuntuu selkeältä ja helpolta.
Kierros ei tuntunut yhtään pitkältä, vaikka jokainen käytti melko tarkoin viisiminuuttisensa. Syntyi aika hurjiakin kontrasteja, rajuista teksteistä mietiskeleviin ja eeppisistä humoristisiin. Romaanikatkelmia oli eniten, mutta oli myös runo, lastenkirjallisuutta ja mietelmiä, olipa myös yksi musiikkiarvostelu, josta tekee mieli kertoa enemmän.
Antti-Juhani oli valinnut Uudessa Suomessa 55 vuotta sitten ilmestyneen Seppo Nummen arvion duosta, jossa Paavo Rautio soitti viulua ja Timo Mäkinen pianoa. Se oli tyylillisesti upea ja kirjoitus kahdesta erilaisesta muusikkopersoonasta, sähäkästä ja monumentaalisesta, joiden temperamentit ja tyylit kuitenkin tukivat toisiaan. Kirjoituksen puhuttelevin kohta liittyi ajatukseen amatööriydestä. Seppo Nummen mukaan Suomen musiikkielämästä puuttui lähes tyystin ammattilaisten ja suuren yleisön väliin sijoittuva amatööriluokka, musiikin rakastajat ja monipuolisesti sitä tuntevat harrastajat. Musiikin alalla tämä seikka on 55 vuodessa kovasti korjaantunut, mutta nyt arviota kuunteli joukko kirjallisuuden harrastajina ja amatööreinä itseään pitävää. Antti-Juhani oli osannut etukäteen oivaltaa, mikä puhuttelisi.
Kierroksen jälkeen kaikki kertoivat näytteensä alkuperän. Oli Goethea ja Hotakaista, Torgny Lindgreniä ja Anja Erämajaa sekä Tove Janssonin muumikirjallisuutta. Erikoisin oli kai afrikkalaiseen viidakkoon sijoittuva poikien seikkailukirja, suomennos vuodelta 1877. Kieli oli kuin Aleksis Kiveä, tarina Tarzania. Itse luin Arundhati Royn kirjasta Joutavuuksien Jumala sen julmimman kohdan, jossa poliisit tappavat yläkastiseen naiseen rakastuneen dalit-nuorukaisen, jotta yhteisö rokotettaisiin epidemialta. Kaisa luki Schaefferin kirjaa Loma Portofinossa.
Illan konsepti oli Kaisan luomus. Olemme olleet syksyn mittaan yrittämässä yhden kirjallisuuspiirin jäseninä, mutta joutuneet huomaamaan, kuinka läksykirja jää kerta toisensa jälkeen lukematta ja on noloa mennä mukaan, jos ei ole valmistautunut. Ääneenlukemisillan idea on toisenlainen. Se perustuu joskus luettuun ja sen tuomiseen yhteisen luennan virtaan. Illan mittaan keskustelussa idea jalostui. Ääneen lukeminen voisi toimia myös tutussa säännöllisesti kokoontuvassa joukossa, jos etsittäisiin tekstejä eri teemoista. Millainen olisikaan kokoontuminen, jos valittavan tekstin aiheeksi olisi päätetty etukäteen virtaava vesi, lapsen kuolema tai kohtaaminen.
Mukana olleet ilmoittivat varastavansa konseptin. Yhteiseksi tavaranimeksi, trademarkiksi sovimme nimen Luetaan ääneen. Eiköhän sillä jo pian liene omat sivutkin, luetaanaaneen.com.
Ystävämme Marjatta täytti männäkesänä 60 vuotta. Annoimme hänelle lahjaksi ääneenlukuillan. Aivan oikein: illan, jona luetaan ääneen.
Ota lahjasta osasi: Valitse kirja ja tule meille Lucianpäivän iltana 13.12. klo 19. Katso kirjasta valmiiksi runo tai katkelma, jonka lukeminen kestää korkeintaan viisi minuuttia. Anna juonen kiemuroiden jäädä salaisiksi. Kuka meistä muistaa, mitä äsken oli, tai tietää, mitä kohta tapahtuu. Kudotaan kunkin ääneen lukemista katkelmista peitto valonjuhlan pimeään iltaan.
Talo tarjoaa ravitsevan palan ja riittävästi juomaa, jotta jaksamme kuuntelemisen vaivan.
Ja koska vierasjoukko on yllätys juhlan sankarille, älä hiisku hänelle sanaakaan, vaikka sattuisit tapaamaan tai keksimään, kenestä Marjatasta on kyse.
Tervetuloa!
Kaisa ja Mikko
Kirjeen lopussa oli opastus meille, koska osa kutsun saaneista ei ollut ennen täällä käynyt, sekä luettelo kutsutuista. Päähenkilöpariskunnalle asiat selitettiin vain puhelimessa.
Kun ilta alkoi, meitä oli koolla 16, kaikki valmiina lukemaan valitsemansa tekstin. Ihmiset eivät tunteneet toisiaan kovin hyvin, kuka nyt jonkun jostakin yhteydestä, mutta meidän lisäksemme kukaan muu ei kaikkia, mikä sekin oli harkittua. Ilta ei ollut vanhan tutun ystäväjoukon vaan kirjojen ja tekstien rakastajien.
Esittäytymiskierroksella kukin kertoi, missä oli ollut viisivuotiaana. Joidenkin tarina oli minullekin outo. Yllättävän monet olivat helsinkiläisiä, mutta oli Kyröskoskea, Ylänettä, Jyväskylää, Rovaniemeä ja Lappeenrantaa ja meitä tamperelaisiakin kaksi.
Varsinainen asia oli kuitenkin ääneen lukeminen. Sovimme, että kukaan ei selitä mitään, ei mainitse kirjaa eikä kirjoittajaa, ei myöskään mitään valinnasta tai sen vaikeudesta. Tärkeää ei ollut yksilösuoritus vaan se kokonaisuus ja kudelma, joka odotettavissa olevista teksteistä syntyisi. Tietenkin odotusarvoa liittyi myös siihen, millaisen tekstin itse kukin meistä oli valinnut. Kun tunsimme toisiamme melko huonosti, tekstivalintojen oletimme kuvaavan ainakin jotakin nurkkaa lukijastaan.
Istuimme yhdessä pitkässä pöydässä. Ainakin meidän päässämme pöytää puhuttiin etukäteen flow'sta, virtauksesta, joka tempaa mukaansa, jollaiselta odotettavissa ollut kokemus tuntui. Taiteellisesta toiminnasta tuntumaa saaneet puhuivat flow'sta myös omana kokemuksena, kun jokin saa itsessä vallan ja inspiroi tuottamaan ilman puurtamisen ja väkisin tekemisen tunnetta ja kaikki tuntuu selkeältä ja helpolta.
Kierros ei tuntunut yhtään pitkältä, vaikka jokainen käytti melko tarkoin viisiminuuttisensa. Syntyi aika hurjiakin kontrasteja, rajuista teksteistä mietiskeleviin ja eeppisistä humoristisiin. Romaanikatkelmia oli eniten, mutta oli myös runo, lastenkirjallisuutta ja mietelmiä, olipa myös yksi musiikkiarvostelu, josta tekee mieli kertoa enemmän.
Antti-Juhani oli valinnut Uudessa Suomessa 55 vuotta sitten ilmestyneen Seppo Nummen arvion duosta, jossa Paavo Rautio soitti viulua ja Timo Mäkinen pianoa. Se oli tyylillisesti upea ja kirjoitus kahdesta erilaisesta muusikkopersoonasta, sähäkästä ja monumentaalisesta, joiden temperamentit ja tyylit kuitenkin tukivat toisiaan. Kirjoituksen puhuttelevin kohta liittyi ajatukseen amatööriydestä. Seppo Nummen mukaan Suomen musiikkielämästä puuttui lähes tyystin ammattilaisten ja suuren yleisön väliin sijoittuva amatööriluokka, musiikin rakastajat ja monipuolisesti sitä tuntevat harrastajat. Musiikin alalla tämä seikka on 55 vuodessa kovasti korjaantunut, mutta nyt arviota kuunteli joukko kirjallisuuden harrastajina ja amatööreinä itseään pitävää. Antti-Juhani oli osannut etukäteen oivaltaa, mikä puhuttelisi.
Kierroksen jälkeen kaikki kertoivat näytteensä alkuperän. Oli Goethea ja Hotakaista, Torgny Lindgreniä ja Anja Erämajaa sekä Tove Janssonin muumikirjallisuutta. Erikoisin oli kai afrikkalaiseen viidakkoon sijoittuva poikien seikkailukirja, suomennos vuodelta 1877. Kieli oli kuin Aleksis Kiveä, tarina Tarzania. Itse luin Arundhati Royn kirjasta Joutavuuksien Jumala sen julmimman kohdan, jossa poliisit tappavat yläkastiseen naiseen rakastuneen dalit-nuorukaisen, jotta yhteisö rokotettaisiin epidemialta. Kaisa luki Schaefferin kirjaa Loma Portofinossa.
Illan konsepti oli Kaisan luomus. Olemme olleet syksyn mittaan yrittämässä yhden kirjallisuuspiirin jäseninä, mutta joutuneet huomaamaan, kuinka läksykirja jää kerta toisensa jälkeen lukematta ja on noloa mennä mukaan, jos ei ole valmistautunut. Ääneenlukemisillan idea on toisenlainen. Se perustuu joskus luettuun ja sen tuomiseen yhteisen luennan virtaan. Illan mittaan keskustelussa idea jalostui. Ääneen lukeminen voisi toimia myös tutussa säännöllisesti kokoontuvassa joukossa, jos etsittäisiin tekstejä eri teemoista. Millainen olisikaan kokoontuminen, jos valittavan tekstin aiheeksi olisi päätetty etukäteen virtaava vesi, lapsen kuolema tai kohtaaminen.
Mukana olleet ilmoittivat varastavansa konseptin. Yhteiseksi tavaranimeksi, trademarkiksi sovimme nimen Luetaan ääneen. Eiköhän sillä jo pian liene omat sivutkin, luetaanaaneen.com.
Hyvät munkit
Tapanilan Elävässä adventtikalenterissa on jäljellä ihan yhtä vähän luukkuja kuin kaikissa muissakin adventtikalentereissa. Me emme ole ehtineet mukaan ihan niin usein kuin edellisinä vuosina tai niin paljon kuin olisimme tahtoneet. Sen verran olemme kuitenkin käyneet ja lisäksi kylän tiedotteita lukeneet, että tiedämme osallistujamäärän pyörineen illasta toiseen sadan huitteilla.
Oma pihamme on luukkuna Tuomaanpäivänä 21.12., mutta siitä kerrotaan vasta, kun kokemus on takanapäin. Viime perjantaina olimme kuitenkin mukana luukkua rakentamassa.
Tonttimme kulmalta aukeaa pieni puistikko tai metsikkö, noin neliön muotoinen, sivut tuskin paljon yli viittäkymmentä metriä. En ole tarkistanut, kenelle maapohja kuuluu, mutta sillä ei taida olla kaupungin puistoalueen asemaa. Puistonpläntti lienee Tapanilan puistoista ainoa, jolla ei ole nimeä. Monta polkua sen läpi kuitenkin kulkee, koska se on monille läpikulkureitti Tapanilan Erän suuntaan, kouluille tai taloamme vastapäiseen päiväkotiin.
Kaisa sen taas keksi. Hän tuli tokaisseeksi, että valaisematon metsä olisi oiva tapahtumapaikka kalenteriluukulle, jossa munkkikuoro laulaisi gregoriaanista musiikkia.
Olli koppasi ideasta kiinni. Hänellä oli heti mielessään laulu, joka sopisi ajatukseen kuin nenä päähän. Se oli Deus creator omnium, Milanon piispan Aurelius Ambrosiuksen 300-luvun lopulla kirjoittama virsi, jolla on virsikirjassamme numero 549 ja alkaa sanoilla: Isämme, kiitos päivästä, kun varjo illan leviää. Latinankielisessä versiossa, jonka otimme käsittelyymme, säkeistöjä on kahdeksan.
Olli kokosi myös porukan, Tapanilan miehiä kaikki. Mukaan tulivat Tapsa, Rauli, Jaakko, Olli ja minä. Yksi kerta harjoiteltiin yhdessä etukäteen. Rauli äänitti harjoituksiamme ja pystyimme sen perusteella uskaltautumaan vakavaan tehtävään.
Munkkiniemen Yhteiskoulun abiperinteisiin on kuulunut iät ja ajat esiintyminen munkinkaavuissa penkinpainajaispäivänä. Rauli oli itse huhtonut kaavussa kuorma-auton lavalla helmikuussa 1974, joten hän tunsi vaatteen. Emme pystyneet oppimaan munkkilatinaamme ulkoa, joten Tapsa hommasi meille pienet led-lamput, jotka olivat kiinni kansioissamme ja valaisivat tekstiä juuri sen verran kuin tarvitsimme pimeässä. Mikään ihme ei ollut, että Jaakko antoi yhtyeellemme nimeksi Hyvät munkit.
Rouvat kävivät virittelemässä metsikön poluille soihtuja ja muita tulia merkiksi, että kohta tapahtuu. Elävän adventtikalenterin sivuille (http://www.tapanila.fi/) oli paikaksi merkitty Puisto, Veljestenpiha 6, joka oli sekä epävirallinen että likiarvoinen. Kahdeksisenkymmentä ihmistä löysi paikan.
Munkkikööri oli sopivan hermostunut ennen esitystä. Kokoontumisharjoitus ja rooliasuun pukeutuminen tapahtui meillä, kun asumme kerran kulmalla. Sovimme, että ilmestymme paikalle tiiviinä ryhmänä hyräillen virren melodiaa. Se osoittautui aika vaikeaksi. Me kulkijat emme kuulleet edestämme mitään ja takaakin vain jotain epämääräistä. Haparoivuus loi siis oikeasti aran vaikutelman. Säkeistöt sujuivat sen sijaan hienosti, ja virren veisattuamme poistuimme taas melodiaa hyristen pimeälle polulle.
Viisi minuuttia kestäneessä karonkassa tarjottiin lasillinen olutta mieheen. Paikalle osuneelta yleisöltä on saatu paljon palautetta ihmeellisen tunnelman loihtimisesta.
Sellaiset olivat Hyvät munkit.
Oma pihamme on luukkuna Tuomaanpäivänä 21.12., mutta siitä kerrotaan vasta, kun kokemus on takanapäin. Viime perjantaina olimme kuitenkin mukana luukkua rakentamassa.
Tonttimme kulmalta aukeaa pieni puistikko tai metsikkö, noin neliön muotoinen, sivut tuskin paljon yli viittäkymmentä metriä. En ole tarkistanut, kenelle maapohja kuuluu, mutta sillä ei taida olla kaupungin puistoalueen asemaa. Puistonpläntti lienee Tapanilan puistoista ainoa, jolla ei ole nimeä. Monta polkua sen läpi kuitenkin kulkee, koska se on monille läpikulkureitti Tapanilan Erän suuntaan, kouluille tai taloamme vastapäiseen päiväkotiin.
Kaisa sen taas keksi. Hän tuli tokaisseeksi, että valaisematon metsä olisi oiva tapahtumapaikka kalenteriluukulle, jossa munkkikuoro laulaisi gregoriaanista musiikkia.
Olli koppasi ideasta kiinni. Hänellä oli heti mielessään laulu, joka sopisi ajatukseen kuin nenä päähän. Se oli Deus creator omnium, Milanon piispan Aurelius Ambrosiuksen 300-luvun lopulla kirjoittama virsi, jolla on virsikirjassamme numero 549 ja alkaa sanoilla: Isämme, kiitos päivästä, kun varjo illan leviää. Latinankielisessä versiossa, jonka otimme käsittelyymme, säkeistöjä on kahdeksan.
Olli kokosi myös porukan, Tapanilan miehiä kaikki. Mukaan tulivat Tapsa, Rauli, Jaakko, Olli ja minä. Yksi kerta harjoiteltiin yhdessä etukäteen. Rauli äänitti harjoituksiamme ja pystyimme sen perusteella uskaltautumaan vakavaan tehtävään.
Munkkiniemen Yhteiskoulun abiperinteisiin on kuulunut iät ja ajat esiintyminen munkinkaavuissa penkinpainajaispäivänä. Rauli oli itse huhtonut kaavussa kuorma-auton lavalla helmikuussa 1974, joten hän tunsi vaatteen. Emme pystyneet oppimaan munkkilatinaamme ulkoa, joten Tapsa hommasi meille pienet led-lamput, jotka olivat kiinni kansioissamme ja valaisivat tekstiä juuri sen verran kuin tarvitsimme pimeässä. Mikään ihme ei ollut, että Jaakko antoi yhtyeellemme nimeksi Hyvät munkit.
Rouvat kävivät virittelemässä metsikön poluille soihtuja ja muita tulia merkiksi, että kohta tapahtuu. Elävän adventtikalenterin sivuille (http://www.tapanila.fi/) oli paikaksi merkitty Puisto, Veljestenpiha 6, joka oli sekä epävirallinen että likiarvoinen. Kahdeksisenkymmentä ihmistä löysi paikan.
Munkkikööri oli sopivan hermostunut ennen esitystä. Kokoontumisharjoitus ja rooliasuun pukeutuminen tapahtui meillä, kun asumme kerran kulmalla. Sovimme, että ilmestymme paikalle tiiviinä ryhmänä hyräillen virren melodiaa. Se osoittautui aika vaikeaksi. Me kulkijat emme kuulleet edestämme mitään ja takaakin vain jotain epämääräistä. Haparoivuus loi siis oikeasti aran vaikutelman. Säkeistöt sujuivat sen sijaan hienosti, ja virren veisattuamme poistuimme taas melodiaa hyristen pimeälle polulle.
Viisi minuuttia kestäneessä karonkassa tarjottiin lasillinen olutta mieheen. Paikalle osuneelta yleisöltä on saatu paljon palautetta ihmeellisen tunnelman loihtimisesta.
Sellaiset olivat Hyvät munkit.
torstai 10. joulukuuta 2009
Ampiaisvyötärö ja boakäärme
Ystävämme Jaana ylistää mielellään arkea. Tuosta rakentavasta, elämän tavallisuutta ja kohtuullisuutta painottavasta asenteesta minulle tulee mieleen Pikku prinssin alkupuolen kuva boakäärmeestä, joka on nielaissut norsun. Periaatteessa kuva on sama kuin Gaussin käyrä. Molemmat päät ovat ohuita ja kapenevat entisestään ennen loppumista, mutta keskiosa on hyvin paksu.
Kaisa kirjoittaa edellisessä blogissaan kohtalostaan potilaan vaimona, joka joutuu tyynnyttelemään parin viikon ajan ennen lääkärikontrollia yhä levottomattomammaksi käyvää aviomiestään, siis minua, kaikista hölmöistä luulotautisista havainnoista ja tuntemuksista. Tuo kuva on aivan tosi, ja yhtä tosia ovat tuntemukset. Pari viikkoa sitten sauvakävelin junan lailla Malmin lentokenttää ympäri, ja nyt melkein viikon kaikista liikuntaharrastuksista levänneet jalat ovat niin kipeät, että tuskin pääsen portaita ylös. Ensi viikolla lääkärin jälkeen hyppelen varmaan tasajalkaa.
Vaikka psykofyysiset oireet ovat kutkuttavia ja houkuttelevat kurkkimaan taakseen, minua kiinnostaa niitäkin enemmän norsun nielaisseen boakäärmeen ja ampiaisvyötärön välinen ero.
Oman elämäni näen ampiaisen tai tiimalasin muotoiseksi. Toisella puolella on rivakka aktiivisuus ja luova ilo, jollaista meillä on yllin kyllin. Siellä on suuri perheemme, sukumme ja ystävämme, seuramme ja seurueemme Tapanilan viini- ja virsiseurasta tai Elävästä adventtikalenterista dalitien solidaarisuusverkostoon ja Tulgas-seuraan. Siellä on uusi avautuminen vanhoihin harrastuksiin, sauvakävelyt, kuntosalit, sulkapallot ja yhä monipuolisemmiksi käyvät laulukokoonpanot.
Toisella puolen on elämän hauraus ja omien voimien tarkkailu, luopumisen ajatukset sekä myötäahdistus kaikkien niiden kanssa, joita väsyttää ja jotka haluaisivat mieluummin päästä rauhaan kuin yrittää vielä.
Näitä kahta yhdistävä keskiruumis on olematon kuin ampiaisella. Kuppi heilahtaa toiselle laidalle kuin tiimalasin kääntäisi. Riehakas ilo ja utelias aktiivisuus ovat kuin lääkkeitä vaitonaiseen alakuloon ja pahimman odotukseen. Yleensä kuppi kääntyy ulkoisesta ärsykkeestä, mutta heilahdus ei olisi niin raju, jos keskiruumis olisi paksu kuin norsun syöneellä boakäärmeellä.
Ylistäköön Jaana arkea, ja niin minäkin ylistän. Onnellinen se, jonka elämä on kohtalaisen tasaista, sen ilmiöt ja omat tekemiset lähinnä tavallisia ja joka kohtaa useimmat asiat realistisesti osapuilleen sellaisina kuin ne ovat.
Kaisa kirjoittaa edellisessä blogissaan kohtalostaan potilaan vaimona, joka joutuu tyynnyttelemään parin viikon ajan ennen lääkärikontrollia yhä levottomattomammaksi käyvää aviomiestään, siis minua, kaikista hölmöistä luulotautisista havainnoista ja tuntemuksista. Tuo kuva on aivan tosi, ja yhtä tosia ovat tuntemukset. Pari viikkoa sitten sauvakävelin junan lailla Malmin lentokenttää ympäri, ja nyt melkein viikon kaikista liikuntaharrastuksista levänneet jalat ovat niin kipeät, että tuskin pääsen portaita ylös. Ensi viikolla lääkärin jälkeen hyppelen varmaan tasajalkaa.
Vaikka psykofyysiset oireet ovat kutkuttavia ja houkuttelevat kurkkimaan taakseen, minua kiinnostaa niitäkin enemmän norsun nielaisseen boakäärmeen ja ampiaisvyötärön välinen ero.
Oman elämäni näen ampiaisen tai tiimalasin muotoiseksi. Toisella puolella on rivakka aktiivisuus ja luova ilo, jollaista meillä on yllin kyllin. Siellä on suuri perheemme, sukumme ja ystävämme, seuramme ja seurueemme Tapanilan viini- ja virsiseurasta tai Elävästä adventtikalenterista dalitien solidaarisuusverkostoon ja Tulgas-seuraan. Siellä on uusi avautuminen vanhoihin harrastuksiin, sauvakävelyt, kuntosalit, sulkapallot ja yhä monipuolisemmiksi käyvät laulukokoonpanot.
Toisella puolen on elämän hauraus ja omien voimien tarkkailu, luopumisen ajatukset sekä myötäahdistus kaikkien niiden kanssa, joita väsyttää ja jotka haluaisivat mieluummin päästä rauhaan kuin yrittää vielä.
Näitä kahta yhdistävä keskiruumis on olematon kuin ampiaisella. Kuppi heilahtaa toiselle laidalle kuin tiimalasin kääntäisi. Riehakas ilo ja utelias aktiivisuus ovat kuin lääkkeitä vaitonaiseen alakuloon ja pahimman odotukseen. Yleensä kuppi kääntyy ulkoisesta ärsykkeestä, mutta heilahdus ei olisi niin raju, jos keskiruumis olisi paksu kuin norsun syöneellä boakäärmeellä.
Ylistäköön Jaana arkea, ja niin minäkin ylistän. Onnellinen se, jonka elämä on kohtalaisen tasaista, sen ilmiöt ja omat tekemiset lähinnä tavallisia ja joka kohtaa useimmat asiat realistisesti osapuilleen sellaisina kuin ne ovat.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Kansainvälinen dalitsunnuntai 6.12.2009
Intian kristilliset kirkot ovat pyytäneet maailman kirkkoja viettämään sunnuntaita 6.12.2009 kansainvälisenä dalitsolidaarisuuden pyhäpäivänä, jolloin kirkkojen huomio kiinnittyisi daliteihin kohdistettuun sortoon ja heidän vapautukseensa.
Suomalaisille pyyntö voi olla nopeasti ajateltuna kiusallinen, mutta miten hyvin Suomen itsenäisyyspäivään sopivatkaan dalitpäivän teemat: rajojen ylittäminen, siltojen rakentaminen ja ennakkoluulojen voittaminen.
Suomalaisille pyyntö voi olla nopeasti ajateltuna kiusallinen, mutta miten hyvin Suomen itsenäisyyspäivään sopivatkaan dalitpäivän teemat: rajojen ylittäminen, siltojen rakentaminen ja ennakkoluulojen voittaminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)