Ole sellainen kuin olet

Keskiviikkoiltana olemme molemmat puhujina Lauttasaaren kirkolla körttiseuroissa. Kaisalle tuollaista voi pitää tällä hetkellä jopa luonnollisena, onhan hänet kutsuttu Siionin virsiä uudistavan toimikunnan jäseneksi. Todellisuudessa saamamme kutsu seurapuhujiksi on kuitenkin kummallekin harvinainen. Minua ei ole ystäväkansaan rakastettu, vaikka nuoruudesta lähtien olen aina silloin tällöin lähtenyt joukkoon ja oikein asettunut rakastettavaksi.

Seurat avaa Lauttasaaren pastori puhumalla Kristus-keskeisyydestä. Aihe jättää minut kylmäksi, enkä oikein ymmärrä sen liittymäkohtaa mihinkään. Iloksemme paikalla on Jaakko Elenius, paremmassa kunnossa kuin olen luullut, mutta silti aika huonossa. Syövästä ei nyt puhuta, koska surkeuden aiheuttaa sairaalabakteerin tuottama luumätä. Sydämen läppävian korjaaminen edellytti rintalastan sahaamista, mutta tulehdus pitää sen avoimena. Leikkauksesta on kuukausia.

Jaakko ottaa virren jälkeen vuoron ja kiittää edellistä puhujaa herrnhutilaisesta painotuksesta. Seuraa viisas esitelmä herrnhutilaisuudesta ja sen pohjoismaisen ystäväjoukon kokoamasta Sions sånger -laulukirjasta. Muihin pietisteihin herrnhutilaiset liittyivät korostamalla henkilökohtaista Kristus-uskoa, mutta erosivat muista sillä, että lain saarnan ja moraalisäädösten asema oli vähäinen. Tule sellaisena kuin olet, tiivistää Jaakko herrnhutilaisen ajatuksen ja madaltaa riman Viljo Porkolaa siteeraten vielä alemmas: Ole sellainen kuin olet.

Minä puhun muutoksesta, paradigman muutoksesta. Tätä tieteellisen ajattelun kokonaisliikahdusta tarkoittavaa sanaa Intian kirkot käyttävät paljon, kun ne esittelevät identiteettinsä muuttumista dalit-kirkoiksi. Vanhastaan intialainen teologia hyödynsi hindu-uskonnon käsitteitä ja pyrki tekemään kristinuskon ymmärrettäväksi niiden avulla. Intialaisessa kulttuurissa oppineisuus määräytyy oman tradition tuntemisesta. Nopea kehitys 1970-luvulta alkaen merkitsee täydellistä paradigman muutosta. Kirkko ei samastu enää yläkasteihin eikä keskustelu hindulaisuuden kanssa ole vallitsevaa, vaan identiteettitekijöitä ovat ulkopuolisuus, alhaisuus ja syrjittynä oleminen. Uudistunut kirkko hakee voimansa heikkoudesta. Sen jäsenistä yli 80 prosentilla on dalittausta.

Innostun puhumaan Intiasta sen verran pitkään, että kotoinen kontekstualisointi jää hieman köykäiseksi. Korostan, että kristinuskossa kaikuu muutokseen valmistava sanoma. - Kääntäkää kelkkanne, muotoili Pentti Saarikoski raamatunsuomennoksessaan kohdan, joka virallisessa versiossa kuuluu: Kääntykää ja tehkää parannus. Kristinusko ei motivoi niinkään muutoksen vastustamiseen kuin muutokseen ja sen hyväksymiseen, yritän sanoa.

Kaisan avainsanat ovat kartta ja teltta. Kartta on apuna, jos haluaa löytää perille, mutta tärkeämpää on luopua kartasta ja lähteä tiettömään maastoon. Teltta on helposti mukana kulkeva suoja, mutta pysyvä se ei ole. Olennaista sille on liepeiden lepatus. Kaisa liittyy minun muutospuheeseeni, mutta sanoo ensimmäistä puhetta tarkoittaen selvästi, että se, mitä Jeesus-sanaan puheessa yleensä liitetään, on hänelle vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää. Paluumatkalla autossa mietimme, onko se vaikea Kristus vai sittenkin juuri kansanomaisen uskonnollisen puheen Jeesus-kuva, jonka taakse on mahdotonta mennä. Uskonnollisen sanan ja kokemuksen voimaa Kaisa ei kuitenkaan kiellä. Hän kokoaa seurat ajatukseen, miten olennaista on, että Jumala ikävöi minua.

Aamulla palaan vielä Jaakon puheeseen. Havahdun siihen, kun Kaisa tarttuu hellästi leukaani ja sivelee partaa. Jaakon puheen olennaiseksi viestiksi ymmärrän lohdutuksen. Itseäni vavahduttaa oman uskonnollisen maailmani kapeus ja tylsyys. Minäkin osaan selittää asiat tietoviisaasti ja laajoja historiallisia kaaria tulkiten, kuten professori Elenius. Se mikä on vaikeaa, on lohdun tuominen. Mieluummin olen kireä ja näen kristinuskon ideologian kaltaiseksi muutosvoimaksi, en niinkään sisäiseksi näyksi.

Olen koko ikäni ihmetellyt uskonnollisuuden minäkorostusta, minän halua päästä taivaaseen, pelastua, olla yhteydessä Jumalaan ja mitä sanoja siitä käytetäänkään, että haluaa itselleen jotakin hyvää. Sen olen tietenkin ymmärtänyt jo vuosikymmenet, että uskonnossa on kyse ihmisen elämästä, vaikeuksista sekä enemmän tai vähemmän hapuilevista vastauksista niiden edessä. Juuri nämä seikat tekevät uskonnoista samankaltaisia. Itseäni ovat uskonnossa, kohdallani kirkossa, kiinnostaneet enemmän ryhmät ja yhteisöt, oleminen ja tekeminen sekä eettinen pohdinta. Eksistentiaalinen Jumala-kysymys on jäänyt vieraammaksi. En ole pyrkinyt elämästäni pakoon tai turvaan, siksi en kai ole ikävöinyt myöskään Jumalaan enkä ymmärtänyt Jumalan ikävöivän minua.

Lohdutus ja sen kaipuu eivät kuitenkaan jätä minua rauhaan. Kaisan käsi on lohdutus. Se sanoo: ole sellainen kuin olet. Minäkin osaan sen sanoa toiselle, koska tiedän, miten hyvältä se tuntuu. Mutta jätänkö uskonnon kielellä lohdutuksen sanomatta tai vaillinaiseksi siksi, että minä olen saanut lohdutusta riittämättömästi vai siksi, että uskonnollisella kielellä esitetty lohdutus on niin harvoin puhutellut vai johtuuko jälkimmäinen edellisestä?

Hyväksytyksi ja ikävöidyksi itsensä tunteminen tekee hyvää. Ehkä se riittää vastaukseksi.