Isä on kuollut. Tätä lausetta en olisi koskaan halunnut kirjoittaa, kukaan meistä ei olisi. Ja tietenkin tiesin, että joskus se tulee vastaan. Mikään ei elämässä ole yhtä varmaa kuin kuolema. Oikeastaan koko 25-vuotisen pappisurani ajan olen ajatellut, että eräänä päivänä minun on oltava valmis hautaamaan vanhempani.
Kun suruviesti saapui, pysähdyin muistamaan tunnelmat vähän yli neljä kuukautta sitten. Tieto oman sairauteni vakavasta laadusta pysäytti silloin isän. Hän murehti ja mietti, onko meidän lähtöjärjestyksemme luonnon kannalta väärä, joutuuko hän hautaamaan minut. Nyt tiedämme, että isän aika tuli ensin.
Joka aamu herään ajatukseen isästä. Tänään olen taas herkkä ja avoin, vähän itkuinenkin, niin kuin ensimmäisinä päivinä isän kuoleman jälkeen. Eilen sunnuntaina ja oikeastaan koko viikonlopun olin pikemmin ummessa ja jotenkin turta. Ehkä nämä ovat tavallisia surukriisin vaiheita, jotka on elettävä läpi.
Kaikki meni lopulta nopeasti. Isän sairastaminen kesti kutakuinkin tasan neljä kuukautta. Vaikka minulla on kamala ikävä, en olisi halunnut, että noin toimellinen olisi joutunut pitkään ja tuskaisena seuraamaan omaa hiipumistaan. Viimeisessä kunnollisessa keskustelussamme, jossa isä hengitti jo niin vaikeasti, ettei sanoista saanut välillä selvää, hän puhui siitä, ettei hänen elämänsä ole enää kuin muiden elämän seuraamista.
Isän suusta tuollaiset olivat poikkeuksellisen masentuneita lauseita. Silti en suostunut ymmärtämään, että viimeiset hetket olisivat käsillä. Jälkikäteen huomaan, että lääkäreiden puheista ja sairaalan toiminnasta olisi voinut päätellä, että kuoleman lähestymistä pidettiin todennäköisenä. Me perheenjäsenet halusimme uskoa, että tämänkin vahva isä kestää.
Sytostaatit veivät isän ruumiin puolustusjärjestelmät nollille. Ensimmäinen isku toi mukanaan hyvin kivuliaan vyöruusun ja pään alueen sietämättömät hermosäryt. Niihin mikään särkylääke ei tuntunut antavan riittävästi helpotusta.
Toisen annoksen jälkeen isä sairastui keuhkokuumeeseen. Sairaalassa isä ehti olla viisi päivää. Lääkkeillä tulehdusarvot onnistuttiin saamaan niin alas, että tavattomista hengitysvaikeuksista huolimatta uskoimme paranemisen jo alkaneen. Niin vahva isä ei ollut, että olisi pystynyt hengittämään tulehdusnesteen täyttämillä keuhkoilla. Isän kamppailu sairautta vastaan päättyi Tampereen keskussairaalassa keskiviikkona 13. helmikuuta kello 3.35.
Aamulla puoli viiden aikoihin
Heräämme syvästä unesta ääneen, jonka vasta hetken päästä tunnistamme minun puhelimekseni. Kun ehdin puhelimen luo, soittoääni lakkaa ja samassa Kaisan puhelin alkaa soida. Ymmärrän heti, mitä äänet tarkoittavat. Kaisa kuulee kuolinviestin ensiksi. Äiti pyytää tulemaan ja keräämään lapset mukaan.
Anni tulee taksilla Pikku Huopalahdesta. Haemme Järvenpäästä Erkan ja Maijun, joka on tilapäisesti Vuokon luona mennäkseen aamulla Vuokon kouluun sijaisopettajaksi. Lähdemme Kaisan ja lasten kanssa ajamaan Tampereelle.
Yhdeksän maissa
Olemme vähitellen kaikki perheenjäsenet koolla Simolankadulla Tampereella, äidin ja isän tutussa kodissa. Tulemme Helsingistä, Järvenpäästä, Vaasasta ja Tampereelta. Viimeisenä joukkoon liittyy Vuokko. Paula ja Veikkokin pistäytyvät. Olemme hetkessä, jollaista ei ole ollut ennen ja jollaiseen ei voi valmistautua. Keskustelemme käytännön asioiden järjestämisistä, äiti saa muutaman osanottopuhelun, itkemmekin, kun valmistaudumme lähtemään sairaalaan. Oviaukossa Tampereen seurakuntien kolmihenkinen lähetystö, joka tuo kukkatervehdystä, jää vaille ansaitsemaansa huomiota. Olemme lähdössä isän luo.
Kahdentoista jälkeen
Tampereen keskussairaalassa on jäähyväishuone. Yleensä omaiset kokoontuvat sinne kai vasta sitten, kun hautaustoimiston kanssa on asiat sovittu ja vainaja puettu ja valmisteltu. Me kaikki 18 pääsemme jättämään jäähyväiset isälle vain tunteja isän kuoleman jälkeen. Äiti ja Sanna, joka on tullut Vaasasta Tampereelle äidin tueksi jo pian isän sairaalaan joutumisen jälkeen, ovat käyneet isän luona hänen sairaalahuoneessaan jo varhain aamulla.
Isä lepää vuoteella violetinvärisen lakanan alla. Silmät ovat puoliraollaan. Käymme kukin pienissä ryhmissä tai yksitellen isän vieressä. Silitämme poskea tai tukkaa. Jokainen huutaa tuskaansa omalla tavallaan. Miten voi olla niin lähellä ja samalla niin peruuttamattomasti poissa. Sieluuni ei ole koskaan ennen sattunut niin paljon. Päässäni takoo lauseita, jotka kaikki alkavat sanoilla: ei koskaan enää.
Toimitamme Heikin johdolla virsikirjan takaa löytyvän rukoushetken läheisen kuoltua. Ääneni ei kuulosta omalta. Laulamme kaksi virttä, paastonajan virren Käykäämme nyt Jerusalemiin sekä Maa on niin kauniin. Onneksi Heikki valitsee ensimmäiseksi virreksi vähän harvinaisemman eikä niin suoraan isään viittaavan. Se soi nyt mielessäni muistuttamassa isän kuolemasta.
Isän ruumiin äärellä tunnen olevani repeämäisilläni. Jalat ovat rauhattomat, on vaikea olla paikoillaan. En pysty enkä halua keskittyä muiden surun katselemiseen. Kuitenkin tunnen, että on hyvä olla yhdessä. Iloitsen siitä, että kaikki ovat kyenneet tulemaan. Omilta lapsiltani ja heidän serkuiltaan kuulen vielä samana päivänä ja myöhemmin, miten tärkeä tuo raskas puolituntinen heille on ollut.
Iltapäivällä
Palaamme takaisin Simolankadulle. Syömme yhteisen aterian, suppilovahverokeiton isän keräämistä sienistä. Vielä kuolemansa takaa isä huolehtii ja ravitsee.
Kukkia kannetaan kotiin. Varaamme hautajaispaikkoja, sovimme hautajaispäivästä ja saamme isälle haudan Kalevankankaalta. Paavo puhuu äidin kanssa puhelimessa ja lupaa kirjoittaa nekrologin lehteen. Kahvilla joukkoon liittyy toviksi äidin veli Matti. Sanna ja Lauri jäävät äidin luo, me muut lähdemme illan mittaan suuntiimme.
Isän siunaaminen
Isä on toivonut, että minä siunaan hänet. Niin olen aina ymmärtänyt enkä ole siitä tehtävästä halunnut kieltäytyä. Se on lähiaikojen suuri asia. Isä on toivonut myös, että toimitan siunauksen yhdessä Paavon kanssa. Perjantaiaamuna soitan ja sovimme yksityiskohdista. Kolmen vuoden hiljaisuus rikkoutuu. Siinäkin isä ohjaa asioita tahtonsa mukaiseen suuntaan, vaikka ei ole itse näkemässä ja kuulemassa.
Torstaina en pysty lähtemään aamuksi sovittuun työpalaveriin, mutta käyn seuraamassa ja valokuvaamassa Erkan penkkariajot. Onnistun siirtämään hautajaispäiväksi 7.3. varatun, sädehoitoihin liittyvän TT-simuloinnin seuraavaksi maanantaiksi. Käyn tuon tuostakin puhelinkeskusteluja äidin, Sannan ja Laurin kanssa, jotka hoitavat asioita huolellisesti ja tehokkaasti.
Kun suruviesti saapui, pysähdyin muistamaan tunnelmat vähän yli neljä kuukautta sitten. Tieto oman sairauteni vakavasta laadusta pysäytti silloin isän. Hän murehti ja mietti, onko meidän lähtöjärjestyksemme luonnon kannalta väärä, joutuuko hän hautaamaan minut. Nyt tiedämme, että isän aika tuli ensin.
Joka aamu herään ajatukseen isästä. Tänään olen taas herkkä ja avoin, vähän itkuinenkin, niin kuin ensimmäisinä päivinä isän kuoleman jälkeen. Eilen sunnuntaina ja oikeastaan koko viikonlopun olin pikemmin ummessa ja jotenkin turta. Ehkä nämä ovat tavallisia surukriisin vaiheita, jotka on elettävä läpi.
Kaikki meni lopulta nopeasti. Isän sairastaminen kesti kutakuinkin tasan neljä kuukautta. Vaikka minulla on kamala ikävä, en olisi halunnut, että noin toimellinen olisi joutunut pitkään ja tuskaisena seuraamaan omaa hiipumistaan. Viimeisessä kunnollisessa keskustelussamme, jossa isä hengitti jo niin vaikeasti, ettei sanoista saanut välillä selvää, hän puhui siitä, ettei hänen elämänsä ole enää kuin muiden elämän seuraamista.
Isän suusta tuollaiset olivat poikkeuksellisen masentuneita lauseita. Silti en suostunut ymmärtämään, että viimeiset hetket olisivat käsillä. Jälkikäteen huomaan, että lääkäreiden puheista ja sairaalan toiminnasta olisi voinut päätellä, että kuoleman lähestymistä pidettiin todennäköisenä. Me perheenjäsenet halusimme uskoa, että tämänkin vahva isä kestää.
Sytostaatit veivät isän ruumiin puolustusjärjestelmät nollille. Ensimmäinen isku toi mukanaan hyvin kivuliaan vyöruusun ja pään alueen sietämättömät hermosäryt. Niihin mikään särkylääke ei tuntunut antavan riittävästi helpotusta.
Toisen annoksen jälkeen isä sairastui keuhkokuumeeseen. Sairaalassa isä ehti olla viisi päivää. Lääkkeillä tulehdusarvot onnistuttiin saamaan niin alas, että tavattomista hengitysvaikeuksista huolimatta uskoimme paranemisen jo alkaneen. Niin vahva isä ei ollut, että olisi pystynyt hengittämään tulehdusnesteen täyttämillä keuhkoilla. Isän kamppailu sairautta vastaan päättyi Tampereen keskussairaalassa keskiviikkona 13. helmikuuta kello 3.35.
Aamulla puoli viiden aikoihin
Heräämme syvästä unesta ääneen, jonka vasta hetken päästä tunnistamme minun puhelimekseni. Kun ehdin puhelimen luo, soittoääni lakkaa ja samassa Kaisan puhelin alkaa soida. Ymmärrän heti, mitä äänet tarkoittavat. Kaisa kuulee kuolinviestin ensiksi. Äiti pyytää tulemaan ja keräämään lapset mukaan.
Anni tulee taksilla Pikku Huopalahdesta. Haemme Järvenpäästä Erkan ja Maijun, joka on tilapäisesti Vuokon luona mennäkseen aamulla Vuokon kouluun sijaisopettajaksi. Lähdemme Kaisan ja lasten kanssa ajamaan Tampereelle.
Yhdeksän maissa
Olemme vähitellen kaikki perheenjäsenet koolla Simolankadulla Tampereella, äidin ja isän tutussa kodissa. Tulemme Helsingistä, Järvenpäästä, Vaasasta ja Tampereelta. Viimeisenä joukkoon liittyy Vuokko. Paula ja Veikkokin pistäytyvät. Olemme hetkessä, jollaista ei ole ollut ennen ja jollaiseen ei voi valmistautua. Keskustelemme käytännön asioiden järjestämisistä, äiti saa muutaman osanottopuhelun, itkemmekin, kun valmistaudumme lähtemään sairaalaan. Oviaukossa Tampereen seurakuntien kolmihenkinen lähetystö, joka tuo kukkatervehdystä, jää vaille ansaitsemaansa huomiota. Olemme lähdössä isän luo.
Kahdentoista jälkeen
Tampereen keskussairaalassa on jäähyväishuone. Yleensä omaiset kokoontuvat sinne kai vasta sitten, kun hautaustoimiston kanssa on asiat sovittu ja vainaja puettu ja valmisteltu. Me kaikki 18 pääsemme jättämään jäähyväiset isälle vain tunteja isän kuoleman jälkeen. Äiti ja Sanna, joka on tullut Vaasasta Tampereelle äidin tueksi jo pian isän sairaalaan joutumisen jälkeen, ovat käyneet isän luona hänen sairaalahuoneessaan jo varhain aamulla.
Isä lepää vuoteella violetinvärisen lakanan alla. Silmät ovat puoliraollaan. Käymme kukin pienissä ryhmissä tai yksitellen isän vieressä. Silitämme poskea tai tukkaa. Jokainen huutaa tuskaansa omalla tavallaan. Miten voi olla niin lähellä ja samalla niin peruuttamattomasti poissa. Sieluuni ei ole koskaan ennen sattunut niin paljon. Päässäni takoo lauseita, jotka kaikki alkavat sanoilla: ei koskaan enää.
Toimitamme Heikin johdolla virsikirjan takaa löytyvän rukoushetken läheisen kuoltua. Ääneni ei kuulosta omalta. Laulamme kaksi virttä, paastonajan virren Käykäämme nyt Jerusalemiin sekä Maa on niin kauniin. Onneksi Heikki valitsee ensimmäiseksi virreksi vähän harvinaisemman eikä niin suoraan isään viittaavan. Se soi nyt mielessäni muistuttamassa isän kuolemasta.
Isän ruumiin äärellä tunnen olevani repeämäisilläni. Jalat ovat rauhattomat, on vaikea olla paikoillaan. En pysty enkä halua keskittyä muiden surun katselemiseen. Kuitenkin tunnen, että on hyvä olla yhdessä. Iloitsen siitä, että kaikki ovat kyenneet tulemaan. Omilta lapsiltani ja heidän serkuiltaan kuulen vielä samana päivänä ja myöhemmin, miten tärkeä tuo raskas puolituntinen heille on ollut.
Iltapäivällä
Palaamme takaisin Simolankadulle. Syömme yhteisen aterian, suppilovahverokeiton isän keräämistä sienistä. Vielä kuolemansa takaa isä huolehtii ja ravitsee.
Kukkia kannetaan kotiin. Varaamme hautajaispaikkoja, sovimme hautajaispäivästä ja saamme isälle haudan Kalevankankaalta. Paavo puhuu äidin kanssa puhelimessa ja lupaa kirjoittaa nekrologin lehteen. Kahvilla joukkoon liittyy toviksi äidin veli Matti. Sanna ja Lauri jäävät äidin luo, me muut lähdemme illan mittaan suuntiimme.
Isän siunaaminen
Isä on toivonut, että minä siunaan hänet. Niin olen aina ymmärtänyt enkä ole siitä tehtävästä halunnut kieltäytyä. Se on lähiaikojen suuri asia. Isä on toivonut myös, että toimitan siunauksen yhdessä Paavon kanssa. Perjantaiaamuna soitan ja sovimme yksityiskohdista. Kolmen vuoden hiljaisuus rikkoutuu. Siinäkin isä ohjaa asioita tahtonsa mukaiseen suuntaan, vaikka ei ole itse näkemässä ja kuulemassa.
Torstaina en pysty lähtemään aamuksi sovittuun työpalaveriin, mutta käyn seuraamassa ja valokuvaamassa Erkan penkkariajot. Onnistun siirtämään hautajaispäiväksi 7.3. varatun, sädehoitoihin liittyvän TT-simuloinnin seuraavaksi maanantaiksi. Käyn tuon tuostakin puhelinkeskusteluja äidin, Sannan ja Laurin kanssa, jotka hoitavat asioita huolellisesti ja tehokkaasti.
Järkyttävimmältä kuulostaa heidän käyntinsä mökillä. Kuolinvuoteellaan isä on huolehtinut, että hänen omenapuun ympäriltä unohtamansa jänissuoja on käytävä laittamassa paikoilleen. Se tehdään. Mikään ei ole niin kuin ennen, sanoo Lauri.
Isä on mielessä. Kerään asioita muistista, puhelen Kaisan kanssa, teen ensimmäisiä merkintöjä siunauspuhetta varten. Yöllä ajatukset ovat kirkkaimmat, mutta aamulla monet niistä ovat jo unohtuneet. Kun Miikka soittaa melko tuoreeltaan osanottosoiton, minua itkettää mutta huomaan, että en tahtoisi itkeä. Haluan varjella heikkouttani. Ymmärrän paremmin, miksi Kaisa puhuu niin usein suojautumisen tarpeesta. Myöhemmille soittajille olen varmempi.
Pala palalta kokoamme hautajaispäivän ohjelmaa. Emme oikein osaa vastuuttaa asioita toisillemme, vaan välillä sähläämme monen kokin soppaa. Hermostuttava tyyli ei nyt hermostuta minua paljonkaan. On hyvä, jos kaikki asianosaiset tietävät asioista. Äiti viestinvälittäjän roolissa on vaikeassa tilanteessa. Asioita menee yli ja ohi ja niitä toistetaan moneen kertaan. Kaikkien kodeissa on lippusia ja lappusia tekeillä olevasta.
Sunnuntain lehdessä on isän kuolinilmoitus. Sen julkaisemisen jälkeen minullekin tulee monta uutta yhteydenottoa. Jokainen osanoton ilmaiseminen on tuntunut tärkeältä. Kiitos niistä. Uskallan sanoa tämän myös äidin ja meidän muiden puolesta.
Isä on mielessä. Kerään asioita muistista, puhelen Kaisan kanssa, teen ensimmäisiä merkintöjä siunauspuhetta varten. Yöllä ajatukset ovat kirkkaimmat, mutta aamulla monet niistä ovat jo unohtuneet. Kun Miikka soittaa melko tuoreeltaan osanottosoiton, minua itkettää mutta huomaan, että en tahtoisi itkeä. Haluan varjella heikkouttani. Ymmärrän paremmin, miksi Kaisa puhuu niin usein suojautumisen tarpeesta. Myöhemmille soittajille olen varmempi.
Pala palalta kokoamme hautajaispäivän ohjelmaa. Emme oikein osaa vastuuttaa asioita toisillemme, vaan välillä sähläämme monen kokin soppaa. Hermostuttava tyyli ei nyt hermostuta minua paljonkaan. On hyvä, jos kaikki asianosaiset tietävät asioista. Äiti viestinvälittäjän roolissa on vaikeassa tilanteessa. Asioita menee yli ja ohi ja niitä toistetaan moneen kertaan. Kaikkien kodeissa on lippusia ja lappusia tekeillä olevasta.
Sunnuntain lehdessä on isän kuolinilmoitus. Sen julkaisemisen jälkeen minullekin tulee monta uutta yhteydenottoa. Jokainen osanoton ilmaiseminen on tuntunut tärkeältä. Kiitos niistä. Uskallan sanoa tämän myös äidin ja meidän muiden puolesta.
