Säteilykeskustelut lääkärissä

Sädehoitojakso on nyt kokonaan ohi. Kun maanantaina ajoin viimeisen kerran pois Meilahdesta, tunsin jopa kummaa haikeutta. Koko viikko siitä eteenpäin on ollut hakemista, kuin rajalla oloa. Joskus oli tieto, minne asti piti nähdä, kestää ja jaksaa: sädehoidon päättymiseen. Nyt se on tehty ja edessä on normaaliksi opettelu. Enää ei heru sairaan hyvityspisteitä, ja kohta en ehkä itsekään muista kilpailevani syöpäsairaitten sarjassa.

Tiistaina olin sovitusti lääkärissä syöpätautien klinikalla, samalla käytävällä kuin tuttu koneeni Linac kolme. Lääkärikin oli tuttu, sama joka määräsi minut aprillipäivänä sädehoidon loppuajaksi sairauslomalle. Ensimmäisellä kerralla lääkäri sai luottamukseni. Toisella kerralla miltei ihastuin, niin hyvä, selkeä sisällökäs oli keskustelumme ja niin auliisti lääkäri vastaili kysymyksiini.

Ennen lääkäriin pääsyä käyn hakemassa paperini tutuilta hoitajilta ja kiitän vielä kahdeksan viikon hoidoista. Odotushuoneessa plaraan minusta kerrottua. Huomioni kiinnittyy kohtaan: "Tulee vastaanotolle vaimon kanssa. Paljon kysymyksiä." Se oli silloin, kun rintojani sädetettiin, ja nuori naislääkäri oli melko haluton antamaan vastauksia pohdiskeluihimme.

Kun lääkäri ottaa vastaan, hän kohtaa minut kuin tutun. "Oletko laihtunut", hän kysyy ja tietenkin ilahdun, kun pitkästä aikaa olen nähnyt vaa'assa aivan lievää kehitystä toivottuun suuntaan. "Viimeksi ainakin näytit enemmän turvoksissa olevalta", sanoo tämä pienikokoinen harmaatukkainen naislääkäri.

Hänen ensimmäinen huomionsa liittyy hormonilääkesuositukseen. Näin suuren uusimariskin taudissa nykyinen hoitosuositus on, että lääkettä on syötävä yhtäjaksoisesti vähintään kaksi vuotta. Vasta tällöin lääkityksellä on merkittävää vaikutusta kokonaiselinaikaan. Tavallisissa eturauhassyövissä hormonilääkitystä ei anneta näin kauan.

Osalla potilaista lääkehoito kuitenkin keskeytyy potilaan omasta tahdosta sivuvaikutusten takia. Itse kerron omalta kohdaltani vain rintojen kivistyksen ja rasvakerroksen paksuuntumisen vyötäröllä, mihin lääkäri toteaa, että eturauhassyöpäpotilaat ovat yleensä sinnikkäitä. Sen sijaan rintasyöpää sairastavat naiset eivät aina kestä kuumia aaltojaan ja sitä kuinka heräävät samana yönä kuudetta kertaa omassa hikilammikossaan. Nauran siihen, että meidän sängyssä on kaksi kuumista aalloista kärsivää, kyllä me niiden kanssa pärjätään.

Kysyn sitten, mitä tehdään, jos ja kun PSA eräänä päivänä taas nousee. Ensin käytetään hormonaalisia lääkkeitä. Eturauhasta ei sädetetä enää koskaan, mutta metastaaseihin voidaan antaa sädehoitoa. Lopuksi sitten käytetään sytostaatteja. Niitä vahvempaa lääkettä ei ole. Hormonaalisia lääkkeitä käyttämällä saatetaan selvitä vuosikausia. Ne eivät ole välttämättä sen vahvempia kuin nykyiseni, mutta uusiutuneessa taudissa kokeillaan erityyppisiä. Jonkinlainen kastroiva suunta on niissä kaikissa, ainakin ne vaikuttavat hormonituotantoon.

Saan kuulla vasta nyt, että nivusieni imusolmukkeita ei ole sädetetty. Sen sijaan siemenrakkuloista lähtevien tiehyeiden tyviosat ovat saaneet säteitä kahden sentin matkalta, koska syöpäsolujen oletetaan olevan niissä liikkeessä. Suuren riskin taudissa tehdään aina näin, kun taas pienemmän riskin syövissä säteitä annetaan vain sentin alueelle. Viimeisen runsaan kahden viikon aikana, jolloin kenttiä vähennettiin radikaalisti, en ole saanut sille alueelle enää mitään.

Lääkäri näyttää minulle tarkkoja kuvia eturauhasestani ja millintarkasta sädesuunnitelmasta. Ensimmäisten 24 hoitopäivän aikana, jolloin sädetettiin laajalle alueelle kaikkiaan 12 piippauksella, myös suuri osa virtsarakkoa ja peräsuolta saivat täyden annoksen. Viimeisten 14 hoitopäivän aikana paljon pienempi osa rakkoa ja suolta osui hoitoalueelle. Tästä johtui olon paraneminen ja kunnon koheneminen huhtikuun lopulta alkaen. Olen iloinen, että homma on mennyt kuin oppikirjassa. Vointi on niin hyvä kuin sen voitiin olettaa olevan.

Käy ilmi, että hoitosuosituksia on muutettu äskettäin. Kultajyvien tulo rutiinihoidoksi on luonnollisesti muuttanut sädehoitoa paljon. Mutta vain muutamia kuukausia sitten jatkettiin säteiden antamista laajalle alueelle hoidon loppuun saakka. Lääkärin mukaan sillä saatiin aikaan paljon pysyviä vaurioita ilman vastaavaa hyötyä itse syövän hoitamisessa. Kohta on tulossa taas uudet hoitosuositukset. Jännittävä ala tuo syöpälääketiede, mutta potilaan näkökulmasta aika hurjaa. Onneksi muutokset tarkoittavat potilaille lähinnä hyvää.

Tällä kerralla PSA:ta ei mitata. Siitä ei olisi vielä hyötyä. Heinäkuu on oikea aika. Kysyn, voiko PSA heinäkuussa olla edelleen korkealla. Saan ehdottoman kieltävän vastauksen - paitsi jos kyseessä on levinnyt tauti. Silloin PSA voi olla korkealla sädehoidosta riippumatta. Suurella todennäköisyydellä heinäkuun mittauksessa PSA-arvoni on hyvin matala, mutta jotakin epävarmuutta tuosta vastauksesta mielen pohjalle tietenkin jää.

Sädehoidon sivuvaikutusten, ripulin, ilmavaivojen ja pissaongelmien, kanssa pitää olla kärsivällinen. Pahimmat oireet menevät yleensä ohi muutamassa viikossa, mutta voi mennä kuukausia, ennen kuin olo on entisellään.

PSA:ta tarkkaillaan aluksi kolmen kuukauden välein, sitten vähän harvemmin. Näin pahassa taudissa (Gleason 9) viiden vuoden kuluttua 50 % potilaista ei ole sairastunut uudestaan, kun vastaava luku kaikilla eturauhassyöpäpotilailla on 85 %. Jos ja kun syöpä uusii, luustoon levinneen taudin kanssa potilas saattaa lääkärin mukaan pärjätä useita vuosia. Juuri sen takia, että luusto on niin tyypillinen eturauhassyövän leviämissuunta, sitä pidetään yleensä aika kilttinä tautina. Se saattaa kuitenkin lähettää etäpesäkkeitä myös sisäelimiin, jolloin elinaikaennuste on huono.

Otan taas puheeksi kumman tuntemukseni keskiselässä ja sen, kuinka sitä on useaan kertaan tutkittu. Lääkäri muistaa asian ja lupaa laittaa maininnan tähänkin epikriisiin, jonka hän sanoo postittavansa myös kotiin. Eturauhasen jomotteluihin ja muihin vaivoihin hän suosittelee Buranaa tai muuta särkylääkettä. Niillä pitäisi selvitä.

Olen siis hyppäämässä terveen kirjoihin - ainakin toistaiseksi. Tietenkin tässä ollaan vähän tarkkailuluokalla ja muutenkin ihmeissään, mutta elämää ei rajoiteta. Raju saunominen aiheuttaa lähiviikkoina palovammariskin, minkä takia pyyhe on edelleen hyödyllinen löylyhuoneessa. Muuten voin tehdä mitä vain tuntemusten mukaan. Omat tuntemukset ovat sellaiset, että pyöräilemäään en lähtisi, ja juokseminen tuntuu kummalta ja kurjalta, kun kipeät ja suurentuneet rinnat hytkyvät vaatteen ihoa vasten. Muuten kai tässä ollaan ihan normaaleja.

Olen saanut maksimiannoksen säteitä. 76 graytä (Gy) on ehdoton maksimi, sitä enempää ei ainakaan Suomessa anneta kenellekään, lääkäri sanoo. Joka päivä, kenttien määrästä ja niiden suuntauksesta riippumatta, olen saanut saman annoksen, kaksi grayta. Ennen viime viikonloppua kokonaisannokseni oli siis 74 ja maanantaina se nousi maksimimäärään. Jokin raja sekin. Jokin tie on kuljettu loppuun.

Säteet loppuvat

Enää yksi käynti tällä erää Sädehoitoklinikan Linac kolmosessa. Enää yhden kerran makaan lavitsalla ja kuulen hoitajien puheita: "Täällä on vähän post." "Mulla ihan pikkuisen ant." "Tässä graniaalisesti." "No nyt on merkki tässä." "Hoito alkaa."

Kaikkiaan 37 kertaa olen jo ajanut iltapäiväksi Meilahteen, jonottanut, lueskellut lehtiä, katsellut muita potilaita ja suorastaan laitostunut rytmiini. Joka kerran menen ennen hoitoa samaan vessaan ja siellä samaan koppiin ja pesen käteni samassa altaassa, ihan niin kuin samaa rutiinia toistamalla saisin turvallisuutta. Nyt se rutiini loppuu.

Eilen keskustelin hoitajan kanssa oireista. Kun kerron jokapäiväisestä ripulistani, tihentyneestä virtsaamisentarpeesta, hankalista öistä ja siitä kiireestä, millä vessaan pitää päästä, hän sanoo rauhallisesti: "Jos on jo yli 74 gradusta saanut, oireita on pakkokin olla. Yleensä niistä pahimmista pääsee kahden-kolmen viikon toipumisajan jälkeen." Kaksi tai kolme viikkoa ei tunnu pitkältä eikä pahalta ajalta, jos sen jälkeen elämä muuttuu takaisin paremmaksi ja terveemmäksi. Sädehoito on alkanut 17. maaliskuuta ja sairausloma 1. huhtikuuta. Pitkä jakso tämä on ollut.

Sairauslomani on kestänyt kuusi viikkoa. Tapaan lääkärin tiistaina. Jos hän pitää tarpeellisena jatkaa sairauslomaa, siirryn nauttimaan Kelan päivärahaa, mikä merkitsee ansionmenetystä. Itse tunnen vahvistuneeni lomalla niin, että työhön palaaminen on mahdollista. Tietenkin vähän pelottaakin, mutta toivon jaksavani. Iltapäivän tunnit lounaan jälkeen ovat pahimmat, mutta eivät nekään aina. Sitä paitsi jo pitkään olen tehnyt huomattavan osan työpäivistä etänä tutkimuksiani kirjoittaen, joten ei elämä niin paljon muutu. Samaa Tampereen seurakuntien nuorisotyön historiaa kirjoitan kuin sairauslomallakin. Erona vain on, että pitää ottaa huomioon työpaikalta tulevat murheet ja asiat sekä opiskelijat.

Sädehoitoni muuttui 24 hoitokerran jälkeen. Sitä ennen alapäätäni sädetettiin 12 eri suunnasta. Suuri laite kiersi minua ympäri ja kuulin kaikkiaan 12 eri pituista ja korkeuksista summeriääntä sädehoidon merkiksi. Silloin kone kuvasi eturauhaseni kerran viikossa, mikä teki hoitokerrasta pitemmän.

Nyt viimeiset 14 hoitokertaa ovat olleet erilaisia. Summeriääniä on vain kolme. Ne ovat kaikki pitkiä, oman rytmitajuni mukaan 15 sekuntia kestäviä. Ensimmäinen niistä annetaan oikealta sivulta paikallaan. Järjestyksessä toisessa laite lähtee liikkeelle oikean nivuseni kohdalla ja kulkee ylitseni vasemman nivusen kohdalle piipaten sen viisitoistasekuntisen. Kolmas annetaan taas vasemmalta.

Jokaiseen kertaan liittyy ct-kuvaus. Hoitajat ovat olleet minun ja laitteen kanssa ihmeissään. Sairaalan fyysikoita on kutsuttu useita kertoja hätiin. Siksi sama hoito, joka nopeimmillaan on valmis kymmenessä minuutissa, on joskus kestänyt 25 minuuttia ja ylikin. Kun näen kuka hoitajista on vastuussa, alan jo arvata, onko kerta nopea vai hidas.

Hoitajien epävarmuus laitteen käytössä paljastui minulle heti. Vasta useiden pienten keskustelujen jälkeen olen kuitenkin ymmärtänyt jotakin kokonaisuudesta ja siitä, miksi minun hoitamiseni vaikuttaa heistä pelottavalta.

Syynä on kultajyvien puuttuminen. Kaikilla muilla tällä hetkellä hoidettavilla on kultajyvät, joiden mukaan säteet kohdistetaan tarkasti haluttuun paikkaan. Sädetettävien kenttien määrän vähentyminen 12:sta kolmeen on merkinnyt myös niiden pienentymistä ja tarkkuusvaatimusten lisääntymistä. Koska minulla ei kultajyviä ole, hoitava lääkäri on määrännyt, että minusta otetaan joka kerta niin sanottu ct-kuva, jonka perusteella säteet osuvat maaliinsa millintarkasti. Kaikki on siis vain hyvää hoitoa ja tarkkuutta, eikä minulla ole mitään syytä valittaa.

Siitä minulla ei ole aavistusta, miten runneltu alapääni on. Sen tietenkin tiedän, että erilainen olen kuin ennen. Eturauhasen seutu on välillä lähes oireeton, mutta välillä siinä on hieman samantapaista mutta voimakkaampaa kipua kuin eturauhastulehduksen aikana. Kun olen juonut runsaasti tai jos suolaisen ruuan tai muun syyn takia nestettä on varastoitunut ruumiiseen ja se poistuu virtsana, pissaaminen ei kamalasti tunnu, vaikka onkin vaivalloisempaa kuin ennen. Joinakin öinä uni on keskeytynyt vessareissun takia useammin kuin kerran tunnissa. Silloin elämä on tuntunut ankaralta. Tavallisin saldo on kolme kertaa yössä.

Ikävin tunne on kuitenkin silloin, kun ruumiissa ei ole paljon ylimääräistä nestettä ja kun edellisestä kerrasta on kulunut jo tunteja. Silloin aivot hakevat sellaisia sanoja kuin että "rusennun tähän" tai olo on melkein yhtä kamala kuin heinäkuussa 2006, silloin kun kaikki alkoi, kun Jukolanahteen yössä yritin sepsiksen kai jo kehittäneessä virtsatieinfektiossa pissata umpeen menneitä kanavia pitkin siinä onnistumatta. Sellaiset kivut vetävät vakavaksi, mutta eivät kestä yleensä kovin pitkään.

Jaksamisen kanssa on parempaa. Häitten jälkeen maanantaina teimme pitkän, ainakin kymmenen kilometrin kävelyn, jossa tärkeimpänä kohtana oli Pakilan siirtolapuutarha, kuinkas muuten. Siellä katselimme tavallisten helsinkiläisten pihoilleen vuosien aikana rakentamaa kauneutta, saimme ehkä jonkin ideankin.

Vähän yli viikkoon ei ole lenkkeilty. Otin aviolliset velvollisuuteni kai liian vakavasti, kun vappuaamuna Erän mäessä tungin sauvani Kaisan haarojen väliin ja niin kellahti nuorikko kaaressa kävelytielle repien auki polvensa ja kämmenensä. Siihen jäi se lenkki ja monet seuraavat. Haavat olivat oikeasti pahat ja estivät Kaisalta tehokkaan toiminnan myös mökillä, jossa olimme talkoissa seuraavana lauantaina. Varsinkin polvi on edelleen niin kipeä, että kaikkinainen isompi liikunta polven koskettamisesta puhumattakaan, on mahdotonta.

Omassa liikunnan tarpeessani olen sitten iltaisin möyrinyt vähän pihassa, kuljetellut hiekkaa ja multaa, kuopasta nostettuja juuria ja sen sellaisia, repinyt vuohenputkea ja voikukkaa sekä katsellut kevättä. Jaksan nyt enemmän ja paremmin kuin vähän aikaa sitten. Siksi jaksan uskoa, että sädehoidon aiheuttamat kivut ja arvet hellittävät muutamassa viikossa.

Jos hoitojaksoni olisi alkanut vähän aikaisemmin tai se olisi määrätty kestoltaan lyhyemmäksi, olisimme nyt Pertin johtamalla Viipurin-Pietarin-matkalla. Sieltä on kuulunut iloisia terveisiä. Pieni haikeus on, että hyvää on pitänyt jättää. Realisti minussa sanoo kuitenkin, että reissusta ei olisi tullut mitään. Tässä kunnossa en olisi niissä oloissa pärjännyt. Siksi hyvä niin. Jäädään odottamaan tulevaisia reissuloisia.

Puutarhassa

Meidän takapihalla, siellä luostarin puutarhassa, johon vajaa sata tapanilalaista kokoontui adventtikalenteritapahtumaan joulukuussa ja jossa meidät kaksi viikkoa sitten vihittiin avioliittoon omenapuun alla, tapahtuu nyt kummia.

Pihan takaosan nurmikkoon on ilmestynyt iso reikä, puoli metriä syvä, melkein viisi metriä pitkä ja kolme leveä. Kuopan neljässä nurkassa on vielä paljon syvempi onkalo. Tuollaisesta kuopasta on noussut arvaamaton määrä maata läjiksi ja kasoiksi. Nurmikkokaistaleet on pyritty irrottamaan mahdollisimman selkeinä, suorakaiteen muotoisina kappaleina ja pinottu kuin tiiliskivet ikään kahdeksi isoksi aumakompostiksi. Valtava multakeko on niiden vieressä. Kuopan pohjalla on iso kasa hienoa hiekkaa, joka on nostettu nurkkatolppien kohdista, niistä kahdeksankymmensenttisistä onkaloista.

Meille tulee pergola. Puhe pergolasta on Kaisalla kestänyt jo jonkin aikaa. Jukolanahteen rivitalopihaan Mankkaalle sellaista ei saatu mahtumaan, mutta kaikista suloisista puutarhakirjoista ehkä sivistynein, Ihana pieni puutarha (tekijä Christel Kvant), on kulkenut kevät- ja kesäajan lukemisena pöydältä pöydälle Mankkaalta Tapanilaan. Siinäkin kirjassa on kauniita pergoloita. Kuvat ovat tosin Tanskasta, jossa talvet ovat leudompia ja kasvukausi pidempi kuin täällä, valitettavasti. Ilmastonmuutoksesta ei saa puhua hyvää, mutta kotipuutarhurille se antaa kiinnostavaa pohdittavaa: koska eteläisempää ilmastoa vaativat lajit rupeavat pärjäämään?

Pergoloita olemme nähneet varsinkin Italiassa. Koko viime huhtikuu oli yhtä pergoloiden ja wisterioiden ihailua. Italiassa wisteria on viinin ohella kai suosituin pergolakasvi, mutta sitä näkee myös seinäköynnöksenä ja jopa maanteitten koristuksena. Ihanimmat wisteriat ja ehkä kauneimmat maisemat ovat Firenzestä Fiesoleen ajettaessa. Kelpaa käydä katsomassa!

Näistä syistä yksi wisteria sinensis (sinisade) vahvistuu nyt lasikuistillamme. Vähän ennen häitämme ostin sen häälahjaksi katsoaksemme, tulisiko mahdottomasta mahdollinen. Wisteria tekee valtavat roikkuvat siniset kukintonsa vasta noin kahdeksanvuotiaana. Suomessa monetkin ovat onnistuneet saamaan sen kukkimaan, mutta yleensä se on edellyttänyt kasvin ottamista talveksi suojaan. Me olemme ajatelleet kokeilla muutamaakin kasvupaikkaa ja sekä ruukussa että maassa kasvattamista. Eihän sitä tiedä, jos ei yritä ja katso.

Pergolan kuopan on kaivanut Tuomas. Minä olen toiminut korkeintaan apupoikana, juurakoiden ja muun roskan siirtelijänä sekä mullan sirottelijana istutusalueille. Meillä on vuosiksi multaa. Olen kuitenkin iloinnut siitä, että jonkinmoista puuhailua jaksan kohtalaisesti.

Tuomas on myös suunnitellut pergolan, monien meiltä saatujen ja kirjoista näytettyjen esikuvien ja ideoiden mukaisesti. Olemme marssineet pitkin Tapanilaa ja katsoneet tietämämme pergolat, miettineet tarvittavat puulaadut ja paksuudet, kakkosneloset, nelosneloset ja niin edelleen. Niillä tiedoin ja virikkein Tuomas on laatinut tietokoneellaan havainnekuvia, joista sitten on karsittu jyviä akanoista, ihan niin kuin arkkitehdin kanssa suunnitelmia tehden muutenkin. Ja ihan niin kuin muissakin rakennusurakoissa, paljon vaivaa ja asiaa liittyy perustamiseen, maan alle näkymättömiin jääviin rakenteisiin. Niitä sitten on pohdittu.

Sepeli ja juurikangas on tilattu. Tuomas on etsinyt betonipilareihin upotettavia rautoja, joiden varaan nurkkatolpat pystytetään. Sitten on puutavaran vuoro, kunnes vihdoin Tuomas pääsee rakentamaan. Jonakin päivänä meidän takapihallamme on pergola, ja jonakin päivänä joskus myöhemmin köynnökset kiertyvät pergolan katolle ja nautimme niiden alla ilta-ateriaamme siimeksessä. Ja ehkä wisteria sinensis jonakin päivänä lahjoittaa meille sen ilon, että voimme katsella sen ensimmäistä kukintoa, joka roikkuu pergolan kattoruoteesta.

Pihaa on mietitty muutenkin. Välillä suunnitelmat alkoivat olla selvästi ylimitoitettuja. Nyt on sovittu, että pala kerrallaan. Edetään yhdestä ajatuksesta toiseen. Sillä tavoin pitää elääkin, että on mitä toivoa, jotakin mitä vielä suunnitella. Ei ahmaista eikä tehdä maailmaa valmiiksi, kun se ei kumminkaan valmistu. Ei jumiteta elämää, koska juuri odottaminen ja vähittäinen valmistaminen antaa toivoa. Ja mitä muuta me enemmän tarvitsemme.

Onnellinen aurinko

Teillä oli niin paljon onnellisia seikkoja puolellanne, niin kuin tuo harvinaisen kirkas aurinko, sanoo äiti puhelimessa.

Puhumme lauantaista. Jaakko on vihkinyt meidät kotipihamme omenapuun alla onnellisen kirkkaassa auringonpaisteessa koruttomasti ja kauniisti, ilman puhetta ja pitkiä rukouksia. Paikalla vain lähimmät, lapset puolisoineen, minun äitini sekä sisarusten edustajina Maija ja Pertti sekä Lauri ja Susanna. Häävirtenä 105, Aurinkomme ylösnousi, ja toisena Herraa hyvää kiittäkää, mutta virren 334 b-sävelmällä. Kameran käyttäjät hämmästyvät kun kaikki on hetkessä ohi. Montakaan valokuvaa ei ehtinyt ottaa.

Olohuoneeseen on koottu pitkä pöytä, jonka ympärille me kaikki 23 mahdumme. Jaakko ei ole vain pappina vaan myöskin pitopalvelukokkina. Sellaista pyyntöä emme arvioineet kykenevämme tekemään kenellekään muulle tutulle papille. Kauniisti Jaakko hoitaa molemmat roolinsa.

Fenkolikeittoa, naan-leipää, tonnikalapihvejä ja inkiväärisiirappia, tabouleh'ia, hummusta, tsatsikia, jälkiruokana gin tonic -sorbetti. Vihkipapin puhe vasta pöytäpuheena aterialla, kaikkien lastemme yhteisenä lahjana 15 uutta puuntainta istutettaviksi jonkin kehitysmaan eroosioalueelle ja kortissa lahjoittajien 15 nimeä (!), pöydässä kierros, jossa jokainen kertoo meistä itselleen tutummasta jonkin asian, kahvin päälle pihamaalla yhteislauluna Kesäpäivä Kangasalla ja Oi päivät seutuvilla Päijänteen, meidän molempien tärkeimmät kotiseutulaulut. Juhlan jatkoksi Tapanilan kaduilla pitkä kävelykierros, jonka aikana siivouspartio laittaa pöydät paikoilleen, tiskaa astioita, imuroi lattioita ja laittaa iltapalan alulle. Jatkoilla saunomista, seurustelua ja Kaisan tekemää ruokaa, kylmää paahtopaistia, rieskaa ja munavoita, vihanneksia ja dippikastikkeita. Ilta jatkuu pitkään mutta ei kohtuuttoman pitkään.

Elämänkulussa tämä on iso asia. Kun lasten kanssa olemme puhuneet siitä aikaisemmin, heistä jotkut ovat muistuttaneet, että Kaisan ja minun yhteen muuttaminen tai varsinkin yhteisen uuden kodin ostaminen tuntuivat käänteinä silti isommilta. Puheessaan Jaakko korostaakin, että olemme rohkeita ja teemme oikein ja että avioliiton solmiminen ei ole uuden alku eikä uusi käänne vaan olemassaolevan tilanteen toteaminen. Niin tunnen itsekin, mutta en silti anna pois sitä onnellisuutta, jonka vihkiminen aikaansai.

Hääpöydässä palataan useita kertoja polttarijuhlaan, jonka Lauri ja Erkka ovat järjestäneet minulle torstai-iltana, kaksi päivää ennen häitä. Lauri kertoo painokkaasti, miten harvinaista on, että sulhanen kaapataan polttareihinsa sädehoitoklinikan pihalta. Mielelläni kerron jännityksen tunteesta autossa, kun ajan kohti Helsingin keskustaa, miten joudun ratkomaan mahdottomia kirjastotehtäviä (Mikko Ketolan Laurin pyynnöstä laatimia) HYK:in pääkirjastossa (1. Kuka oli Puru Liisa? Missa tilaisuuksissa hän esiintyi runsaasti? 2. Kuka käytti 1930-luvulla nimimerkkiä Mikko Meikäläinen?), kiinnittämään teesini Helsingin tuomiokirkon oveen (nopeasti kirjoitan: 1. Iloa ihmisille 2. Hymyä huuleen 3. Hyvää tahtoa ja ymmärrystä kaikille) ja miten palkkioksi suorituksistani minut palkitaan illallisella Chez Dominiquessa, Helsingin ja Suomen tämän hetken ykkösravintolassa. Erkan mielestä illalle, ruuan maulle ja muulle laadukkuudelle ei löydy riittävän kehuvia adjektiiveja. Laskun maksaja eli Lauri on seuraavana päivänä jostakin laadusta eri mieltä, kun hän ottaa yhteyttä ravintolaan ja kertoo sairastuneensa edellisenä yönä selviin ruokamyrkytysoireisiin. Lauri ei syö lihaa, joten hänen annoksissaan oli eroa meihin verrattuna. Erkan kanssa emme sairastuneet.

Ehkä tosiaan on harvinaista mennä naimisiin kesken pitkää sädehoitojaksoa ja pitkää sairauslomaa. Siihen tämä onnellinen aurinko antoi keitaan, jolta oli eilen vaikea lähteä jatkamaan hoitoja. Tämänkertainen kirjaus ei ole sairausruikutusta varten. Sädehoidosta ja muusta lisää joskus toisella kerralla. Silti häiden jälkeisenä hiljaisena sunnuntaina meillä juhlista väsyneillä silmät kostuvat useamman kerran. Emme voi tietää, miten paljon on aikaa. Silti nyt paistaa onnellinen aurinko.

Säteilyä

Jo selvästi yli puolet sädehoitoa takana. Kun etukäteen olin ottanut selvää, että sädehoitokertojeni määrä olisi jokin 32:n ja 37:n välillä, lopulta niitä määrättiin 38. Nyt olen käynyt koneessa 22 kertaa. Vielä 16 on siis jäljellä.

Ensi keskiviikkona annos lisäksi kevenee eli säteilykenttien määrää vähennetään. Ymmärtääkseni se merkitsee ainakin, että käynti Linac 3:n pritsillä tulee nopeammaksi.

Melko nopea käynti on nytkin. Jos kaikki sujuu hyvin eikä isommasti tarvitse jonottaa, automatkoihin Tapanilasta Meilahteen ja takaisin sekä itse sädehoitoon kuluu noin puolitoista tuntia. Joskus jonotus on ollut pitkä ja pari päivää sitten, koneen mentyä rikki odotus oli hyvin pitkä.

Itse toimenpide on koruton. Tutuiksi käyneistä hoitajista joku kutsuu sukunimellä sisään. Pienessä pukuhuoneessa riisun pois kengät ja päällyshousut ja kävelen uuden kutsun mukaan koneelle, jolla hoidetaan joka päivä keskimäärin 45 potilasta, lähinnä kai meitä tavallisimpia, rinta- ja eturauhassyöpää sairastavia. Asetun laudalle, jolle on laitettu minua varten uusi paperilakanan palanen ja laitan jalkani kuin kahteen kaukaloon. Polvieni alla on koroke ja pääni alle sovittelen tyynyn.

Nostan paidanhelman rinnan korkeudelle ja lasken alushousujen reunan alas. Katosta tai laitteen heijastavista pinnoista seuraan, kuinka punaisilla lasersäteillä etsitään kolmea tatuointipistettä, joihin kaikkiin säteen tulee osua. Hoitajat käyttävät latinankielisiä termejä siirrellessään minua muutamia millejä sivulla olevien kohdistuspisteiden mukaan. Lopuksi toinen tarkistaa taskulampulla vielä suoraan edestä, että kohdistinviiva kulkee häpyliitokseni kohdalla olevan pisteen kautta.

Kun kaikki on valmista, lauta nostetaan ylemmäs, hoitajat poistuvat ja toinen heistä huutaa: hoito alkaa. Kerran viikossa ohjelmassa on kuvaus, silloin hoito kestää viitisentoista minuuttia, muuten korkeintaan kymmenen. Sinä aikana ehtii kuulla kolme tai neljä kappaletta huonoa musiikkia tai yrittää olla kuuntelematta ja miettiä omiaan. Usein tunnen vaipuvani unen rajamaille.

Kone kiertää minua ympäri. Siitä kuuluu kahdenlaista ääntä. Rahinaksi nimittämäni on se, kun kone vaihtaa kenttää ja tarkentaa seuraavaan tehtäväänsä. Korkeahko signaalisummeri soi silloin, kun kone sädettää. En ole koskaan laskenut, montako sädepiippausta yksi hoitokerta sisältää, mutta aika monta niitä on.

Tunnistan jo, kun litteä levy pysähtyy vinoon vasemman silmäni eteen. Hoitokerta on loppu. Kohta vuoteeni nytkähtää, ja minut vedetään jonkin matkaa koneen uumenista. Ensimmäiseksi nostan housuni ja odotan sitten, että minut lasketaan sellaiselle korkeudelle, josta voin astua normaalisti lattialle. Puheet hoitajan kanssa jäävät yleensä aika lyhyiksi, mutta ystävällisiä toki ollaan.

Pukuhuoneen kautta katoan muuhun maailmaan. Odotushuoneesta tarkistan, josko koneelle jonottaisi tuttuja, mutta ei ole näkynyt. Omalle koneelle jonottaa melko hyvävointisilta näyttäviä, vain jotkut ovat syövän runteleman näköisiä. Paareilla sitä vastoin kuljetetaan ohi hyvin huonoja, ja ensimmäisen kerroksen sisääntuloaulassa on usein näkyvillä kaikkinaista elämän tuskaa ja rujoutta. En enää hätkähdä. Tunnen kuuluvani joukkoon, vaikka omin jaloin kuljenkin.

Yksi hoitokerta ei tunnu oikein missään. Välillä olen aistivinani pientä pistelyä, sen tapaista kuin eturauhastulehdukseni vaivat, mutta se on minulle selitetty jostakin muusta kuin säteistä johtuvaksi. Itse säteet eivät aiheuta tuntemuksia.

Olo on kuitenkin heikentynyt viikko viikolta. Aivan niin kuin ennustettiin, maha rupesi vaivaamaan parin viikon hoitojen jälkeen. Yleensä lounaan jälkeen on hankalinta, mutta sekään ei ole sääntö. Tuoreet kasvikset sopivat kai huonoimmin, mutta en ole varma mistään. Joskus maha kestää hyvin, joskus taas olen kovin kipeä ja ripulinen. Ja kun naturalistisella linjalla pysytään, pissaaminen on muuttunut vaivaksi ja vaivalloiseksi. Välillä juoksen vessassa yhtenään. Kiire tulee kamalan nopeasti ja pidättäminen on vaikeaa. Välillä taas itse pissaaminen sattuu. Siitäkään en ole löytänyt säännönmukaisuuksia.

Muut vaivat ovat ennallaan. Rinnat ovat kosketusarat ja välillä särkyiset. Iho kuivuu yhtä sattumanvaraisesti kuin ennenkin. Kuumat aallot vaivaavat välillä, nyt niitä ei ole muutamaan päivään ollut. Se selkä kiusaa myös, joskus kiristävänä tai pistelevänä tunteena, joskus kuin ihon kutiamisena. Mitään kummaa siinä ei Kaisa ainakaan näe. Niin kauan kuin olin töissä, otin asioita aivan liian raskaasti. Jokainen vähänkin huono uutinen oli parin päivän tunnekuohun arvoinen. Sanoin jollekulle, että pahimmillani otan työtoverin yhdyssanavirheenkin henkilökohtaisena hyökkäyksenä.

Koko huhtikuun olen ollut kuitenkin sairauslomalla. Lääkärin mielestä oireita oli liikaa ja sädehoito itsessäänkin raskasta ja vaivalloista. Loma onkin auttanut. Olen ensinnä päässyt vihdoinkin töissä (!) selvästi eteenpäin. Kirjoitan innolla Tampereen seurakuntien tilaamaa nuorisotyönsä historiaa sivun tai pari joka päivä. Olemme muistaneet käydä lenkilläkin, viimeksi tänään puolentoista tunnin aamukävelyllä Malmin hautausmaan perukoille, Kaisan vanhempien haudalle asti. Pihaakin olen jo vähän rapsuttanut. Kovin pitkiin työrupeamiin en kykene kerralla, mutta jos en liikaa muistele entisiä voimiani, olen ihan tyytyväinen.

Kevät tulee meillekin. Tänään kävelyllä kuvasimme itseämme onnellisiksi.

Tatuoitu

Olen ollut taudistanikin surulomalla. Lääkkeeni olen syönyt ja sovituissa tutkimuksissa käynyt, mutta energiaa on kulunut suruun ja kaipaukseen, hautajaisten järjestämiseen sekä perheenjäsenten keskinäiseen tukemiseen niin, että oma tauti on välillä pitkiä aikoja kokonaan mielestä poissa.

Kaiken surun ja huolen keskellä on ilonkin aihetta, kun Lotan ja Antin tyttö, Aino Maria, syntyi tiistaina. Isossa perheessä koko ajan tapahtuu.

Tänään olen merkitty mies. Alaruumiissani on kolme tatuointipistettä, jotka kohdistavat säteet tarkasti maaliinsa. Niiden määrittäminen tänään on viimeinen toimenpide, joka minulle tehdään ennen ensi maanantaina alkavaa sädehoitojaksoa. Ylihuomenna keskiviikkona lääkäri tekee minulle hoitosuunnitelman, jonka itse saan tietää ilmeisesti vasta maanantaina. Silloin kuulen, kestääkö jakso 32 vai 37 peräkkäistä arkipäivää vai jotakin niiden väliltä. Aika pieni vaihteluväli. Ilmeisesti jokaisella hoitopäivällä on punnittu syynsä.

Varmaan opin ymmärtämään sädehoitoa ja sen logiikkaa paremmin, kun tulen tutuksi Linac kolmosen (sädehoitolaitteen) kanssa. Tällä hetkellä olen ymmärtävinäni, että hoidossa ratkaisevaa on kokonaisannos säteilyä. Yhdellä kerralla säteitä ei voida kuitenkaan antaa määräänsä enempää. Siksi kunkin potilaan yksilöllisestä tilanteesta riippuen hoitopäiviä on jokin luku 32:n ja 37:n välillä.

Tämän päivän koe on tietokonesimulointi. Viime torstai-iltana, juuri ennen lähtöä Tampereelle hautajaismatkalle, makaan puoli tuntia magneettikuvauksessa. Näiden kahden kuvauksen tietoja käytetään yhdessä, kun määritellään eturauhaseeni kohdistettavien säteitten suunta ja matka, jotta hoitotulos olisi paras mahdollinen ja haitat siedettävän vähäiset.

Molemmat kuvaukset ovat toimenpiteinä samantapaisia. Lepään putkessa selälläni polvi tyynyn alla ja valtava kamera kuvaa. Eroina on lähinnä, että magneettikuvaus kestää pitempään ja on paljon kovaäänisempää, tietokonesimuloinnissa ollaan kuvattava ihoalue paljastettuna.

Surulomalla taudista olen ollut paitsi keskittyäkseni isän hautajaisiin myös siksi, että viikko sitten maanantaina iso taakka vierähtää mielestä. Kesken siunauspuheen kirjoittamisen kuulen, että epäilyni ovat olleet vääriä. Edellisellä viikolla tehty luustokartoitus kertoo, että luustoni on edelleen puhdas. Lääkäri arvelee, että paikkaa vaihtavat selkäkipuni ovat hormonilääkkeen seurausta. - Teillä ei ole ikään kuin vaihdevuodet, lääkäri sanoo. - Teillä on vaihdevuodet, ja kaikenlaiset ikävät kivut ja kolotukset valitettavasti kuuluvat niiden oireisiin. Lääkäri antaa selvän tärkeysjärjestyksen: Sädehoito on iso ja raskaskin asia. Nyt on keskityttävä siihen. Selän aika on syksyllä.

Kumma kyllä, tämän tiedon jälkeen selkäkolotusten kanssa on ollut paljon helpompi olla. On ollut päiviä, varsinkin hautajaispäivä, jolloin kipuja ei ole juuri ollut. Ainakin nyt tuntuu siltä, että jos metastaaseja ei ole, olkoon vaikka vähän särkyjäkin. Kyllä niiden kanssa eletään.

Kultajyviä minussa ei ole. Tarkimmat suuntimakohdat ovat ihooni eliniäksi jäävät tatuointipisteet. Lääkärit arvioivat kultajyvien asennuksen liian suureksi riskiksi minussa mahdollisesti edelleen piileskelevän ESBL-bakteerin kanssa. Sairaalassa rutiinimaisesti käytetyt antibiootit eivät bakteeriin tepsi, ja siksi uusien reikien tekeminen on liian vaarallista. Lääkäri puhuu myös kustannustehokkuudesta. Kultajyvillä ei saada niin paljon lisätarkkuutta kuin mitä makuuttamiseni erikoisantibioottihoidossa maksaisi, tulkitsen saamani tiedon. Kun soitan asiasta myöhemmin luottolääkärille, joka aikanaan lokakuussa ohjasi minut pois leikkausjonosta ja sädehoitotielle, tämä puhuu syömisten, juomisten ja vessakäyntien tarkkuudesta, jotta suoli ja virtsarakko olisivat joka hoitokerralla samassa kohdassa ja yhtä tyhjiä ja täysiä. Koneeksi en kykene muuttumaan, ajattelen.

Näillä tiedoilla mennään eteenpäin. Hautajaisten jälkeen mieleen on hiipinyt taas enemmän huolta itsestä.

Kaisalle kerron, miten tunnen surua etukäteen siitä, että eturauhaseni ammutaan tohjoksi ja käyttökelvottomaksi. Se on elin, jota en ole koskaan nähnyt ja johon minulla ei ole oikein mitään henkilökohtaista suhdetta, mutta silti tuntuu ikävältä menettää se. Kaisa toteaa siihen, että ehkä kyse on samantapaisesta tunteesta, josta niin monet naiset ovat kertoneet kohdun poistamisen yhteydessä. On luovuttava jostakin, joka liittyy kiinteästi omaan seksuaali-identiteettiin ja omaan persoonaankin.

Käyntikertojen vaivat ja mahdolliset sädehoidon rasitukset ja sivuoireet ovat oma asiansa. Paranemisen tai elämän lisävuosien kannalta on olennaista, että eturauhaseni tuhotaan.

Täyteen työtehoon pääseminen voi tänä keväänä olla liian suuri vaatimus. Huhtikuusta olen isoimman osan sovitusti lomalla. Se tuntuu hyvältä ajatukselta.

* * *

Monta kertaa päivässä tipahdan keskeltä omaa arkea muistamaan isää. Usein muistikuvat laukaisevat itkun, välillä katkeran.

Hautajaisviikonloppu on iso ja tärkeä. Hautajaiset Pispalan kirkossa, hautaanlasku Kalevankankaan hautausmaalla, muistojuhla Ilkon kurssikeskuksessa Kangasalla. Isän elämä ja asuinpaikat Tampereella ovat kulkeneet idästä länteen. Hautajaispäivänä kuljemme isän mukana lännestä itään.

Lauantaina käymme mökillä. Siellä tunteita on vaikeinta hallita. Onneksi läheisten seurassa ei tarvitsekaan. Viikonlopun yhdessäolossa on paljon myös iloa. Sekin tuntuu hyvältä, kun ei tehdä juuri mitään.

Sunnuntaina kokoonnumme vielä Erkkaa vaille koko perhe Pispalan kirkkoon kuolleiden kiitoksiin. Seurakunta on valmistanut esirukouksen yhteyteen laajan osuuden isästä. Kanttori soittaa huilulla Hannikaisen laulun Niin kuin muuttolintusen tie. Maiju on laulanut saman isän muistojuhlassa. Huilua kuunnellessa tunne on lähes yhtä pakahduttava kuin palatessani penkkiin siunaussanojen jälkeen.

Huonosti olen vastannut kymmeniin minulle tulleisiin viesteihin. Ehkä siitä ei tarvitse olla nolo. Tänään sovimme äidin ja muiden kanssa lehteen tulevan kiitoksen sanamuodosta.

Siunauspuhe 7.3.2008

Kun ajattelen isää, tunnen käden joka aamuvarhaisella tarttuu lempeästi olkapäähäni ja kuulen äänen: verkoille. Näen isän, joka soutaa lyhyin, hermostunein mutta voimakkain vedoin ja iloitsee saaliista lapsellisesti kuin poika.

Kun ajattelen isää, ajattelen Ämmälän poikaa, joka pitää joka päivä sylissään rakkaita kanojaan, ja nuorta miestä, joka tienaa opiskelurahoja halkoja hakkaamalla. Ja ajattelen pappia, jonka Apu-lehti julistaa jutussaan Tampereen superlatiiveista Tampereen iloisimmaksi. Ajattelen isää, joka on ollut merkityksellinen niin monille.

Näen isän, joka kulkee joustavin askelin tutuilla poluilla Majaalahden Valkeevuorella, Kurussa tai Raippaluodossa. Näen isän hämmästyttävän nopeuden, kun hän melkein lentää vuoripolkua alas Ranskan Alpeilla. Näen isän varustamassa marjastusporukkaa matkaan, ja sen, kuinka isän ämpäri täyttyy raivostuttavan nopeasti marjoista tai sienistä. Ja näen isän kauniit sormet puhdistamassa marjoja Ristisaaren verannalla tai Tohlopin keittiössä.

Kun ajattelen isää, näen silmät täynnä pelin riemua mökin sulkapallokentällä tai Vaasan-kodin kellarissa pingispöydän takana. Näen isän juoksemassa vierelläni Tohloppijärven rantapolulla kertomassa mieltään rasittavista työharmeista tai Sahalahden kirkossa, jonne olemme lähteneet mökiltä kaksistaan ja laulamme pienilukuisen seurakunnan keskellä kilpaa.

Näen isän, joka hakkaa puita, vääntää kiviä, kärrää hiekkaa, heittää tikkaa, kantaa vettä kasvimaalle ja ottaa paidan pois heti kun ensimmäisen kevätpäivän aurinko lämmittää ihoa. Näen isän kumaran asennon ja iloisen hymyn, kun hän tulee vieraita vastaanottamaan. Lämmitetäänkö sauna, isä kysyy ja katoaa sitten mäen taakse askareilleen.

Kun isä palaa, isä nauraa, laulaa, taputtaa lasten posket kovakouraisesti, jakaa karkkia. Kun isä pitää töistään tauon ja antaa ajatusten levätä, isän kädet läiskivät korteilla pasianssia. Isä imuroi kodin papinpuku päällä kiireisesti kotikasteiden tai muiden toimitusten välissä. Tai isä istuu työhuoneessaan kirjoittamassa puhetta tai juttua lehteen. Kirjoituskone nakuttaa tasaisesti ja taustalla soi Bach.

Kun ajattelen isää, näen kuinka isä tulee kohti, on lämmin, ymmärtää. Osaa tehdä suorankin kysymyksen mutta vetäytyy äkkiä, jos huomaa osuneensa arkaan paikkaan. Isä on hienotunteinen ja tajuaa tilanteen.

Kun ajattelen isää, näen kuinka kannustava ja kiinnostunut hän on. Hän uskoo suunnitelmiini orastavista alkuajatuksista lähtien ja seuraa tarkasti minun ja muiden lastensa tekemisiä. Vastavihitylle papille lahjaksi antamaansa kirkkokäsikirjaan hän laittaa omistuskirjoituksen: Luota enemmän herkkyyteesi kuin järkeesi.

Kun ajattelen isää, näen kuinka hän tapaa ihmisiä, muuttaa pikkuisen tyyliään kunkin kohdattavan tai hetken mukaan, mutta melkein kaikkeen sopii räjähtävä nauru. Kun isä oivaltaa, mitä toinen tarvitsee, hän lähtee liikkeelle heti. Isä tuo, vie, noutaa, kantaa, valmistaa ja siinä sivussa hoitaa vielä kolmannenkin asian.

Kun ajattelen isää, näen kuinka hän on välillä aidosti epävarma. Ammattimiehen palveluksia tarvitessaan hän touhottaa vierellä nöyränä hanslankarina ja ojentelee työkaluja. Näen, miten ex tempore -puheessa tai hankalassa keskustelussa isä räpyttelee silmiään ja hakee sanoja. Oudossa seurassa isä on joskus suorastaan ujo ja kömpelö.

Ainutlaatuista isää on se, miten hän kykenee olemaan samaa mieltä kahden riitapukarin kanssa ja paukauttaa mielipiteekseen sellaista, joka muiden mielestä on ristiriidassa hänen muiden ajatustensa kanssa. Kun lauloin kansakoulussa oppimaani isänmaallista laulua, isä saattoi tokaista: ”Laula poika mitä laulat mutta älä usko mitä laulat.” Teologian opiskelijana olin kiinnostunut isän sielunhoitonäkemyksestä. Kysymykseeni isä vastasi: ”Jos joku pysyy tässä vauhdissa mukana, saa sielunhoitoakin samalla.”

Kun ajattelen isää, näen hänet lempeänä, herkkänä, leikkisenä ja nauravana, mutta myös kiivaana ja hermostuneena. Alakuloisimmat hetkensä hän haluaa kätkeä muilta, mennä pois muiden silmistä.

Kun ajattelen isää, näen, miten hän eläkevuosinaan ottaa takaisin, haluaa matkustaa ja nauttia elämästä. Isällä on aikaa perheelle mutta myös isolle ystäväjoukolle, vanhoille ja uusille. Isän ja äidin elämä näyttää hyvältä, innostuneelta ja melkein kadehdittavan tasapainoiselta. Isä innostuu kirjoittamisesta niin, että välillä hän ei puhu mistään muusta kuin tekeillä olevasta uusimmasta.

Kun ajattelen isää, ajattelen Paappaa, joka ottaa lastenlapset mukaansa metsäretkelle ja kasvimaalle, kukkaniitylle ja etelänmatkalle. Näen, kuinka hän Vaasan-vuosinaan ajaa joka viikko viitisensataa kilometriä ollakseen vapaapäivän Längelmäveden rannalla. Näkymää saunalta laiturille isä kutsuu sielunmaisemakseen. Ristisaaressa kaikki on toisin kun Paappaa ei ole.

Kun ajattelen isää, muistan isän saarnan rakenteen. Siinä on monta aloitusta, jotka kaikki hän onnistuu liittämään samaan teemaan. Puheessa on lyhyitä tarinoita ja paljon vertauskuvia, mutta vähän puhkiselittämistä ja tarkkaa analyysia. Isän lukeneisuus tulee esiin muistumissa ja hyvin valituissa sitaateissa, mutta hän rakentaa mieluummin pienistä paloista omia kokonaisuuksia kuin johtaa ajatuksiaan muiden isoista ajatusrakennelmista. Isä ajattelee itse, mutta ennen muuta hän luottaa kuulijaan. Isä tarjoaa elämyksen tai väläyksen, ensi kerralla lisää.

Sama tunne tulee, kun ajattelen isää puhelimessa. Tuskin kukaan osaa lopettaa puhelua yhtä lyhyeen kuin isä. Kun asia loppuu tai eteen tulee jotakin muuta, hän sanoo vain: Terve! Isä luottaa siihen, että yhteydenpito jatkuu.

Kun ajattelen isää, kuulen hänen puhuvan Jeesuksen ohjelmasta ja siitä, kuinka kristillinen usko vapauttaa sekä luo uutta ja parempaa elämää. Isän kristillisyys on arjen kristillisyyttä. Hän painottaa kaikkea toimintaa, evankelioimista, kasvatusta, diakonista palvelua ja lähetystä, ennen kaikkea että lähimmäistä rakastetaan.

Kun ajattelen isää, kuulen hänen sanovan: niin Herramme opettaa. Isä toistaa usein myös lauseen: ”Jeesus sanoo: Seuraa minua.” Ja isä jatkaa: ”Tämä kutsu on voimassa.”

Isän kristillisyys on Kristuksen seuraamista. Jeesuksen seuraajana oleminen on johtolanka isän ihanteisiin ja käyttäytymiseen: samanaikaiseen hurjaan toimeliaisuuteen ja kurinalaisuuteen sekä valloittavaan leikkisyyteen. Ja vajavainen ihminen isäkin oli. Jeesuksen seuraajana hän otti vakavasti myös vapauttavan armon.

Kun ajattelen isää, näen käytännöllisen, toiminnallisen, ihmisläheisen ja hyvin inhimillisen isän. Isä puhui mielellään henkisestä perinnöstä, jonka jätämme seuraaville sukupolville. Näen isän palvelualttiuden piilokasvatuksena. Vielä suoremmin hän jätti perintöään laulattamalla virren. Kun omassa elämässäni jäin tyhjän päälle, isä kutsui minut retkelle Baltiaan. Sen kirkoissa veisasimme kahdestaan. Iltavirsi, ruokavirsi ja monet muut virret kokosivat perheenjäsenet yhteen ja kohottivat mieltä, mutta myös siirsivät perintöä eteenpäin.

Viimeisen puheensa isä piti omalle perheelleen joulupäivänä. Siinä hän kertoi kysyneensä päiväkerholaisilta, mitä se rakkaus on. Pieni poika oli vastannut: ”Se ei näy, mutta sen huomaa.”

Nousemme nyt tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme ja toimittamaan siunaamisen.

Tähän uskoon Erkki Samuli Malkavaara kastettiin syksyllä 1925. Saman uskon varassa siunaamme hänet odottamaan ylösnousemuksen päivää.