Muutama viikko sitten lähetimme joukolle ystäviämme ja tuttaviamme seuraavanlaisen kutsun:
Ystävämme Marjatta täytti männäkesänä 60 vuotta. Annoimme hänelle lahjaksi ääneenlukuillan. Aivan oikein: illan, jona luetaan ääneen.
Ota lahjasta osasi: Valitse kirja ja tule meille Lucianpäivän iltana 13.12. klo 19. Katso kirjasta valmiiksi runo tai katkelma, jonka lukeminen kestää korkeintaan viisi minuuttia. Anna juonen kiemuroiden jäädä salaisiksi. Kuka meistä muistaa, mitä äsken oli, tai tietää, mitä kohta tapahtuu. Kudotaan kunkin ääneen lukemista katkelmista peitto valonjuhlan pimeään iltaan.
Talo tarjoaa ravitsevan palan ja riittävästi juomaa, jotta jaksamme kuuntelemisen vaivan.
Ja koska vierasjoukko on yllätys juhlan sankarille, älä hiisku hänelle sanaakaan, vaikka sattuisit tapaamaan tai keksimään, kenestä Marjatasta on kyse.
Tervetuloa!
Kaisa ja Mikko
Kirjeen lopussa oli opastus meille, koska osa kutsun saaneista ei ollut ennen täällä käynyt, sekä luettelo kutsutuista. Päähenkilöpariskunnalle asiat selitettiin vain puhelimessa.
Kun ilta alkoi, meitä oli koolla 16, kaikki valmiina lukemaan valitsemansa tekstin. Ihmiset eivät tunteneet toisiaan kovin hyvin, kuka nyt jonkun jostakin yhteydestä, mutta meidän lisäksemme kukaan muu ei kaikkia, mikä sekin oli harkittua. Ilta ei ollut vanhan tutun ystäväjoukon vaan kirjojen ja tekstien rakastajien.
Esittäytymiskierroksella kukin kertoi, missä oli ollut viisivuotiaana. Joidenkin tarina oli minullekin outo. Yllättävän monet olivat helsinkiläisiä, mutta oli Kyröskoskea, Ylänettä, Jyväskylää, Rovaniemeä ja Lappeenrantaa ja meitä tamperelaisiakin kaksi.
Varsinainen asia oli kuitenkin ääneen lukeminen. Sovimme, että kukaan ei selitä mitään, ei mainitse kirjaa eikä kirjoittajaa, ei myöskään mitään valinnasta tai sen vaikeudesta. Tärkeää ei ollut yksilösuoritus vaan se kokonaisuus ja kudelma, joka odotettavissa olevista teksteistä syntyisi. Tietenkin odotusarvoa liittyi myös siihen, millaisen tekstin itse kukin meistä oli valinnut. Kun tunsimme toisiamme melko huonosti, tekstivalintojen oletimme kuvaavan ainakin jotakin nurkkaa lukijastaan.
Istuimme yhdessä pitkässä pöydässä. Ainakin meidän päässämme pöytää puhuttiin etukäteen flow'sta, virtauksesta, joka tempaa mukaansa, jollaiselta odotettavissa ollut kokemus tuntui. Taiteellisesta toiminnasta tuntumaa saaneet puhuivat flow'sta myös omana kokemuksena, kun jokin saa itsessä vallan ja inspiroi tuottamaan ilman puurtamisen ja väkisin tekemisen tunnetta ja kaikki tuntuu selkeältä ja helpolta.
Kierros ei tuntunut yhtään pitkältä, vaikka jokainen käytti melko tarkoin viisiminuuttisensa. Syntyi aika hurjiakin kontrasteja, rajuista teksteistä mietiskeleviin ja eeppisistä humoristisiin. Romaanikatkelmia oli eniten, mutta oli myös runo, lastenkirjallisuutta ja mietelmiä, olipa myös yksi musiikkiarvostelu, josta tekee mieli kertoa enemmän.
Antti-Juhani oli valinnut Uudessa Suomessa 55 vuotta sitten ilmestyneen Seppo Nummen arvion duosta, jossa Paavo Rautio soitti viulua ja Timo Mäkinen pianoa. Se oli tyylillisesti upea ja kirjoitus kahdesta erilaisesta muusikkopersoonasta, sähäkästä ja monumentaalisesta, joiden temperamentit ja tyylit kuitenkin tukivat toisiaan. Kirjoituksen puhuttelevin kohta liittyi ajatukseen amatööriydestä. Seppo Nummen mukaan Suomen musiikkielämästä puuttui lähes tyystin ammattilaisten ja suuren yleisön väliin sijoittuva amatööriluokka, musiikin rakastajat ja monipuolisesti sitä tuntevat harrastajat. Musiikin alalla tämä seikka on 55 vuodessa kovasti korjaantunut, mutta nyt arviota kuunteli joukko kirjallisuuden harrastajina ja amatööreinä itseään pitävää. Antti-Juhani oli osannut etukäteen oivaltaa, mikä puhuttelisi.
Kierroksen jälkeen kaikki kertoivat näytteensä alkuperän. Oli Goethea ja Hotakaista, Torgny Lindgreniä ja Anja Erämajaa sekä Tove Janssonin muumikirjallisuutta. Erikoisin oli kai afrikkalaiseen viidakkoon sijoittuva poikien seikkailukirja, suomennos vuodelta 1877. Kieli oli kuin Aleksis Kiveä, tarina Tarzania. Itse luin Arundhati Royn kirjasta Joutavuuksien Jumala sen julmimman kohdan, jossa poliisit tappavat yläkastiseen naiseen rakastuneen dalit-nuorukaisen, jotta yhteisö rokotettaisiin epidemialta. Kaisa luki Schaefferin kirjaa Loma Portofinossa.
Illan konsepti oli Kaisan luomus. Olemme olleet syksyn mittaan yrittämässä yhden kirjallisuuspiirin jäseninä, mutta joutuneet huomaamaan, kuinka läksykirja jää kerta toisensa jälkeen lukematta ja on noloa mennä mukaan, jos ei ole valmistautunut. Ääneenlukemisillan idea on toisenlainen. Se perustuu joskus luettuun ja sen tuomiseen yhteisen luennan virtaan. Illan mittaan keskustelussa idea jalostui. Ääneen lukeminen voisi toimia myös tutussa säännöllisesti kokoontuvassa joukossa, jos etsittäisiin tekstejä eri teemoista. Millainen olisikaan kokoontuminen, jos valittavan tekstin aiheeksi olisi päätetty etukäteen virtaava vesi, lapsen kuolema tai kohtaaminen.
Mukana olleet ilmoittivat varastavansa konseptin. Yhteiseksi tavaranimeksi, trademarkiksi sovimme nimen Luetaan ääneen. Eiköhän sillä jo pian liene omat sivutkin, luetaanaaneen.com.
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Hyvät munkit
Tapanilan Elävässä adventtikalenterissa on jäljellä ihan yhtä vähän luukkuja kuin kaikissa muissakin adventtikalentereissa. Me emme ole ehtineet mukaan ihan niin usein kuin edellisinä vuosina tai niin paljon kuin olisimme tahtoneet. Sen verran olemme kuitenkin käyneet ja lisäksi kylän tiedotteita lukeneet, että tiedämme osallistujamäärän pyörineen illasta toiseen sadan huitteilla.
Oma pihamme on luukkuna Tuomaanpäivänä 21.12., mutta siitä kerrotaan vasta, kun kokemus on takanapäin. Viime perjantaina olimme kuitenkin mukana luukkua rakentamassa.
Tonttimme kulmalta aukeaa pieni puistikko tai metsikkö, noin neliön muotoinen, sivut tuskin paljon yli viittäkymmentä metriä. En ole tarkistanut, kenelle maapohja kuuluu, mutta sillä ei taida olla kaupungin puistoalueen asemaa. Puistonpläntti lienee Tapanilan puistoista ainoa, jolla ei ole nimeä. Monta polkua sen läpi kuitenkin kulkee, koska se on monille läpikulkureitti Tapanilan Erän suuntaan, kouluille tai taloamme vastapäiseen päiväkotiin.
Kaisa sen taas keksi. Hän tuli tokaisseeksi, että valaisematon metsä olisi oiva tapahtumapaikka kalenteriluukulle, jossa munkkikuoro laulaisi gregoriaanista musiikkia.
Olli koppasi ideasta kiinni. Hänellä oli heti mielessään laulu, joka sopisi ajatukseen kuin nenä päähän. Se oli Deus creator omnium, Milanon piispan Aurelius Ambrosiuksen 300-luvun lopulla kirjoittama virsi, jolla on virsikirjassamme numero 549 ja alkaa sanoilla: Isämme, kiitos päivästä, kun varjo illan leviää. Latinankielisessä versiossa, jonka otimme käsittelyymme, säkeistöjä on kahdeksan.
Olli kokosi myös porukan, Tapanilan miehiä kaikki. Mukaan tulivat Tapsa, Rauli, Jaakko, Olli ja minä. Yksi kerta harjoiteltiin yhdessä etukäteen. Rauli äänitti harjoituksiamme ja pystyimme sen perusteella uskaltautumaan vakavaan tehtävään.
Munkkiniemen Yhteiskoulun abiperinteisiin on kuulunut iät ja ajat esiintyminen munkinkaavuissa penkinpainajaispäivänä. Rauli oli itse huhtonut kaavussa kuorma-auton lavalla helmikuussa 1974, joten hän tunsi vaatteen. Emme pystyneet oppimaan munkkilatinaamme ulkoa, joten Tapsa hommasi meille pienet led-lamput, jotka olivat kiinni kansioissamme ja valaisivat tekstiä juuri sen verran kuin tarvitsimme pimeässä. Mikään ihme ei ollut, että Jaakko antoi yhtyeellemme nimeksi Hyvät munkit.
Rouvat kävivät virittelemässä metsikön poluille soihtuja ja muita tulia merkiksi, että kohta tapahtuu. Elävän adventtikalenterin sivuille (http://www.tapanila.fi/) oli paikaksi merkitty Puisto, Veljestenpiha 6, joka oli sekä epävirallinen että likiarvoinen. Kahdeksisenkymmentä ihmistä löysi paikan.
Munkkikööri oli sopivan hermostunut ennen esitystä. Kokoontumisharjoitus ja rooliasuun pukeutuminen tapahtui meillä, kun asumme kerran kulmalla. Sovimme, että ilmestymme paikalle tiiviinä ryhmänä hyräillen virren melodiaa. Se osoittautui aika vaikeaksi. Me kulkijat emme kuulleet edestämme mitään ja takaakin vain jotain epämääräistä. Haparoivuus loi siis oikeasti aran vaikutelman. Säkeistöt sujuivat sen sijaan hienosti, ja virren veisattuamme poistuimme taas melodiaa hyristen pimeälle polulle.
Viisi minuuttia kestäneessä karonkassa tarjottiin lasillinen olutta mieheen. Paikalle osuneelta yleisöltä on saatu paljon palautetta ihmeellisen tunnelman loihtimisesta.
Sellaiset olivat Hyvät munkit.
Oma pihamme on luukkuna Tuomaanpäivänä 21.12., mutta siitä kerrotaan vasta, kun kokemus on takanapäin. Viime perjantaina olimme kuitenkin mukana luukkua rakentamassa.
Tonttimme kulmalta aukeaa pieni puistikko tai metsikkö, noin neliön muotoinen, sivut tuskin paljon yli viittäkymmentä metriä. En ole tarkistanut, kenelle maapohja kuuluu, mutta sillä ei taida olla kaupungin puistoalueen asemaa. Puistonpläntti lienee Tapanilan puistoista ainoa, jolla ei ole nimeä. Monta polkua sen läpi kuitenkin kulkee, koska se on monille läpikulkureitti Tapanilan Erän suuntaan, kouluille tai taloamme vastapäiseen päiväkotiin.
Kaisa sen taas keksi. Hän tuli tokaisseeksi, että valaisematon metsä olisi oiva tapahtumapaikka kalenteriluukulle, jossa munkkikuoro laulaisi gregoriaanista musiikkia.
Olli koppasi ideasta kiinni. Hänellä oli heti mielessään laulu, joka sopisi ajatukseen kuin nenä päähän. Se oli Deus creator omnium, Milanon piispan Aurelius Ambrosiuksen 300-luvun lopulla kirjoittama virsi, jolla on virsikirjassamme numero 549 ja alkaa sanoilla: Isämme, kiitos päivästä, kun varjo illan leviää. Latinankielisessä versiossa, jonka otimme käsittelyymme, säkeistöjä on kahdeksan.
Olli kokosi myös porukan, Tapanilan miehiä kaikki. Mukaan tulivat Tapsa, Rauli, Jaakko, Olli ja minä. Yksi kerta harjoiteltiin yhdessä etukäteen. Rauli äänitti harjoituksiamme ja pystyimme sen perusteella uskaltautumaan vakavaan tehtävään.
Munkkiniemen Yhteiskoulun abiperinteisiin on kuulunut iät ja ajat esiintyminen munkinkaavuissa penkinpainajaispäivänä. Rauli oli itse huhtonut kaavussa kuorma-auton lavalla helmikuussa 1974, joten hän tunsi vaatteen. Emme pystyneet oppimaan munkkilatinaamme ulkoa, joten Tapsa hommasi meille pienet led-lamput, jotka olivat kiinni kansioissamme ja valaisivat tekstiä juuri sen verran kuin tarvitsimme pimeässä. Mikään ihme ei ollut, että Jaakko antoi yhtyeellemme nimeksi Hyvät munkit.
Rouvat kävivät virittelemässä metsikön poluille soihtuja ja muita tulia merkiksi, että kohta tapahtuu. Elävän adventtikalenterin sivuille (http://www.tapanila.fi/) oli paikaksi merkitty Puisto, Veljestenpiha 6, joka oli sekä epävirallinen että likiarvoinen. Kahdeksisenkymmentä ihmistä löysi paikan.
Munkkikööri oli sopivan hermostunut ennen esitystä. Kokoontumisharjoitus ja rooliasuun pukeutuminen tapahtui meillä, kun asumme kerran kulmalla. Sovimme, että ilmestymme paikalle tiiviinä ryhmänä hyräillen virren melodiaa. Se osoittautui aika vaikeaksi. Me kulkijat emme kuulleet edestämme mitään ja takaakin vain jotain epämääräistä. Haparoivuus loi siis oikeasti aran vaikutelman. Säkeistöt sujuivat sen sijaan hienosti, ja virren veisattuamme poistuimme taas melodiaa hyristen pimeälle polulle.
Viisi minuuttia kestäneessä karonkassa tarjottiin lasillinen olutta mieheen. Paikalle osuneelta yleisöltä on saatu paljon palautetta ihmeellisen tunnelman loihtimisesta.
Sellaiset olivat Hyvät munkit.
torstai 10. joulukuuta 2009
Ampiaisvyötärö ja boakäärme
Ystävämme Jaana ylistää mielellään arkea. Tuosta rakentavasta, elämän tavallisuutta ja kohtuullisuutta painottavasta asenteesta minulle tulee mieleen Pikku prinssin alkupuolen kuva boakäärmeestä, joka on nielaissut norsun. Periaatteessa kuva on sama kuin Gaussin käyrä. Molemmat päät ovat ohuita ja kapenevat entisestään ennen loppumista, mutta keskiosa on hyvin paksu.
Kaisa kirjoittaa edellisessä blogissaan kohtalostaan potilaan vaimona, joka joutuu tyynnyttelemään parin viikon ajan ennen lääkärikontrollia yhä levottomattomammaksi käyvää aviomiestään, siis minua, kaikista hölmöistä luulotautisista havainnoista ja tuntemuksista. Tuo kuva on aivan tosi, ja yhtä tosia ovat tuntemukset. Pari viikkoa sitten sauvakävelin junan lailla Malmin lentokenttää ympäri, ja nyt melkein viikon kaikista liikuntaharrastuksista levänneet jalat ovat niin kipeät, että tuskin pääsen portaita ylös. Ensi viikolla lääkärin jälkeen hyppelen varmaan tasajalkaa.
Vaikka psykofyysiset oireet ovat kutkuttavia ja houkuttelevat kurkkimaan taakseen, minua kiinnostaa niitäkin enemmän norsun nielaisseen boakäärmeen ja ampiaisvyötärön välinen ero.
Oman elämäni näen ampiaisen tai tiimalasin muotoiseksi. Toisella puolella on rivakka aktiivisuus ja luova ilo, jollaista meillä on yllin kyllin. Siellä on suuri perheemme, sukumme ja ystävämme, seuramme ja seurueemme Tapanilan viini- ja virsiseurasta tai Elävästä adventtikalenterista dalitien solidaarisuusverkostoon ja Tulgas-seuraan. Siellä on uusi avautuminen vanhoihin harrastuksiin, sauvakävelyt, kuntosalit, sulkapallot ja yhä monipuolisemmiksi käyvät laulukokoonpanot.
Toisella puolen on elämän hauraus ja omien voimien tarkkailu, luopumisen ajatukset sekä myötäahdistus kaikkien niiden kanssa, joita väsyttää ja jotka haluaisivat mieluummin päästä rauhaan kuin yrittää vielä.
Näitä kahta yhdistävä keskiruumis on olematon kuin ampiaisella. Kuppi heilahtaa toiselle laidalle kuin tiimalasin kääntäisi. Riehakas ilo ja utelias aktiivisuus ovat kuin lääkkeitä vaitonaiseen alakuloon ja pahimman odotukseen. Yleensä kuppi kääntyy ulkoisesta ärsykkeestä, mutta heilahdus ei olisi niin raju, jos keskiruumis olisi paksu kuin norsun syöneellä boakäärmeellä.
Ylistäköön Jaana arkea, ja niin minäkin ylistän. Onnellinen se, jonka elämä on kohtalaisen tasaista, sen ilmiöt ja omat tekemiset lähinnä tavallisia ja joka kohtaa useimmat asiat realistisesti osapuilleen sellaisina kuin ne ovat.
Kaisa kirjoittaa edellisessä blogissaan kohtalostaan potilaan vaimona, joka joutuu tyynnyttelemään parin viikon ajan ennen lääkärikontrollia yhä levottomattomammaksi käyvää aviomiestään, siis minua, kaikista hölmöistä luulotautisista havainnoista ja tuntemuksista. Tuo kuva on aivan tosi, ja yhtä tosia ovat tuntemukset. Pari viikkoa sitten sauvakävelin junan lailla Malmin lentokenttää ympäri, ja nyt melkein viikon kaikista liikuntaharrastuksista levänneet jalat ovat niin kipeät, että tuskin pääsen portaita ylös. Ensi viikolla lääkärin jälkeen hyppelen varmaan tasajalkaa.
Vaikka psykofyysiset oireet ovat kutkuttavia ja houkuttelevat kurkkimaan taakseen, minua kiinnostaa niitäkin enemmän norsun nielaisseen boakäärmeen ja ampiaisvyötärön välinen ero.
Oman elämäni näen ampiaisen tai tiimalasin muotoiseksi. Toisella puolella on rivakka aktiivisuus ja luova ilo, jollaista meillä on yllin kyllin. Siellä on suuri perheemme, sukumme ja ystävämme, seuramme ja seurueemme Tapanilan viini- ja virsiseurasta tai Elävästä adventtikalenterista dalitien solidaarisuusverkostoon ja Tulgas-seuraan. Siellä on uusi avautuminen vanhoihin harrastuksiin, sauvakävelyt, kuntosalit, sulkapallot ja yhä monipuolisemmiksi käyvät laulukokoonpanot.
Toisella puolen on elämän hauraus ja omien voimien tarkkailu, luopumisen ajatukset sekä myötäahdistus kaikkien niiden kanssa, joita väsyttää ja jotka haluaisivat mieluummin päästä rauhaan kuin yrittää vielä.
Näitä kahta yhdistävä keskiruumis on olematon kuin ampiaisella. Kuppi heilahtaa toiselle laidalle kuin tiimalasin kääntäisi. Riehakas ilo ja utelias aktiivisuus ovat kuin lääkkeitä vaitonaiseen alakuloon ja pahimman odotukseen. Yleensä kuppi kääntyy ulkoisesta ärsykkeestä, mutta heilahdus ei olisi niin raju, jos keskiruumis olisi paksu kuin norsun syöneellä boakäärmeellä.
Ylistäköön Jaana arkea, ja niin minäkin ylistän. Onnellinen se, jonka elämä on kohtalaisen tasaista, sen ilmiöt ja omat tekemiset lähinnä tavallisia ja joka kohtaa useimmat asiat realistisesti osapuilleen sellaisina kuin ne ovat.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Kansainvälinen dalitsunnuntai 6.12.2009
Intian kristilliset kirkot ovat pyytäneet maailman kirkkoja viettämään sunnuntaita 6.12.2009 kansainvälisenä dalitsolidaarisuuden pyhäpäivänä, jolloin kirkkojen huomio kiinnittyisi daliteihin kohdistettuun sortoon ja heidän vapautukseensa.
Suomalaisille pyyntö voi olla nopeasti ajateltuna kiusallinen, mutta miten hyvin Suomen itsenäisyyspäivään sopivatkaan dalitpäivän teemat: rajojen ylittäminen, siltojen rakentaminen ja ennakkoluulojen voittaminen.
Suomalaisille pyyntö voi olla nopeasti ajateltuna kiusallinen, mutta miten hyvin Suomen itsenäisyyspäivään sopivatkaan dalitpäivän teemat: rajojen ylittäminen, siltojen rakentaminen ja ennakkoluulojen voittaminen.
torstai 3. joulukuuta 2009
Ole sellainen kuin olet
Keskiviikkoiltana olemme molemmat puhujina Lauttasaaren kirkolla körttiseuroissa. Kaisalle tuollaista voi pitää tällä hetkellä jopa luonnollisena, onhan hänet kutsuttu Siionin virsiä uudistavan toimikunnan jäseneksi. Todellisuudessa saamamme kutsu seurapuhujiksi on kuitenkin kummallekin harvinainen. Minua ei ole ystäväkansaan rakastettu, vaikka nuoruudesta lähtien olen aina silloin tällöin lähtenyt joukkoon ja oikein asettunut rakastettavaksi.
Seurat avaa Lauttasaaren pastori puhumalla Kristus-keskeisyydestä. Aihe jättää minut kylmäksi, enkä oikein ymmärrä sen liittymäkohtaa mihinkään. Iloksemme paikalla on Jaakko Elenius, paremmassa kunnossa kuin olen luullut, mutta silti aika huonossa. Syövästä ei nyt puhuta, koska surkeuden aiheuttaa sairaalabakteerin tuottama luumätä. Sydämen läppävian korjaaminen edellytti rintalastan sahaamista, mutta tulehdus pitää sen avoimena. Leikkauksesta on kuukausia.
Jaakko ottaa virren jälkeen vuoron ja kiittää edellistä puhujaa herrnhutilaisesta painotuksesta. Seuraa viisas esitelmä herrnhutilaisuudesta ja sen pohjoismaisen ystäväjoukon kokoamasta Sions sånger -laulukirjasta. Muihin pietisteihin herrnhutilaiset liittyivät korostamalla henkilökohtaista Kristus-uskoa, mutta erosivat muista sillä, että lain saarnan ja moraalisäädösten asema oli vähäinen. Tule sellaisena kuin olet, tiivistää Jaakko herrnhutilaisen ajatuksen ja madaltaa riman Viljo Porkolaa siteeraten vielä alemmas: Ole sellainen kuin olet.
Minä puhun muutoksesta, paradigman muutoksesta. Tätä tieteellisen ajattelun kokonaisliikahdusta tarkoittavaa sanaa Intian kirkot käyttävät paljon, kun ne esittelevät identiteettinsä muuttumista dalit-kirkoiksi. Vanhastaan intialainen teologia hyödynsi hindu-uskonnon käsitteitä ja pyrki tekemään kristinuskon ymmärrettäväksi niiden avulla. Intialaisessa kulttuurissa oppineisuus määräytyy oman tradition tuntemisesta. Nopea kehitys 1970-luvulta alkaen merkitsee täydellistä paradigman muutosta. Kirkko ei samastu enää yläkasteihin eikä keskustelu hindulaisuuden kanssa ole vallitsevaa, vaan identiteettitekijöitä ovat ulkopuolisuus, alhaisuus ja syrjittynä oleminen. Uudistunut kirkko hakee voimansa heikkoudesta. Sen jäsenistä yli 80 prosentilla on dalittausta.
Innostun puhumaan Intiasta sen verran pitkään, että kotoinen kontekstualisointi jää hieman köykäiseksi. Korostan, että kristinuskossa kaikuu muutokseen valmistava sanoma. - Kääntäkää kelkkanne, muotoili Pentti Saarikoski raamatunsuomennoksessaan kohdan, joka virallisessa versiossa kuuluu: Kääntykää ja tehkää parannus. Kristinusko ei motivoi niinkään muutoksen vastustamiseen kuin muutokseen ja sen hyväksymiseen, yritän sanoa.
Kaisan avainsanat ovat kartta ja teltta. Kartta on apuna, jos haluaa löytää perille, mutta tärkeämpää on luopua kartasta ja lähteä tiettömään maastoon. Teltta on helposti mukana kulkeva suoja, mutta pysyvä se ei ole. Olennaista sille on liepeiden lepatus. Kaisa liittyy minun muutospuheeseeni, mutta sanoo ensimmäistä puhetta tarkoittaen selvästi, että se, mitä Jeesus-sanaan puheessa yleensä liitetään, on hänelle vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää. Paluumatkalla autossa mietimme, onko se vaikea Kristus vai sittenkin juuri kansanomaisen uskonnollisen puheen Jeesus-kuva, jonka taakse on mahdotonta mennä. Uskonnollisen sanan ja kokemuksen voimaa Kaisa ei kuitenkaan kiellä. Hän kokoaa seurat ajatukseen, miten olennaista on, että Jumala ikävöi minua.
Aamulla palaan vielä Jaakon puheeseen. Havahdun siihen, kun Kaisa tarttuu hellästi leukaani ja sivelee partaa. Jaakon puheen olennaiseksi viestiksi ymmärrän lohdutuksen. Itseäni vavahduttaa oman uskonnollisen maailmani kapeus ja tylsyys. Minäkin osaan selittää asiat tietoviisaasti ja laajoja historiallisia kaaria tulkiten, kuten professori Elenius. Se mikä on vaikeaa, on lohdun tuominen. Mieluummin olen kireä ja näen kristinuskon ideologian kaltaiseksi muutosvoimaksi, en niinkään sisäiseksi näyksi.
Olen koko ikäni ihmetellyt uskonnollisuuden minäkorostusta, minän halua päästä taivaaseen, pelastua, olla yhteydessä Jumalaan ja mitä sanoja siitä käytetäänkään, että haluaa itselleen jotakin hyvää. Sen olen tietenkin ymmärtänyt jo vuosikymmenet, että uskonnossa on kyse ihmisen elämästä, vaikeuksista sekä enemmän tai vähemmän hapuilevista vastauksista niiden edessä. Juuri nämä seikat tekevät uskonnoista samankaltaisia. Itseäni ovat uskonnossa, kohdallani kirkossa, kiinnostaneet enemmän ryhmät ja yhteisöt, oleminen ja tekeminen sekä eettinen pohdinta. Eksistentiaalinen Jumala-kysymys on jäänyt vieraammaksi. En ole pyrkinyt elämästäni pakoon tai turvaan, siksi en kai ole ikävöinyt myöskään Jumalaan enkä ymmärtänyt Jumalan ikävöivän minua.
Lohdutus ja sen kaipuu eivät kuitenkaan jätä minua rauhaan. Kaisan käsi on lohdutus. Se sanoo: ole sellainen kuin olet. Minäkin osaan sen sanoa toiselle, koska tiedän, miten hyvältä se tuntuu. Mutta jätänkö uskonnon kielellä lohdutuksen sanomatta tai vaillinaiseksi siksi, että minä olen saanut lohdutusta riittämättömästi vai siksi, että uskonnollisella kielellä esitetty lohdutus on niin harvoin puhutellut vai johtuuko jälkimmäinen edellisestä?
Hyväksytyksi ja ikävöidyksi itsensä tunteminen tekee hyvää. Ehkä se riittää vastaukseksi.
Seurat avaa Lauttasaaren pastori puhumalla Kristus-keskeisyydestä. Aihe jättää minut kylmäksi, enkä oikein ymmärrä sen liittymäkohtaa mihinkään. Iloksemme paikalla on Jaakko Elenius, paremmassa kunnossa kuin olen luullut, mutta silti aika huonossa. Syövästä ei nyt puhuta, koska surkeuden aiheuttaa sairaalabakteerin tuottama luumätä. Sydämen läppävian korjaaminen edellytti rintalastan sahaamista, mutta tulehdus pitää sen avoimena. Leikkauksesta on kuukausia.
Jaakko ottaa virren jälkeen vuoron ja kiittää edellistä puhujaa herrnhutilaisesta painotuksesta. Seuraa viisas esitelmä herrnhutilaisuudesta ja sen pohjoismaisen ystäväjoukon kokoamasta Sions sånger -laulukirjasta. Muihin pietisteihin herrnhutilaiset liittyivät korostamalla henkilökohtaista Kristus-uskoa, mutta erosivat muista sillä, että lain saarnan ja moraalisäädösten asema oli vähäinen. Tule sellaisena kuin olet, tiivistää Jaakko herrnhutilaisen ajatuksen ja madaltaa riman Viljo Porkolaa siteeraten vielä alemmas: Ole sellainen kuin olet.
Minä puhun muutoksesta, paradigman muutoksesta. Tätä tieteellisen ajattelun kokonaisliikahdusta tarkoittavaa sanaa Intian kirkot käyttävät paljon, kun ne esittelevät identiteettinsä muuttumista dalit-kirkoiksi. Vanhastaan intialainen teologia hyödynsi hindu-uskonnon käsitteitä ja pyrki tekemään kristinuskon ymmärrettäväksi niiden avulla. Intialaisessa kulttuurissa oppineisuus määräytyy oman tradition tuntemisesta. Nopea kehitys 1970-luvulta alkaen merkitsee täydellistä paradigman muutosta. Kirkko ei samastu enää yläkasteihin eikä keskustelu hindulaisuuden kanssa ole vallitsevaa, vaan identiteettitekijöitä ovat ulkopuolisuus, alhaisuus ja syrjittynä oleminen. Uudistunut kirkko hakee voimansa heikkoudesta. Sen jäsenistä yli 80 prosentilla on dalittausta.
Innostun puhumaan Intiasta sen verran pitkään, että kotoinen kontekstualisointi jää hieman köykäiseksi. Korostan, että kristinuskossa kaikuu muutokseen valmistava sanoma. - Kääntäkää kelkkanne, muotoili Pentti Saarikoski raamatunsuomennoksessaan kohdan, joka virallisessa versiossa kuuluu: Kääntykää ja tehkää parannus. Kristinusko ei motivoi niinkään muutoksen vastustamiseen kuin muutokseen ja sen hyväksymiseen, yritän sanoa.
Kaisan avainsanat ovat kartta ja teltta. Kartta on apuna, jos haluaa löytää perille, mutta tärkeämpää on luopua kartasta ja lähteä tiettömään maastoon. Teltta on helposti mukana kulkeva suoja, mutta pysyvä se ei ole. Olennaista sille on liepeiden lepatus. Kaisa liittyy minun muutospuheeseeni, mutta sanoo ensimmäistä puhetta tarkoittaen selvästi, että se, mitä Jeesus-sanaan puheessa yleensä liitetään, on hänelle vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää. Paluumatkalla autossa mietimme, onko se vaikea Kristus vai sittenkin juuri kansanomaisen uskonnollisen puheen Jeesus-kuva, jonka taakse on mahdotonta mennä. Uskonnollisen sanan ja kokemuksen voimaa Kaisa ei kuitenkaan kiellä. Hän kokoaa seurat ajatukseen, miten olennaista on, että Jumala ikävöi minua.
Aamulla palaan vielä Jaakon puheeseen. Havahdun siihen, kun Kaisa tarttuu hellästi leukaani ja sivelee partaa. Jaakon puheen olennaiseksi viestiksi ymmärrän lohdutuksen. Itseäni vavahduttaa oman uskonnollisen maailmani kapeus ja tylsyys. Minäkin osaan selittää asiat tietoviisaasti ja laajoja historiallisia kaaria tulkiten, kuten professori Elenius. Se mikä on vaikeaa, on lohdun tuominen. Mieluummin olen kireä ja näen kristinuskon ideologian kaltaiseksi muutosvoimaksi, en niinkään sisäiseksi näyksi.
Olen koko ikäni ihmetellyt uskonnollisuuden minäkorostusta, minän halua päästä taivaaseen, pelastua, olla yhteydessä Jumalaan ja mitä sanoja siitä käytetäänkään, että haluaa itselleen jotakin hyvää. Sen olen tietenkin ymmärtänyt jo vuosikymmenet, että uskonnossa on kyse ihmisen elämästä, vaikeuksista sekä enemmän tai vähemmän hapuilevista vastauksista niiden edessä. Juuri nämä seikat tekevät uskonnoista samankaltaisia. Itseäni ovat uskonnossa, kohdallani kirkossa, kiinnostaneet enemmän ryhmät ja yhteisöt, oleminen ja tekeminen sekä eettinen pohdinta. Eksistentiaalinen Jumala-kysymys on jäänyt vieraammaksi. En ole pyrkinyt elämästäni pakoon tai turvaan, siksi en kai ole ikävöinyt myöskään Jumalaan enkä ymmärtänyt Jumalan ikävöivän minua.
Lohdutus ja sen kaipuu eivät kuitenkaan jätä minua rauhaan. Kaisan käsi on lohdutus. Se sanoo: ole sellainen kuin olet. Minäkin osaan sen sanoa toiselle, koska tiedän, miten hyvältä se tuntuu. Mutta jätänkö uskonnon kielellä lohdutuksen sanomatta tai vaillinaiseksi siksi, että minä olen saanut lohdutusta riittämättömästi vai siksi, että uskonnollisella kielellä esitetty lohdutus on niin harvoin puhutellut vai johtuuko jälkimmäinen edellisestä?
Hyväksytyksi ja ikävöidyksi itsensä tunteminen tekee hyvää. Ehkä se riittää vastaukseksi.
lauantai 28. marraskuuta 2009
Lenkkivihko ja h-mollimessu
Vanhaan lenkkivihkooni tein viimeiset merkinnät kai joskus keväällä 2006. En pysty sitä tarkistamaan, koska en löydä entistä aarrettani. Onneksi tallella on kaksi vihkoa, joissa tunnontarkasti selostan juoksuharjoituksiani vuosien 1981 ja 2000 välillä. Siinä kadoksiin joutuneessa oli kilometrien, sekuntien ja kilogrammojen lisäksi sykelukematkin paikoillaan.
Heinäkuussa 2006 olin ensimmäistä kertaa Kaisan kanssa juoksemassa. Olin tietenkin puhunut vuosia kestäneestä harrastuksestani, ja vaikka kuntoni oli alkanut jo rapista, minäkuvani oli aika sporttinen. Se olikin sitten kummaa, kun juoksu oli vaikeaa. Vaitonaisesti punnersin Kaisan kintereillä, ja kun hän tarjosi minulle tilaa juosta pitemmänpuoleinen ylämäki kovempaa omaan tahtiin, en tarttunut yllytykseen, koska en kyennyt. Intiasta tuomani bakteeritulehdus jylläsi, mutta en vielä tiennyt sen voimaa. Sen juuri haluaisin tarkistaa, vieläkö sairaalareissun ja moninaisten hoitojen jälkeen vielä syksyltä 2006 löytyisi merkintöjä.
Uteliaisuuteni kohdistuu siihen, miten pitkäksi jäi aika ilman lenkkivihkoa. Olen nimittäin palannut vanhaan tapaan, josta luulin jo vapautuneeni, ja aloittanut uuden lenkkipäiväkirjan, tosin sähköisen sellaisen. Sen taustana on taas lokakuussa tehty salivuorovaraus. Kerran viikossa, joka perjantai, punnerramme kuntosaliohjelman ja hakkaamme sulkapalloa lasten (tässä leikissä kanssamme ovat olleet minun lapseni kumppaneineen) kanssa. Kun kuntoilu kerran viikossa alkoi tuntua liian harvatahtiselta, oli ryhdyttävä laatimaan sauvakävely- ja hölkkäohjelmaa. Päiväkirjassa ei ole vielä monia merkintöjä, mutta aloitettu on. Kokemuksesta tiedän, että mikään ei palkitse märkään syksyilmaan lähtemistä yhtä paljon kuin rivi lenkkipäiväkirjassa.
Myös toiseen vanhaan tuttuun juttuun lähdin kutsusta ja yllytyksestä mukaan lokakuun alkupuolella. Järvenpään Canzonetta Nova -kuoron jätin 2005. Sen kanssa olin laulanut Mozartin ja Verdin Requiemiä, Bachin Johannes-passiota ja Jouluoratoriota, Rossinin Messe solennellea ja Mendehlssohnin Elias-oratoriota ja kaikkea mahdollista muuta jumalanpalvelusmusiikista viihteeseen runsaan 19 vuoden ajan. Canzonettalaiset muodostivat myös ystäväjoukon, jonka kanssa viihdyttiin muutenkin kuin kuoroharjoituksissa. Ennen Canzonettaa olin ollut kuoroissa lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1966. Lukioaikoina kuuluin useisiin kuoroihin samanaikaisesti.
Huomenna esitän Bachin h-mollimessun Viva vox -kuoron riveissä Helsingin tuomiokirkossa. Samaa teosta lauloin samassa kirkossa ainakin syksyllä 1977 Helsingin katedraalikuoron jäsenenä, samoin myöhemminkin, ehkä 1981. Pieniä unohduksia on noin kolmessakymmenessä vuodessa päässyt tapahtumaan, siksi on ollut hyvä harjoitella.
Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Kun monimonivuotinen ystäväni Merja tuli oman kylän kanttoriksi, niin eikös käynyt kutsu meille molemmille lähteä Tapanilan kamarikuoroon. Huomisen aloitamme Kaisan kanssa kotikirkossa Hoosiannalla ja kuorolaululla. Elävän adventtikalenterin avaukseen Tapanilan torille en muiden kuorolaisten kanssa enää illalla ehdi, kun pitää olla tuomiokirkossa h-mollimessun takia. Sellaista on kahden kuoron kierteeseen joutuneen tuskien taival.
Tästä teemasta on yksi sananlasku ja toinenkin. Se joku ei pääse karvoistaan ja niin edelleen. Kun sairauskierteen jälkeen ja ykstotiseen kirjoituspuurtamiseen työlääntyneenä lähdin tänä syksynä etsimään uutta potkua elämään, niin mitä tulikaan vastaan. Niitä samoja asioita ja käyttäytymispinttymiä, joita olen toistanut vuosikymmenet. Olen niin huvittavasti kiinni vanhassa tavassa, että en pelkästään naura. On sietämättömän totta, että ihminen toistaa itseään, tekee itselle tuttuja asioita, sellaisia, joita luulee osaavansa ja joista luulee pitävänsä.
Uudistuminen on harvinaista ja usein näennäistä. En tiedä, onko se enemmän opetus vai lohdutus, että kaiken vanhan keskellä näkee paremmin itseensä. Kritiikkini tätä oman itsen tunnistamisen taitoa kohtaan on vain se, että on jännittävämpää katsoa tuntematonta ja maisemia, joita ei ennen ole nähnyt.
Heinäkuussa 2006 olin ensimmäistä kertaa Kaisan kanssa juoksemassa. Olin tietenkin puhunut vuosia kestäneestä harrastuksestani, ja vaikka kuntoni oli alkanut jo rapista, minäkuvani oli aika sporttinen. Se olikin sitten kummaa, kun juoksu oli vaikeaa. Vaitonaisesti punnersin Kaisan kintereillä, ja kun hän tarjosi minulle tilaa juosta pitemmänpuoleinen ylämäki kovempaa omaan tahtiin, en tarttunut yllytykseen, koska en kyennyt. Intiasta tuomani bakteeritulehdus jylläsi, mutta en vielä tiennyt sen voimaa. Sen juuri haluaisin tarkistaa, vieläkö sairaalareissun ja moninaisten hoitojen jälkeen vielä syksyltä 2006 löytyisi merkintöjä.
Uteliaisuuteni kohdistuu siihen, miten pitkäksi jäi aika ilman lenkkivihkoa. Olen nimittäin palannut vanhaan tapaan, josta luulin jo vapautuneeni, ja aloittanut uuden lenkkipäiväkirjan, tosin sähköisen sellaisen. Sen taustana on taas lokakuussa tehty salivuorovaraus. Kerran viikossa, joka perjantai, punnerramme kuntosaliohjelman ja hakkaamme sulkapalloa lasten (tässä leikissä kanssamme ovat olleet minun lapseni kumppaneineen) kanssa. Kun kuntoilu kerran viikossa alkoi tuntua liian harvatahtiselta, oli ryhdyttävä laatimaan sauvakävely- ja hölkkäohjelmaa. Päiväkirjassa ei ole vielä monia merkintöjä, mutta aloitettu on. Kokemuksesta tiedän, että mikään ei palkitse märkään syksyilmaan lähtemistä yhtä paljon kuin rivi lenkkipäiväkirjassa.
Myös toiseen vanhaan tuttuun juttuun lähdin kutsusta ja yllytyksestä mukaan lokakuun alkupuolella. Järvenpään Canzonetta Nova -kuoron jätin 2005. Sen kanssa olin laulanut Mozartin ja Verdin Requiemiä, Bachin Johannes-passiota ja Jouluoratoriota, Rossinin Messe solennellea ja Mendehlssohnin Elias-oratoriota ja kaikkea mahdollista muuta jumalanpalvelusmusiikista viihteeseen runsaan 19 vuoden ajan. Canzonettalaiset muodostivat myös ystäväjoukon, jonka kanssa viihdyttiin muutenkin kuin kuoroharjoituksissa. Ennen Canzonettaa olin ollut kuoroissa lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1966. Lukioaikoina kuuluin useisiin kuoroihin samanaikaisesti.
Huomenna esitän Bachin h-mollimessun Viva vox -kuoron riveissä Helsingin tuomiokirkossa. Samaa teosta lauloin samassa kirkossa ainakin syksyllä 1977 Helsingin katedraalikuoron jäsenenä, samoin myöhemminkin, ehkä 1981. Pieniä unohduksia on noin kolmessakymmenessä vuodessa päässyt tapahtumaan, siksi on ollut hyvä harjoitella.
Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Kun monimonivuotinen ystäväni Merja tuli oman kylän kanttoriksi, niin eikös käynyt kutsu meille molemmille lähteä Tapanilan kamarikuoroon. Huomisen aloitamme Kaisan kanssa kotikirkossa Hoosiannalla ja kuorolaululla. Elävän adventtikalenterin avaukseen Tapanilan torille en muiden kuorolaisten kanssa enää illalla ehdi, kun pitää olla tuomiokirkossa h-mollimessun takia. Sellaista on kahden kuoron kierteeseen joutuneen tuskien taival.
Tästä teemasta on yksi sananlasku ja toinenkin. Se joku ei pääse karvoistaan ja niin edelleen. Kun sairauskierteen jälkeen ja ykstotiseen kirjoituspuurtamiseen työlääntyneenä lähdin tänä syksynä etsimään uutta potkua elämään, niin mitä tulikaan vastaan. Niitä samoja asioita ja käyttäytymispinttymiä, joita olen toistanut vuosikymmenet. Olen niin huvittavasti kiinni vanhassa tavassa, että en pelkästään naura. On sietämättömän totta, että ihminen toistaa itseään, tekee itselle tuttuja asioita, sellaisia, joita luulee osaavansa ja joista luulee pitävänsä.
Uudistuminen on harvinaista ja usein näennäistä. En tiedä, onko se enemmän opetus vai lohdutus, että kaiken vanhan keskellä näkee paremmin itseensä. Kritiikkini tätä oman itsen tunnistamisen taitoa kohtaan on vain se, että on jännittävämpää katsoa tuntematonta ja maisemia, joita ei ennen ole nähnyt.
tiistai 24. marraskuuta 2009
Junassa
Junaan ostan Suomen Kuvalehden uusimman numeron. Äiti sanoi puhelimessa, että siinä esiintyvän miehen taudinkuvaus muistuttaa paljon minua. Onhan siinä jotakin samaa, ajattelen, mutta nopeasti panen lehden pois enkä halua ajatella lisää, vaan yritän keskittyä tekeillä olevan Tampereen seurakuntien historiateoksen käsikirjoitukseen. Perillä odottaa historiatoimikunta, ja pitäisi olla sille jotain asiantynkää.
Ihan koko aikaa ajatus ei pysy koossa. Jostakin nousee mieleen tämä blogi ja harvoiksi käyneet merkintäni. Pitkään olen ollut sitä mieltä, että yritän rajoittua palstan nimen mukaisiin asioihin. Kirjoitan, jos oireet tai lääkärin sanat antavat aihetta. Muuten menköön elämä merkinnöittä. En ole halunnut olla ihmisten suurennuslasin alla tautisena, vaan toivonut pikemmin, että kuumista aalloistani ja hormonipistosten tuomista kymmenestä lisäkilosta (niiden entisten lisäkilojen päälle) huolimatta saisin kutakuinkin terveen kohtelun.
Jossakin Hämeenlinnan ja Toijalan välillä ryhdyn parannuksentekoon. En jätä palstaani enää kesannolle, vaan ryhdyn aktiiviseksi. Kirjaan jopa joitakin otsikoita, joista voisin jatkossa kirjoittaa. Ne ovat tämän syksyn asioita, ihan arkea vaan, ja ehkä niiden mukaan joskus vielä kirjoitankin. Kun nyt alkuillasta katson aamupäivän kirjauksiani, huomaan niitä yhdistävän seikan: ne ovat elämänuskoisia, positiiviseen tulevaisuuteen viittaavia tekemisiä kaikki tyynni.
Paluumatkalla juttelen Kaisan kanssa puhelimessa. Kerron ostaneeni lehden. - Oliko siinä jotakin uutta, hän kysyy. - Ei oikeastaan, vastaan. Selostan havaintoani, jonka mukaan jutussa oli ärsyttävä lause, jossa sekoitettiin taudin levinneisyys ja luonne. Toimittaja kirjoittaa: "Pekan taudin voitiin määritellä olevan tyyppiä T2 tai T3. T2 on niistä lievempää, T3 äkäisempää sorttia, levinnyt jo eturauhasen niin sanotun kapselin ulkopuolelle."
Oman käsitykseni mukaan T2 ja T3 kertovat vain taudin levinneisyydestä mutta ei mitään sen luonteesta. Jos yhtään olen ymmärtänyt, vähän lievempikin (= Gleasonin asteikon alapään lukemat) syöpä voi levitä myös kapselin ulkopuolelle, jos kehittymisaikaa on. Äkäinen syöpä (Gleason 8-10) taas voi olla kapselin sisälläkin, jos se todetaan riittävän varhain. Äkäisyys tarkoittaa syövän luonnetta ja sen leviämisherkkyyttä, ei levinneisyyden tilannetta. Oli mennyt läpi tekstin taatusti tarkistaneilta asiantuntijoiltakin.
Tämä ei kuitenkaan ollut niin tärkeätä, asiaa omakohtaisesti tuntevan havainto vain. Se ainoa itselle tärkeä kohta jutusta, joka pani laittamaan lehden nopeasti kiinni ja syventymään töihin, oli virke: "Hormonihoidoilla syöpää voidaan pitää hallinnassa puolesta vuodesta jopa kymmeneen vuoteen, joskin siitä saattaa aiheutua sivuvaikutuksia, kuten luiden haurastumista, aineenvaihduntahäiriöitä, kolesterolitason nousua ja jopa infarkti."
Silloin aikanaan summasin Timo Joensuun vastaanotolla hänen pitkän ja huolellisen esityksensä jälkeen, että "jos elän tästä kymmenen vuotta eteenpäin, se on hyvin eletty". Timo myönsi asian olevan juuri niin. Lehtijuttu virkisti muistia tämän ja sen nostattamien tunteiden kohdalta.
Hoitoihin mahdollisesti liittyvät sivuvaikutukset olen kuullut usein. Niitä tulee sitten kun tulee, ajattelen, vaikka haluan niitä yhtä vähän kuin haluan ajatella niitä. Silti konkreettisena ajatuksena mieleen piirtyvät vuodet. Kymmenestäkö kaksi jo takana?
Ymmärrän, ymmärrän. Keskiarvoluvut ovat keskiarvolukuja. Lehtijuttukin sanoo, että "tauti havaitaan yleensä vasta ikämiehillä, keskimäärin noin 70-vuotiailla". Ei minua keskiarvoista löydy, mutta silti tuollaiset kalkyylit kylmäävät.
Parannuksentekoni junan penkillä ei tietoisella tasolla johtunut Suomen Kuvalehden eturauhassyöpäjutusta. En taatusti ajatellut sitä, oman arjen ilmiöitä vain. Ja kuitenkin tuntuu, että pakkohan niillä on olla yhteys. On se alitajunta vekkuli veikko. Ensin silmät lukevat oman elämän kannalta kohtalokkaan näköistä asiatietoa, ja jo kohta mieli kipaisee miettimään kaikkia niitä kivoja harrastuksia, joita tänä syksynä on aloitettu ja joista kenties joskus tähän blogiin sitten kirjoittelen.
Mieli projisoi kaikenlaista, kääntää ylösalaisin, siirtää toiseen ja muuttaa mustan valkoiseksi. Ja vieläpä mistä motiivista milloinkin. Joskus se voi olla kuolemanpelko tai elämänjano.
Ihan koko aikaa ajatus ei pysy koossa. Jostakin nousee mieleen tämä blogi ja harvoiksi käyneet merkintäni. Pitkään olen ollut sitä mieltä, että yritän rajoittua palstan nimen mukaisiin asioihin. Kirjoitan, jos oireet tai lääkärin sanat antavat aihetta. Muuten menköön elämä merkinnöittä. En ole halunnut olla ihmisten suurennuslasin alla tautisena, vaan toivonut pikemmin, että kuumista aalloistani ja hormonipistosten tuomista kymmenestä lisäkilosta (niiden entisten lisäkilojen päälle) huolimatta saisin kutakuinkin terveen kohtelun.
Jossakin Hämeenlinnan ja Toijalan välillä ryhdyn parannuksentekoon. En jätä palstaani enää kesannolle, vaan ryhdyn aktiiviseksi. Kirjaan jopa joitakin otsikoita, joista voisin jatkossa kirjoittaa. Ne ovat tämän syksyn asioita, ihan arkea vaan, ja ehkä niiden mukaan joskus vielä kirjoitankin. Kun nyt alkuillasta katson aamupäivän kirjauksiani, huomaan niitä yhdistävän seikan: ne ovat elämänuskoisia, positiiviseen tulevaisuuteen viittaavia tekemisiä kaikki tyynni.
Paluumatkalla juttelen Kaisan kanssa puhelimessa. Kerron ostaneeni lehden. - Oliko siinä jotakin uutta, hän kysyy. - Ei oikeastaan, vastaan. Selostan havaintoani, jonka mukaan jutussa oli ärsyttävä lause, jossa sekoitettiin taudin levinneisyys ja luonne. Toimittaja kirjoittaa: "Pekan taudin voitiin määritellä olevan tyyppiä T2 tai T3. T2 on niistä lievempää, T3 äkäisempää sorttia, levinnyt jo eturauhasen niin sanotun kapselin ulkopuolelle."
Oman käsitykseni mukaan T2 ja T3 kertovat vain taudin levinneisyydestä mutta ei mitään sen luonteesta. Jos yhtään olen ymmärtänyt, vähän lievempikin (= Gleasonin asteikon alapään lukemat) syöpä voi levitä myös kapselin ulkopuolelle, jos kehittymisaikaa on. Äkäinen syöpä (Gleason 8-10) taas voi olla kapselin sisälläkin, jos se todetaan riittävän varhain. Äkäisyys tarkoittaa syövän luonnetta ja sen leviämisherkkyyttä, ei levinneisyyden tilannetta. Oli mennyt läpi tekstin taatusti tarkistaneilta asiantuntijoiltakin.
Tämä ei kuitenkaan ollut niin tärkeätä, asiaa omakohtaisesti tuntevan havainto vain. Se ainoa itselle tärkeä kohta jutusta, joka pani laittamaan lehden nopeasti kiinni ja syventymään töihin, oli virke: "Hormonihoidoilla syöpää voidaan pitää hallinnassa puolesta vuodesta jopa kymmeneen vuoteen, joskin siitä saattaa aiheutua sivuvaikutuksia, kuten luiden haurastumista, aineenvaihduntahäiriöitä, kolesterolitason nousua ja jopa infarkti."
Silloin aikanaan summasin Timo Joensuun vastaanotolla hänen pitkän ja huolellisen esityksensä jälkeen, että "jos elän tästä kymmenen vuotta eteenpäin, se on hyvin eletty". Timo myönsi asian olevan juuri niin. Lehtijuttu virkisti muistia tämän ja sen nostattamien tunteiden kohdalta.
Hoitoihin mahdollisesti liittyvät sivuvaikutukset olen kuullut usein. Niitä tulee sitten kun tulee, ajattelen, vaikka haluan niitä yhtä vähän kuin haluan ajatella niitä. Silti konkreettisena ajatuksena mieleen piirtyvät vuodet. Kymmenestäkö kaksi jo takana?
Ymmärrän, ymmärrän. Keskiarvoluvut ovat keskiarvolukuja. Lehtijuttukin sanoo, että "tauti havaitaan yleensä vasta ikämiehillä, keskimäärin noin 70-vuotiailla". Ei minua keskiarvoista löydy, mutta silti tuollaiset kalkyylit kylmäävät.
Parannuksentekoni junan penkillä ei tietoisella tasolla johtunut Suomen Kuvalehden eturauhassyöpäjutusta. En taatusti ajatellut sitä, oman arjen ilmiöitä vain. Ja kuitenkin tuntuu, että pakkohan niillä on olla yhteys. On se alitajunta vekkuli veikko. Ensin silmät lukevat oman elämän kannalta kohtalokkaan näköistä asiatietoa, ja jo kohta mieli kipaisee miettimään kaikkia niitä kivoja harrastuksia, joita tänä syksynä on aloitettu ja joista kenties joskus tähän blogiin sitten kirjoittelen.
Mieli projisoi kaikenlaista, kääntää ylösalaisin, siirtää toiseen ja muuttaa mustan valkoiseksi. Ja vieläpä mistä motiivista milloinkin. Joskus se voi olla kuolemanpelko tai elämänjano.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)