Onnellinen joulu

Istun alas koneen ääreen toivottaakseni sinulle hyvää ja onnellista joulua. Varmaankaan et tätä enää huomaa joulutouhuiltasi tai joulurauhaan laskeutumiseltasi, mutta joulun jälkeen sitten. Minä ainakin toivon, että joulusi on onnellinen.

Aatonaaton hämärä laskeutuu Tapanilaan. Kuusessa on kynttilät ja jouluruuat tekeytymässä. Jouluradio soittaa joululaulun toisensa jälkeen.

Aamulla vuoteesta noustessani ymmärrän ajatella, että tämä on ensimmäinen joulumme tässä uudessa kodissa. Tavallaan tämä on ensimmäinen yhteinen joulumme. Viime jouluna liityin joukkoon vasta jouluaaton iltapuolella, kun olin ensin puurotellut ja lahjoitellut lasteni kanssa Järvenpäässä. Silloin tulin valmiille, mutta tänä vuonna olemme tehneet joulua yhdessä ja vuorovedolla.

Olen ollut lähes kolme viikko kirjoittamatta. Edellisen blogitekstini ajatuksia vasten hiljaisuus on ollut varmaan sekä ymmärrettävä että viisas. On ehditty elää taas niin monen tunteen ja tunnelman läpi, että niistä kaikista en olisi halunnut muistiinmerkintää edes itselleni.

Korvien välissä
Yhä useammin huomaan vastaavani kuulumisten kysyjille, että isoimmat oireet ovat korvien välissä. Korvissa soivat Skyllan ja Kharybdisin äänet. Skylla sanoo, että sinun aikasi on ohi. Maailma on nykyään toisenlainen. Sinun tiedoillasi ja taidoillasi ei tehdä paljon mitään, kukaan ei ole niistä kiinnostunut, etkä sinä sitä paitsi jaksa enää keskittyä mihinkään pitkäjännitteiseen, suunnittelua, voimia ja kestävyyttä vaativaan työhön. Kharybdis huutaa puolestaan, että täysin kohtuuttomia nuo yhteistyökumppanini, työtoverini, opiskelijani ja esimieheni, joiden mielestä minulta on pyydettävä normaalit työsuoritukset, enhän ole sairauslomallakaan. Kharybdisin mielestä minun on pahastuttava kaikesta kohtelusta, jossa erityistilannettani ei oteta huomioon.

Skylla ja Kharybdis ovat masennuksen asialla. Ne molemmat houkuttelevat lepäämään ja kertovat, kuinka sairauteni, lääkkeeni ja mielenkuohuni vaativat kaikki niin paljon energiaa, että entisaikojen kaltaisista työsuorituksista ei kannata haaveilla ennen kuin sairaustilanteessa on saavutettu selvä positiivinen käänne. Sitä ennen on vain suostuttava odottamaan. Molempien puhe kuulostaa järkevältä, mutta petollisiahan ne ovat. Toinen syö itseluottamustani, toinen taas viekottelee katkeruuteen ja itsesääliin.

Niiden välissä purjehdin minä, joka uskallan katsoa tulevaisuuteen, jonka ruumiin ja sielun tila on kohtalaisen hyvä ja joka elän hyvää ja tasapainoista elämää. Suomeksi sanottuna tämä kaikki tarkoittaa, että arkemme on onnellista ja hyvää. Suurin huoleni koskee sitä, että tunnen itseni saamattomaksi ja innostumattomaksi. Välttämättömimmät asiat tulevat hoidetuiksi, mutta usein on sellainen olo että muuten paljon mistään ei tule juuri mitään.

Ruumiin tila
Polvileikkauksesta toipuminen on sujunut hyvin. Kyynärsauvat olen jättänyt kokonaan sivuun jo toista viikkoa sitten. Leikattu polvi ei ponnista eikä taivu vielä aivan luonnollisesti eikä kivutta, mutta paranee koko ajan. Syövästä en edelleenkään havaitse mitään, tai ehkä voimakas väsymys rasituksen jälkeen kertoo siitä jotakin, mutta syöpälääkkeeni sivuvaikutukset ovat ilmeisiä.

Lääkkeen yhdeksi tarkoitukseksi sanottiin eturauhasen pienentäminen. Ilmeisesti jotakin on tapahtunut, koska kroonisen eturauhastulehdukseni oireet ovat vähentyneet. Rinnat ovat muuttuneet kosketusaroiksi ja kasvaneet niin kuin etukäteen sanottiin, samoin painoni on noussut lyhyessä ajassa oudon paljon. Erikoisin tunne tulee kuumista aalloista, joihin en totu, vaan usein kysyn muilta, onko huoneessa tukahduttavan kuuma. Yleensä ei ole vaikka minulla on. Termostaatti on mennyt jotenkin rikki. Tämäkin kerrottiin etukäteen. Ainoa tuntematon outo tunne on se ajoittain paljonkin kiusaava selkävaiva lapaluiden välissä selkärangan tuntumassa. Kun lääkäri sen vaarattomaksi tutki, suhtauduin siihen itsekin ensin lähinnä huvittuneesti, mutta nyt se vaivaa taas mieltä.

Mosa havahtuu
Tämän joulun suuri ilo on ollut Tapanilan elävä adventtikalenteri Mosa havahtuu. Joka ilta jokaisena joulukuun kalenteriluukkupäivänä kello 18.30 jollakin tapanilalaisella pihalla on avautunut kalenterin luukku. Täällä on laulettu hoosiannaa, seurattu tiernapoikaesitys, nähty kynttilälyhtyinstallaatio, hytkytty meksikolaisissa joulutunnelmissa värikkäiden paperilyhtyjen alla, laulettu tonttuleikkejä neljän kymmenvuotiaan tyttötontun johdolla, kuunneltu neljän nokkahuilun yhtyettä sekä tarinaa Matias Aleksanteri Castrenin ja Elias Lönnrotin joulutunnelmista runonkeruumatkalla Itä-Lapissa 1841, sidottu villalankoja sireenipensaisiin bulgarialaista tapaa noudatellen sekä kiinnitetty joulukoristeita kuuseen metsäprofessorin kertoessa kuusista ja seurattu henkeä pidätellen japanilaisen futo-tanssijan ainutlaatuista esitystä yläruumis paljaana Tapanilan hienoimmassa japanilaisessa puutarhassa.

Kalenterin keskushahmo on ollut kurssitoverini Jaana. Jaana ja Olli vihkivät meidät joulukalenterin saloihin jo kesällä toivottaessaan meidät tervetulleiksi Mosaan. Jaana oli kuullut vastaavasta saksalaisesta esikuvasta ja ruvennut innostamaan mosalaisia tuttaviaan puuhaan. Tämä vuosi on ollut ensimmäinen kerta. Suuri ihme on, jos jäisi viimeiseksi. Kodit, jotka olivat valmiit kutsumaan naapurit kotipihoilleen, oli kuulemma ollut helppo löytää. Puolisen tusinaa perhettä oli ilmoittaunut luukun järjestäjiksi liian myöhään, eli ainakin sen verran oli jäänyt motivoituneita yli.

Avajaistapahtumassa Tapanilan torilla oli ollut parisen sataa henkeä, sen jälkeen tavallinen osanottajamäärä on ollut sadan molemmin puolin. Noin kymmenen minuuttia kestävä tapahtuma joulukuisessa illassa on ollut oiva vetonaula. Tapanilan kadut ovat muutenkin poikeuksellisen tunnelmallisia, mutta kuvittele niille vielä kymmenet ihmiset kulkemassa kynttilä- tai myrskylyhdyt käsissään kalenteripihaa etsimässä. Sellaisesta me olemme täällä iloinneet.

Idean saa tietenkin varastaa ja toivottavasti se on levinnyt jo. Parhaiten se soveltuu tiiviisti rakennetuille pientalovaltaisille alueille, joilla kävelymatkat ovat lyhyitä, mutta kekseliäisyys voittaa varmaan esteet, jos olot eivät näitä ehtoja täytä. Kalenterivuoronsa jo hoitaneet puhuvat tulevia vuosia varten pulppuavista kalenteri-ideoistaan.

Kalenteriluukku 22
Meidän kalenteri-iltamme oli eilen. Halusimme varata mahdollisimman myöhäisen ajankohdan. Luukku 22 oli oikein hyvä. Reetta jakoi portilla tulijoille kynttilän ja hyvän sanan mietiskelyä varten. Autokatoksemme räystääseen oli kiinnitetty laput: "Tämä on hiljaisuuden portti." "Palkitse sydämesi." "Käy luostarin puutarhaan." Väkijoukon annoimme kerääntyä etupihalle autokatoksen eteen. Kun aika oli täynnä ja väen tuleminen loppunut, Kaisa kertoi lyhyesti luostarin hiljaisesta puutarhasta, jossa jokainen voi hiljaisesti tutkailla mietiskelysanaansa kynttilänvalossa ja jossa luostariveli Mikael johdattaa lauluun.

Astuin pihallemme ensimmäisenä, sytytin kynttilän ja katselin, kuinka noin 80 tapanilalaista astuu ulkotulien valaisemaan pihaamme ja asettuu ensin pieniksi ryppäiksi ja vähitellen jonkinlaiseksi piiriksi pihallemme. "Ken kuullut on laulua enkelien" oli ehkä lauluna joillekin outo eikä kaikulaulun ideakaan kaikille tuttu, mutta yritin lausua sanat esilaulajana niin selvästi kuin suinkin, jotta muiden olisi helpompi liittyä mukaan, kun seitsemänsäkeistöisen laulun sanoja ei ollut jaettu.

Hetkeksi jäimme tutuimpien kanssa ystävälliseen palautekeskusteluun etupihalle ja viivähdimme vielä naapurin Marin ja Riston kutsumina takapihaglögillä. Katselin loimuavia ulkoroihuja ja ajattelin luostarin hiljaista puutarhaa, jossa voi tulevaisuudessa tapahtua yhtä ja toista. On paljon syitä elää.

Kalenteriluukku 23
Tällaisten tekstien kirjoittaminen ei onnistu aina yhdellä istumalla. Kun nyt palaan koneen ääreen, olemme käyneet Kaisan kanssa adventtikalenteritapahtumassa Kanervatiellä. Siellä asuu Kaisan nuoruudentuttu Sinikka miehensä Sepon ja tyttärensä kanssa.

Suuressa pihassa on koolla paljon väkeä, ainakin sata ihmistä. Oulunkylän koulun musiikkiluokan oppilaista koottu ryhmä laulaa joululauluja moniäänisesti, soittavatkin. Keräävät rahaa matkaa varten. Ei ole rahat mukana, en voi auttaa.

Suuri piha kohoaa tieltä katsoen ylöspäin. Talo on tontin takaosassa, tyylikkäästi kasvatettu rintamamiestalo. Pihan helmi on kaunis piharakennus, kesäsauna kuulemma. Yhdeltä nurkalta saunarakennusta reunustaa suuri lumimarjapensas. Saunan takana suuret koivut, mäessä seuraavan kadun varressa valtava kuusi, ja sen alapuolella taas yksi tapanilalainen mansardikatto.

Juttelemme hetken pihassa ja saamme jälkijoukon mukana kutsun sisälle. Kierrämme hetken kotia isännän seurassa, juttelemme tovin ja yhtäkkiä olemme mukana joululaulutapahtumassa. En etsi valtaa loistoa ja Syvian joululaulu vedetään tunteella. Ainakin puolet väestä on minulle sellaisia, joita en ennen ole tavannnut. On aika ihmeellistä, tai ainakin meille hyvin sopivaa, asua Tapanilassa.

Muuta hyvää
Isän taudille kuuluu, yllätys yllätys, paljon parempaa kuin ennen. Kun viikko sitten ajelimme Maijan ja Pertin luota Juhon juhlista Jyväskylästä Tampereen kautta kotiin, isä näytti luvalla sanoen aika surkealta. Torstaina tuli kuitenkin uusi tieto, joka muutti tunnelman ja piristi isää, äitiä ja meitä kaikkia. Isän syöpä ei olekaan keuhkosyöpä vaan keuhkoon pesiytynyt imusolmukesyöpä, joka on sellaista lajia, että hoitojen pitäisi siihen tepsiä. Joulua vietetään Simolankadullakin valoisammissa tunnelmissa kuin mitä vielä hetki sitten luultiin.

Tämä syksy on ollut aika rankka ja tunteita on koeteltu. Yksi jouluinen ja kiitollinen ajatukseni koskee isän ja äidin tamperelaisia ystäviä, jotka ovat auttaneet ja uskaltaneet tulla lähelle.

Lokakuun alusta asti olen katsonut maailmaa vähän eri silmin kuin ennen. Siitä asti minua on puhutellut ajatus ihmisestä, joka uskaltaa katsoa. Joka uskaltaa katsoa, se ei käännä päätään, vaikka näkee heikkoutta, huonoutta tai pahaa. Läheskään aina ei kykene tekemään juuri mitään. Siksi on tärkeää, että uskaltaa tulla lähelle ja katsoa.

Kuulumisten kyselyt koetaan usein muodollisiksi ja sellaisiksi, etteivät ihmiset ole oikeasti toisistaan kiinnostuneita. Siksi olemme tottuneet ympäripyöreään kiitos hyvää -puheenparteen. Ja jos rupeamme kuulumisiamme kertomaaan, selostamme työasiat ja lasten elämänvaiheet, ja ehkä jotakin erityistä lomanvietosta, harrastuksista tai asumisesta, jos niissä sattuu sellaista olemaan. Ne kaikki ovat hyvin sallittuja teemoja, jos kyselijä sattuu osoittamaan poikkeuksellista kiinnostusta, mutta säälliset ihmiset miettivät niistäkin tarkoin, miten asiat selvitetään kohtuuajassa ja omat asiat lähinnä positiivisessa valossa.

Nämä kuukaudet sairaan kirjoissa ovat osoittaneet, miten tärkeää kuulumisten kyseleminen on. On tärkeää saada sanoa jotakin omasta tilanteesta ja tulla sillä tavoin kuulluksi ja huomioiduksi. Mutta niinhän se on kaikkien kohdalla. Ei siihen mitään sairautta tarvita, että haluaa tulla kuulluksi ja huomioiduksi. Siksi on tärkeää uskaltaa tulla lähelle ja katsoa.

Onnellista joulua
Kaikilla ei ole onnellista joulua, vaikka kaikki sellaisesta pitävät ja haaveilevat. Kaikilla ei voikaan olla. Mutta kaikilla niillä, joiden lähelle uskalletaan tulla ja joita uskalletaan katsoa, on joulunakin onnellista.

Onnellista joulua!

Julkinen päiväkirja

Päiväkirjalle on ominaista, että siihen voi kirjoittaa mitä haluaa. Varmaan kaikki päiväkirjan pitäjät ottavat silti huomioon, että joskus joku toinen lukee. Vaikka kirjoittaisi melkein kaiken, ihan kaikkea ei koskaan kumminkaan. Rehellisinkin itsetilitys on valintojen summa ja muuan näkökulma. Samasta aiheesta olisi aina voinut kirjoittaa toisinkin. Historiantutkimuksen opettajana panen opiskelijat aina miettimään, minkä arvoisia dokumentteja päiväkirjat, muistelmat ja haastattelut ovat myöhemmille tulkinnoille.

Päiväkirjan arvo on siinä, että se on yleensä kirjoitettu tuoreeltaan. Se dokumentoi aidosti kaiken sen, mitä kirjoittaja on halunnut päiväkirjaansa kirjata tai mitä on tullut kirjanneeksi. Mitään muuta päiväkirja ei todista, mutta sellaiset voivat olla muuten ihan hyödyllisiä lähteitä. Muistelmat ja vanhoja asioita luotaavat henkilöhaastattelut saattavat olla arvokkaita siinä, että niissä on mahdollista käyttää hyödyksi muistin ohella myöhemmin saatuja tietoja ja tulkintoja sekä niiden avulla analysoida ja arvottaa tapahtumia ja kokemuksia. Useimmiten muisti kuitenkin tuppaa huonontumaan itselle epäedullisten seikkojen kohdalla ja vastaavasti kirkastumaan itselle edullisten asioiden kohdalla. Joskus kuva eletystä todellisuudesta suorastaan vääristyy. Siksi varoitan opiskelijoita aina muistitiedon epäluotettavuudesta.

Minun päiväkirjamerkintöjeni - niin kuin muidenkin - ongelma voi olla se, että omia kokemuksiani ja tuntemuksiani alleviivaamalla vääristän todellisuutta enkä ole sittenkään niin tarkka kuin luulen tai yritän. Joku toinen olisi kirjoittanut samasta toisin. Eri asia on sitten, aiheutanko muistiinmerkinnöilläni vahinkoa itselleni. Ehkä kaikki eivät rakasta minua niin paljon ja samalla tavoin kuin minä itse. Mahdollisesti joku voi joskus käyttää jotakin sanaani tai paljastamaani tekoa, tapahtumaa tai tunnetta minua vastaan. Kolmas paha juttu on, että kuvailen muita ihmisiä tavalla, joka ei tee heille oikeutta tai he kokevat sen itselleen vahingolliseksi. Joidenkin mielestä on ylipäänsä ikävää, että kuvailen tuntemuksiani kohtaamisista, joista he eivät olisi halunneet jäävän jäljelle mitään dokumentteja, mielen muistijälkiä korkeintaan.

Tämän blogisarjan yhteydessä olen luonnollisesti käynyt ison määrän keskusteluja siitä mitä voin kirjoittaa tai miltä muista tuntuu, kun he lukevat tekstejäni. Ehkä on paljon muitakin siinä joukossa, jotka olisivat halunneet sanoa minulle oman mielipiteensä asiasta mutta syystä tai toisesta ovat vaienneet.

Viime viikonlopun matka Vaasaan oli sellainen, josta en kirjoita. En ole kenellekään selityksen velkaa, mutta yritän perustella itselleni.

Tämä blogisarja alkoi ajatuksesta kuvata omia kokemuksia ja tunteita taudista ja sen hoitamisesta. Kun syöpäni oli lokakuun alussa todettu kaikkea muuta kuin kiltiksi ja helpoksi tapaukseksi, tiesin astuvani elämässäni uuteen vaiheeseen. Minulla ei ollut paljon ajatuksia siitä mitä on tapahtumassa, mutta oman mieleni kuohuista ymmärsin, että katselen elämää eri silmin kuin ennen. Halusin tehdä päiväkirjamerkintöjä, mutta ymmärsin myös, että niistä saattaisi olla iloa ja hyötyä muillekin. Kuvittelin laajan perhe- ja ystäväpiirimme kaipaavan päivitettyjä tietoja kuulumisista ja nopeasti huomasin, miten suora puhe terveyden ja sairauden kysymyksistä nosti eri lukijoissa esiin omia tuntoja omasta elämästä. Arvojärjestyksessä kolmanneksi putosi motiivi kertoa kohtalotovereille omasta syövästä ja sen hoitamisesta, mutta alkuajatuksena se ei ollut ollenkaan vähäinen. Blogisarjaa aloittaessani mieleen ei tullut lainkaan, että tämä voisi olla väline kymmenien kesannolla olevien ihmissuhteitten elvyttämiseen. Näin on käynyt. Melkein joka päivä viime viikkojen aikana olen saanut puhelinsoittoja ja sähköpostiviestejä sellaisilta ihanilta ihmisiltä, joista en ole kuullut vuosiin. Lienee ymmärrettävää, että se on lämmittänyt ja lisännyt halua jatkaa kirjoittamista.

Blogin tyylilajin löytäminen on ollut hankalaa. Tunnelmien ja erityisesti tunteiden kuvaaminen on ollut itselleni uusi asia. Kaikkia tunteita tai kaikenlaisten tunteiden ilmaisua en ollut aikaisemmin edes oikein hyväksynyt. Otin siis uuden haasteen, kun lähdin tapahtumien kuvaamisen ohella kuvailemaan sitä mitä minussa tapahtuu. Rupesin tekemään julkista päiväkirjaa.

Siitä minulla ei voinut luonnollisesti olla mitään tietoa, mitkä kaikki muut asiat sairauden ohella alkaisivat vaikuttaa tunnelmiini ja tunteisiini. En voinut tietää, ketkä läheiseni sairastuisivat tai kenen läheiseni käyttäytyminen saisi minussa aikaan tunnereaktion. Olen pitänyt päiväkirjaa ja sinnikkäästi ajatellut sen voivan olevan julkinen.

Lauantaiaamuna aikaisin alkanut automatka Vaasaan, siellä koetut Matin mukavat 50-vuotisjuhlat, sunnuntai-iltapäivän käynti tyttöjen kanssa vanhempieni luona Tampereella sekä keskustelut autossa sisälsivät niin voimakkaita yksityisiä tunteita ja olivat minulle niin ainutlaatuisen tärkeitä, että päätin olla niistä kirjoittamatta. Minun ei tarvitse leikkiä sinnikkään rehellistä eikä tinkimättömästi linjastaan kiinni pitävää. Järjen käyttö on luvallista jopa blogikirjoittelussa. Jotkut asiat voivat olla itselle tärkeitä, vaikka niitä ei sanallisesti kuvailekaan.

Linjan murtuminen ei ole iso asia. Tähänkin asti olen valinnut sanani ja aiheeni. Olen silti pyrkinyt pitämään päiväkirjaa sen lajityypin yleisesti tiedetyillä ehdoilla. Nyt katson todellisuutta silmästä silmään eri tavoin ja myönnän, että minun tunnekokemukseni ja oma kuvaukseni siitä ovat kaksi eri asiaa. Minun kuvauksiani voidaan tulkita ja ymmärtää myös sellaisella tavalla joka ei ole omani. Kaikki eivät katso kaikkea keskenään samalla tavalla. En voi antaa autorisoitua tulkintaa mistään, vaan lukijat ajattelevat myös itse. (Ajatelkaa, olen kasvanut 49,5-vuotiaaksi ja tullut tulokseen, että joku toinenkin voi ajatella!) Joku sanani voi vahingoittaa ja jonkun kertomisen välttämisellä voin sekä suojata itseni että suojella toista.

Yksityisen ja julkisen raja on silti äärimmäisen tärkeä. Viime viikonlopun tapahtumissa ja keskusteluissa oli minulle sellaista, että olisin halunnut kirjata niitä muistiin.

Paaluttamalla tarkasti aikaan jokin käänne, sana tai tunne tehdään historiaa. Mistä muusta historia on kiinnostunut kuin muutoksesta? Ja mitä muuta historia on kuin muutoksen ja kehityksen kuvaamista? Inhimillistä kehitystä ei voida kuvata kuin aikaa vasten. Arkikielessä historiallisuus tai historian tekeminen on saanut vähän toisenlaisia, ehkä huvittaviakin sisältöjä, kun sellaiseksi mielletään vain moniin ihmisiin samanaikaisesti vaikuttaneet muutokset. Yhden ihmisen sairastuminen voi vaikuttaa syvästi hänen ja hänen perheeseensä historiaan kuolemasta puhumattakaan. Se on kaikki historiaa.

Oman historiani ymmärtämisen kannalta viime viikonlopussa voi olla asioita, joiden dokumentoiminen saattaisi olla kallisarvoista ja ainakin muistamisen arvoista. Silti minusta tuntuu, että mitä tärkeämpi asia tai tunne on, sitä henkilökohtaisempi se on ja tarvitaan erityisen paljon harkintaa, voiko sellaisia kirjata julkiseen päiväkirjaan.

Näiden blogitekstien avulla olen ymmärtänyt, miten yksityinen muuttuu yleiseksi. Kun kuvaan kokemuksen tai tunteen, saan pian sähköpostin, jossa joku ystävä kuvaa samankaltaisia tuntemuksiaan. Näin toimivat teatteri, elokuva ja kirjallisuus. Toisen yksityisyys löytää vastakaikua kokijan yksityisyydestä, ja niin tulee havaituksi ilmiön yleisyys, siis sekä sen tavallisuus että yleinen luonne.

Tänä tosi-tv:n ja lööppiteollisuuden aikana yksityisyys on toisenlaista kuin ennen. Monet pyrkivät julkisuuteen yksityisyyttään paljastamalla, toisten yksityisyyttä taas pyritään paljastamaan. On paljon niitä, jotka kykenevät rahastamaan molempia ryhmiä ja on paljon taas niitä, jotka nauttivat muiden yksityisten asioiden tietämisestä ja jopa maksavat siitä, mutta eivät suin surmin haluaisi omista asioistaan tiedettävän. Ehkä kaikkein surullisinta on, että yksityisten asioiden tuleminen tietoon on muodostunut ihmisille vaaralliseksi. Vain siksi että on pahuutta, asioita on pidettävä omina. Yksityisyyden suojelemiseksi on näistä kaikista syistä tehty viime vuosina hämmästyttävä määrä lainsäädäntöä. En jaksa jatkaa ajatuskehitelmää, jonka kaikki tuntevat.

Olen siis hieman haikea siitä, että yksilöllisyyttä arvostava aikamme on tehnyt yksityisyydestä entistä hankalamman. Yhteisvastuukerääjän on vaikeampaa löytää ihmisiä kodeistaan nyt kuin 1950-luvulla. Ovikellon soittoääni ei ole aina turvallinen. Niin kai se on, että luotamme toisiimme koko ajan yhä vähemmän. Tällaisessa kehityksessä aito julkinen päiväkirja olisi vastavirtaan uimista. Ymmärrän kuitenkin, ettei sellainen ole mahdollista vaikka sitä ajattelisi kuinka ihanteellisesti. Mitä laajemmalle aihepiirit omasta sairauskertomuksesta etenevät, sitä useampia ihmisiä tulen vetäneeksi mukaan heidän sitä tahtomatta. Tässä yritän vastaisuudessa olla tarkempi.

Tiheää

Diacorin sairaalan päivähuoneessa diakonissalaitoksella polvileikkausta odottamassa yritän välttää television seuraamista. Istun siihen selin ja keskityn lehtiin. Meitä on siinä muutamia, miehiä ja naisia. Väliin väki vaihtuu, mutta minun noutajani ei saavu. Joku lääkäri saapuu sisään ja alkaa jutella yhden potilaan verisestä virtsasta ja holtittomasta pissaamisesta. Kun lääkäri on mennyt, potilas, ehkä jonkin vuoden minua vanhempi mies, pyytää vieressään istuvalta rouvalta anteeksi, että hän on joutunut kuulemaan keskustelun.

Kun nainen on lähtenyt, kysyn heti. Eturauhasestako puhuitte? Onko sinut leikattu? Sanon sairastavani samaa tautia. Siinä jaetaan mitä voidaan, kohtalotoverit. Mies on leikattu alle pari viikkoa sitten ja on nyt sairaalassa katetrin poiston takia. Liikoja en kysele, silmistä näkee että kaikesta ei voi puhua. Omasta taudistani kerron päälinjat ja toivotan onnea toipumiseen.

ESBL-bakteerini takia saan eristyshuoneen, jossa luen leikkausta odotellessa Reko ja Tina Lundanin kirjaa. Kaisa luki sen jo joulun aikaan, mutta minulla kirjaan tarttuminen on kestänyt. Kirjassa minua kauhistuttaa sairauden kieltäminen ja halu pitää se mahdollisimman pienen piirin tiedossa. Tunteiden vyöry ja kaiken kiivaus tuntuvat normaalilta.

Vaikka olen sairaalassa polvipotilaana, mieltä hallitsee syöpä eturauhasessa. Yksinäisen huoneen vuoteella alavatsa kihelmöi enemmän kuin aikoihin. Nukutuslääkärille ja hoitajille selitän, että haluan polveni kuntoon, jotta voin tapella pahempaa tautia vastaan. Saan antibiootin ja nukutuslääkkeen ja katoan uneen.

Herätessä vasen reiteni tuntuu kummalta. Mielessä jyskää ajatus: Kaisa, jos susta tuntuu tältä niin kyllä hoidan. Muistan Annin ja Maijun kanssa tehtävän Vaasan-retken ja pelkkä ajatus itkettää vähän. Leikkauksen tehnyt lääkäri ja nukutuslääkäri käyvät molemmat kertomassa mitä on tehty, mutta vasta paperista luen asian tarkemmin. Kierukan kahden repeämän korjaamisen lisäksi on tasoiteltu rustoa. Hoitajan mukaan siinä on menetetty kudosta, joka ei enää korvaudu. Saan vielä Panacod-kipulääkettä. Huoneeseeni tuodaan kahvia ja leipää. Hoitaja haluaa nähdä, että syöminen ja vessassa käyminen sujuvat, sitten Kaisa saa tulla hakemaan.

Olen lääkkeistä niin pöllyssä, että kävely sujuu kohtalaisesti. Kotona odottaa juhlaillallinen, lammasta. Kaisa on tehnyt kaiken hienosti ja sanon iloni ääneen moneen kertaan. Anni soittaa ateriamme päälle. Puhumme pitkään tärkeitä asioita.

Vasta yöllä paljastuu koko kurjuus. Herään ensimmäisen kerran ennen neljää. Kuvittelen voivani mennä alakertaan lukemaan lehteä, kun ei kerran nukuta. Kun lähden yrittämään vessaan, jalka ei kanna lainkaan. Näen tähtiä enkä voi kuin mennä eteenpäin. Ei puhettakaan muusta kuin vuodelevosta. Kaisa tuo lisää särkylääkettä, ja katkonaisesti nukun aamuun asti.

Alakertaan pääseminen on oma lukunsa. Kaisa soittaa aamulla Malmin sairaalaan ja hakee sieltä siniset hienot kyynärsauvat. Niiden varassa liikuskelen muutamat välttämättömät metrit. Tänään on täyden levon päivä.

Sillä hetkellä kun Kaisa tulee kyynärkeppi- ja apteekkireissulta, suljen puhelimen. Isä lopettaa puhelun sanomalla, että hän ei jaksa enää puhua. Kasvain keuhkoissa on pahanlaatuinen ja nopeasti etenevä. Lääkäri on juuri soittanut isälle ja selostanut asian. Ilmeisesti sytostaateilla yritetään jarruttaa ja tehdä jotakin. Itsenäisyyspäivää ennen ei tapahdu kuitenkaan mitään. Paljon ei ole meillä sanoja.

Katri tulee samaan syssyyn. Syömme ja vietämme puhellen koko iltapäivän. Päässä hakkaa, vaikka päällisin puolin seurustelen normaalisti kipeästä polvesta huolimatta. Tänään isä, eilen oma polvi, Erkan onnistunut inssiajo sekä puheet Annin kanssa, toissapäivänä Erkan syntymäpäiväateria Strindbergilla, päivä sitä ennen pitkä sähköpostikeskustelu Maijun kanssa. Koko ajan on niin tiheää. Itse olen kipeän jalkani kanssa lähes paikoillani, mutta muuten ympärilläni kaikki liikkuu, varsinkin tunteet. Onneksi on ilojakin, mutta silti on kuin jokin aina mylläisi kaiken ylösalaisin.

Illalla soittaa Jorma, jolle olen sähköpostissa kertonut, että joudun olemaan koko ensi viikon sairauslomalla leikatun polven takia. - Mikä ihmeen polvi, Jorma kysyy. Ja kun kerron hän kysyy: - Eikö susta yhtään tunnu, että tämäkin nyt vielä?

Selkä

Viime päivien riesa on selkä. Monesti selkä on ollut kipeä ennenkin, mutta se on ollut yleensä joko noidannuolityyppistä, tiedetystä rasituksesta tai riuhtomisesta johtuvaa kipua tai sitten pitempiaikaista alaselän iskiasvaivaa. Tämä on erilaista. Kipupiste on selkärangassa lapaluiden kohdalla, tarkemmin vielä noin viiden sentin mittainen kohta selkärangan oikealla puolella.

Ensimmäiset merkit selkävaivasta alkoivat jo parisen viikkoa sitten, ehkä kauemminkin. Kun keskiviikkona ajan junalla Tampereelle kuulemaan tuloksia isän bronkoskopiasta eli keuhkoista otetuista irtosolunäytteistä, selkä alkaa vaivata koko ajan. Istun vinosti jompaan kumpaan hartiaan tukeutuen, jotta keskiselkä ei koskettaisi selkänojaa. Samalla tavalla vinoilen torstaina Simon eläkkeellemenoseuroissa kryptassa ja perjantaina johtamistaidon JET-koulutuksessa Seurakuntaopistolla. Pahimpia vastustajiani ovat nyt selkänojat.

Kaisalle yritän antaa sanoja selkävaivastani. Välillä kuvailen kuin joku puristaisi jotakin lyttyyn, välillä se on kuin tulehtunut ihohuokonen, joka ennen havaituksi tuloaan aiheuttaa säteilevän olon. Kipu ei ole sietämätön, ei todellakaan, mutta sen vähittäinen kasvu tuntuu kummalliselta. Aluksi se oli lievä tunne jossakin, mutta päivä päivältä siitä tulee yhä isompi ja hallitsevampi.

Selkä opettaa tajuamaan sairauden psyykkisiä puolia. Järki sanoo, että todennäköisesti tämä kuuluu osastoon ei paljon mitään. Kaisa ehdottaa sen olevan polvisäryn takia vinosta ja raahustavasta kävelystäni johtuvaa lihasjännitystä, vaikka tuntuukin lähinnä selkärangassa, siis luussa.

Kumpikin tiedämme, miksi näin vähäinen vaiva alkaa tuntua yhä inhottavammalta. Eturauhassyöpä leviää nimenomaan luustoon ja siellä ensiksi rintarangan ja lantion alueelle. Joko se olisi siellä, vaikka lokakuun alussa luustokartta oli puhdas?

Kun Kaisa laittaa koko tautihistoriani potilaskertomukset järjestykseen mappiin, näemme harvinaisen selvästi, miten monta virhettä kohdallani on jo tehty. Ensimmäisen kerran korkea PSA-arvo, silloin jo 18,9, oli mitattu elokuun lopussa 2006 pitkän sairaalassa ja kotisairaalassa annetun antibioottihoidon jälkikontrollissa. Siksi selkävaiva on puhuttava asiantuntijalle eikä selkävaivan itsensä vaan siihen liittyvien pelkojen ja psyykkisten tuntemusten tähden.

Onneksi polvivaivan takia on aika ortopedille. Lääkäri on katsonut edellisellä viikolla otetun magneettikuvan. Sisään astuessani pöydällä on valmiiksi kirjoitettu raportti. Polvikierukassa on kaksi repeämää. Polvi ei leikkaamatta parane. Hämmästyn kun kuulen, että leikkaus voidaan hoitaa kahden viikon sisään niin, että jalan pitäisi olla jouluksi kunnossa.

Lääkäri ottaa selkäni vakavasti. Todennäköisimmin vinosta kävelystä aiheutunut lihasvaiva, joka menee ohi kun kävely saadaan kuntoon, hän sanoo ihan niin kuin Kaisa, mutta metastaasiepäilyn takia tällaiset tutkitaan aina. Jos lokakuun alussa tehty luustokartta on ollut puhdas, olisi syövän eteneminen ollut aivan hurjaa, sillä kivuliaaksi äitynyt metastaasi on aina jo varsin suurikokoinen. Sen takia todennäköisyys on pieni.

Käyn välittömästi röntgenissä. Iltapäivällä lääkäri soittaa. Leikkaus torstaina, siis kolmen päivän kuluttua. Perjantain työt peruutettava, lauantain ajo Vaasaan mietittävä, ehkä Kaisa ajaa koko matkan, ehkä tytöt osan aikaa. Minun leikatulle jalalleni se on ilmeisesti liian hankala juttu. On suostuttava potilaaksi, jotta polvi saataisiin mahdollisimman nopeasti taas toimivaksi.

Selkäkuvat ovat puhtaat. Niin olin koko ajan kuvitellut, mutta se pieni inhottava nipistys, jonka parhaillaankin tunnen, oli ottanut vähitellen valtaansa. Nyt voin jättää sen rauhaan.

Selkäkivun ensioireet ajoittuvat suurin piirtein niihin päiviin, jolloin lääkekuurini alkoi. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa otan yhden pillerin, jonka hinta on siinä kymmenen euron hujakoilla. Kelan erityiskorvausluokkaan kuuluvana ja uuden Kela-kortin kantajana maksan kolmen kuukauden aikana syötävästä tuhannen euron satsista yhteensä kolme euroa. Näin kuluvat veroeuromme minun ja lääketehtaan suuhun. Vaviskaa, veronmaksajat!

Tuo pieni pilleri estää miessukuhormonin ja syöpäsolujen välisen kommunikaation. Eturauhassyöpä ei etene, jos ihmisruumiissa ei ole miessukuhormoneja. Yksinkertaisinta on siis estää hormonituotanto tavalla tai toisella. Minun lääkkeelläni ei kajota siihen vaan hormonin ja syöpäsolujen väliseen yhteyteen. Kuulostaa nerokkaalta, mutta mistä voidaan tietää, miten se tepsii. Luulen, että selkäkivussani ja sen vähittäisessä yltymisessä on ollut osittain kyse juuri tästä. Luottamus hoitoon horjuu, kun se on vain se pieni pilleri.

Kun pillerihoito alkoi, rintakipu ja kuumat aallot olivat selkeitä sivuoireita. Hurjimmilta tuntuivat lämpöaallot, jotka nousivat peräaukon paikkeilta ja levisivät eturauhasen tuntumaan, korkeintaan jonnekin alavatsan seutuville, ei muualle. Välillä on ollut selittämätöntä hikoilua ja palelua, ehkä myös ihon kuivumista, joka sekin mainittiin sivuoireeksi. Moneen päivään en ole kuitenkaan tuntenut kuin lievää arkuutta nännien ympärillä. Koska hoidosta eli lääkkeestä ei tarvitse kärsiä, tuskin se on tehokaskaan, huolestunut psyykeni ajattelee. Siksi se kehittää hienon tarinan selkään takertuvasta syöpämöntistä.

Ehkä selkäkipu on metafora jollekin muulle. Tänään istuu KP ruokapöydässämme. Katkonaisesti käymme parissa tunnissa läpi valtaisan määrän asioita. Siinä lentelevät Kaisan ja minun suhde, kotimme täällä ja asumisemme ennen, meidän kaikkien kolmen aiemmat suhteet ja ihmisten, etenkin Järvenpään-ajan kuoroystävien suhtautumiset minuun, lapset ja taudit, omat ja muiden, seksuaalisuus ja identiteetti, elämän suunnittelu ja kuolema, Jokela ja taiteet, synti ja hulluus, työn muutokset ja paineet, entiset esimiehet ja vallan kysymykset. Puheemme on pyrähtelyä, levotonta kuin lintuparvi. Asiaan kuin asiaan voidaan tarttua, mikään ei ole kiellettyä, mutta mistään ei oteta kunnolla kiinni.

Elämän isot kysymykset lentelevät sanoina ympärillämme. Kuromme umpeen parin kolmen vuoden informaatiokuilua. Mitä muuta siinä tapahtuu, sitä en tiedä. En ainakaan tunne saavani selkääni, mutta jotakin minussa on lukossa. En uskalla luottaa kuten ennen.

Vajaa kaksi viikkoa sitten sain selkään. Se tapahtui vanhan ystävän kanssa käymässäni kahden tunnin puhelinkeskustelussa, josta en pettymykseltäni ole toistaiseksi kyennyt kirjoittamaan, mutta jota mieleni käsittelee näköjään edelleen ja jatkuvasti. Suuresti ilahduttanut yllättävä sähköpostiyhteydenotto ja soittokehotus, jonka erheellisesti tulkitsin ystävyyden elvyttämishaluksi, osoittautuikin aivan muuksi. Kovin se sattui, kun pala palalta ymmärsin syvemmin, että päälleni langetettu tuomio on voimassa ja se ilmoitetaan minulle tätä puhelua varten harkitun käsikirjoituksen mukaisesti. Siitä se selkäkipu tuli, selkään ottamisesta. - Se on sun Akilleen kantapääsi, että et puolustaudu, KP sanoo.

Tänään jätän rauhaan mielikuvan selkää jäytävästä syövästä ja keskityn iloon siitä, että polvi paranee. Silti tällainen naiivi kuva asioiden selkiämisestä ja lohdun leviämisestä polveen ja kaikkialle on typerä ja epätosi. Haavoja on ja selkäkipuja. Niitä on vain suostuttava katsomaan ja sietämään.

Ehkä vähän liikaa

Eikö sulla oo ollut jo vähän liikaa, sanoo työtoveri kun kerron hänelle tänään tautihistoriani mahdollisimman tiiviissä muodossa. Sitten vasta kerron isästä. Ääneni vavahtaa vähän, kai lähinnä siitä, kun puhuessani näen ja ymmärrän myötätunnon. On vähän liikaa, sen myönnän itsekin.

Isä on soittanut aamupäivällä. Keuhkotutkimus ei ollut niin kauhea kuin oli pelätty. Lääkärin mukaan löydös keuhkoissa vaikuttaa syövältä. Keskiviikkona menemme yhdessä vastaanotolle kuulemaan, mitä patologit siitä sanovat ja miten hoidetaan. Miten katsomme eteenpäin, se kai meitä eniten kiinnostaa.

Oma tilanne on jotenkin jumissa. En ehkä suostu myöntämään, että jotakin on liikaa. Yritän vastailla amk-opiskelijoille heidän tutkimusongelmiinsa verkkoalustalla ja keräilen printteristä yliopisto-opiskelijoiden tutkimussuunnitelmia, valmistaudun yhden ylempää amk-tutkintoa suorittavan loppuseminaariin, lähetän oman tilaustutkimukseni sopimusluonnokset asianosaisille, jeesaan kaveria joka kirjoittaa tutkimusta kirkosta ja köyhyydestä 1990-luvulla ja toista joka tekee paperia partioliikkeen tutkijoiden kansainväliseen kokoukseen. Se painaa, että en ole saanut aikaan Diakin yksiköihin lähetettävää kyselyä kirkkoa sivuavista tutkimuksista enkä kaikkea muutakaan. Ja tämä on vain tätä palkkatyötä.

Työ voi kohota arvojärjestyksessä älyttömän korkealle. Se luo identiteettiä, se antaa toimeentulon lisäksi sisältöä, arvonantoa ja mielekkyyttä. Kun siltä tuntuu, siihen voi paeta ja tehdä tahallaan siitä muuta elämää suurempaa ja tärkeämpää. Työssä ilmenevät ongelmat koetaan syvästi jo sen takia, että ne ovat hyväksyttyjä puheenaiheita. Kiire, kohtuuttomuus ja tyhmyys ovat ihania teemoja, koska niistä voi aina syyttää muita.

Omaa suhdetta työhön tai töitteni suhdetta minuun en osaa tarkoin määritellä. Olen toivonut voivani kuvailla itseni jonkinlaiseksi renessanssi-ihmiseksi, jonka olemisen tapaa leimaa pikemmin tietäminen kuin osaaminen ja joka tietää mieluummin kaikenlaista monelta alalta kuin erikoistuu kapean alan huippuasiantuntijaksi. Palkkatyön ohella minulla on ollut usein monia muita samanaikaisia töitä. Kirjoistani ja artikkeleistani olen saanut ansiota vain vähän. Vasta alle vuoden olen ollut tehtävässä, jossa saan palkkaa tutkimustyöstä. Sitä ennen halusin olla ammattimaisella tasolla työskentelevä amatööri, joka sanatarkasti käännettynä tarkoittaa lähinnä rakastajaa. Työteliäs olen ollut ja intohimoinenkin, jos olen syttynyt aiheeseen josta kirjoitan.

Kun oman elämän suunnittelujänne hankaloituu, suhde työhön joutuu uuteen valoon. Toki on keskeneräisiä töitä ja sormia syyhyttäviä otsikoita, on kovalevyille ja kansioihin jääneitä tekstinpaloja ja arkistoista jo kaivettuja lähteitä, joista voin kirjoittaa. Mitään paloa ei silti ole. Kukaan ei niitä kaipaa eikä jää kaipaamaan, jos ne jäävät ikuisesti kirjoittamatta. Ihmiset selviävät ilman niitä. Siksi intohimotyöni näyttää muuttuvan velvollisuustyöksi. Putoan hyvin selkeisiin ja arkipäiväisiin kysymyksiin. Ensiarvoista on tietää, mitä olen luvannut ja mistä sanonut vastaavani. Entä kuka kärsii, jos jätän tekemättä?

Pohdin työtä, koska en ole täysin kunnossa. Ennen olin kaksityökunnossa. Tein palkkatyövuoron ja harrastustyövuoron. Harrastuksia oli monia, oli kuorolaulu, oli juokseminen, oli ystävien kanssa istuskelut ja niihin liittyvät kokkaamiset, oli se amatöörin hartaudella tehty tieteellinen kirjoittaminen. Nyt määrittelisin olevani osapäivätyökunnossa. Pinna kestää kaikenlaista, aika pitkääkin keskittymistä. Välillä kykenen näkemään velvollisuuteni hyvin ja kantamaan vastuuta paljosta, välillä en. Sen huomaaminen saa tuntemaan, että on vähän liikaa.

Viime perjantain oman työporukan laivakokous on mielessä ihan innostavana. Pala kerrallaan. kaikkea ei tehdä tänään. Silti en osaa olla täysin surematta.

Kaisa on jo kertonut virren vyörystä ja pauhaavasta vuosta. Tapanilan viini- ja virsiseuran perustava kokous lauantaina on kokemus, jonka mielellään jakaa. Ehkä se monistuu muuallekin. Tällaista laulajajoukkoa ei kuitenkaan joka paikkaan helpolla ole tarjolla, mutta virrenveisuu voi olla komeaa pienemmälläkin. Nyt se on rytmikästä, selkeää, komeaa. Se vie mennessään nekin, jotka suhtautuvat arvelevasti. Paikalla on monia, jotka tapaavat toisensa ensimmäisen kerran. Ystävien välinen yhteys ei siten ole ensimmäinen asia paitsi korkeintaan suhteessa isäntäväkeen. Tietenkin kyseessä ovat tavallaan tuparit. Ystävät ovat tulleet tapaamaan meitä ja katsomaan elämistämme uudessa kodissa. Silti virsi nousee keskiöön.

Jään miettimään, mikä kokonaan veisatuista 31 virrestä asettuu mieleeni tärkeimpänä. Se yllättää itsenikin. Kuorolaulajana olen jo lapsesta laulanut neliäänistä koraalia Ah sielu vallita suo Herran ja ajatellut sen sanoja juuri niin vähän kuin yleensä laulamieni laulujen sanoja ajattelen.
Kun Hannu ehdottaa virttä 370, virren vähemmän lauletut säkeistöt hyppäävät silmilleni ja jäävät kiinni ajatuksiini:

Ei surustamme turvaa meillä, / ei auta murhe, vaikerrus, / jos aamu alkaa kyyneleillä / ja päivän päättää huokaus. / Vain raskaammaksi kuorma käy, / jos murheelle ei määrää näy.

Parempi vähän vaivaa kantaa / ja luottaa Herran hyvyyteen / tyytyen siihen, mitä antaa / hän laupiaasti lapsilleen. / Ei Isältämme taivaassa / tarpeemme ole salassa.

Nyt ehkä huokaat alla surun: / "Jo minut Herra hylkäsi." / Vaan taas hän poistaa murheen sumun / ja olet vielä rakkaampi. / On aika täällä vaihtuva, / myös murhepäivä loppuva.

On mahdollista Jumalalle / korottaa köyhä, alhainen / ja painaa suuri matalalle / ja rikas tielle köyhyyden. / Jumala ihmeet aikaan saa, / hän ylentää ja alentaa.

Tietämisiä

Töissä en ole kertonut tautiuutisia mitenkään systemaattisesti. Esimiehille ja lähimmille työtovereille olen selostanut asiaa diagnoosivaiheessa ja jotakin muuta myöhemmin. Olen vastannut aika karusti kuulumiskyselyihin, myös kauhistuttanut jonkun, jolla ei ollut aavistustakaan. Yhdessä kokouksessa tokaisin hieman ahdistuneesti pärjäämisestä "tämän kirotun syöpäni kanssa", mikä herätti anteeksi en tiennyt -reaktion.

Maanantaina menen työpaikkakokoukseen vähän myöhässä, kun loka-auto on estänyt auton parkkeerauksen pihaan. Tukka räntäsateesta märkänä astun huoneeseen ja luulen tuntevani pienen kohahduksen, kun kaikki katsovat samanaikaisesti minuun. Noista paristakymmenestä ehkä puolen tusinan tiedän tietävän tilanteestani, mutta nyt tulee sellainen olo, että kaikki tietävät. Kukaan ei kuitenkaan sano mitään. Klenkkaan kokouksesta työhuoneeseeni. Muistan kuulleeni edellisellä viikolla yhden työtoverini puolisolta, että sairastumiseni ja blogini kyllä tiedetään.

Isä on ollut lääkärissä. Lääkärin mukaan toipuminen infarktista sujuu hyvin. Pitkävaikutteisesta nitrosta, siitä joka väsyttää, voidaan ehkä luopua jo ensi maanantain keuhkotutkimuksen jälkeen. Hyvä uutinen on se, että nyt tuo tutkimus voidaan tehdä. Pallolaajennuskin on ehkä mahdollinen, ymmärrän viestin. Isä on iloinen Marin, Heikin ja poikien isänpäiväkäynnistä. Juho ja Jaakko ovat siivonneet pihan talvikuntoon.

Minulle isä sanoo yhden asian, muita tärkeämmän: Kauniisti se Kaisa sinusta kirjoittaa.

Isää kuunnellessa ymmärrän jälleen, kuinka hyviä tietoja on parempi kuulla kuin huonoja. Oikein hyvät, sellaiset kuin odottamattomat menestykset tai kaiken hyvän samaan laariin satamiset ovat tietenkin sietämättömiä. Mutta paljon mieluummin kuin raportoin alakulosta ja huolesta kerron isälle, kuinka iloiselta ja pirteältä hän vaikuttaa.

Vastailen vanhoilta kavereilta tuleviin tervehdyksiin ja yhteydenottoihin pikku hiljaa. Juuson kanssa yksi teema on ollut juuri se, miten sairaus voi ruveta dominoimaan tapaa kuinka minut määritetään ja kohdataan. Helpointa on sivuuttaa ikävä asia kokonaan ja se käy helpoimmin sivuuttamalla minut. Voi tulla melkoinen riesa tästä sairastamisesta, jos sairauden sävyttämää elämää kovin pitkästi annetaan.

Tilaustutkimukset ovat yksikkömme tulosvaatimuksissa taas korkeammalla kuin vähän aikaa sitten. Ensi vuoden budjettiin minulle on merkitty melkoiset paineet. Tämä on kirkkaana mielessä, sillä tänään aloitan tutkimussitoumuksen mukaisen uuden työn. Kun kerron Tampereen seurakuntien nuorisotyön historiaprojektista Hannalle ja Jaakolle, joiden luona vietämme kivan illan, Jaakko antaa heti kirjalle nimen: Mikko kuuluu nuorten kirkkovaltuustoon. Terveisiä vaan Jukka Leppilammelle.

Kaisa on illan poissa. Vasta myöhään käymme läpi loppuvuoden kalenterimenot, mitä on luvattu ja sovittu, minne kutsuttu, minne mennään jos mitään kummaa ei ilmene. Meillä on halua normalisoida tilannetta ja elää tätä elämää vähän niin kuin sairautta ei olisikaan. Silti se on.

Rooleja ja määrityksiä

Lauantaina imuroin ja lähden kauppaan. Sillä välin Kaisa muun lomassa laittaa lupauksensa mukaan kaikki sairauspaperit mappiin. Nolottaa aika lailla, kun urologian klinikan syöpätautien klinikalle lähettämässä lähetteessä sanotaankin, että hormonihoidon kestettyä kolme kuukautta aloitetaan sädehoito. Olen ollut väärinkäsityksen vallassa, vaikka tieto on toimitettu minulle ihan asianmukaisesti. Aika pienellä päättelyllä olisin voinut myös ymmärtää olevani edelleen urologian klinikan potilas.

Olin siis mennyt valmistautumattomana ensimmäiseen tapaamiseen syöpätautien klinikalle. Itseäni koskevia papereita en ollut kunnolla läpi lukenut.

Myyrmäen kirkossa on Luterilaisen kulttuurin säätiön Martinpäivän virsi-ilta. Luterilaisen maailmanliiton ja luterilaisten vähemmistökirkkojen tutkijana mietin tarvetta luterilaisuuden pönkittämiseen. Ekumenian näkökulman eli omien juurien syvemmän tuntemisen tarpeen ymmärrän, muita syitä vähemmän. Meidän valtauskontomme on pienehkö pohjoinen ryhmittymä. Monet korostuksemme voivat olla outoja sekä muiden kirkkokuntien että muiden luterilaisten kirkkojen edustajille. Se, samoin kuin ne korostukset, olisi hyvä tietää ja ymmärtää. Oman taustan hyvä tunteminen on paras lähtökohta toisen kohtaamiseen, sanotaan.

Kaisa puhuu virrestä ilmoittautuen edustavansa niitä, jotka eivät tule virsi-iltaan ja joille virret ovat vieraita. Tunnustautuu itse kuitenkin veisaajaksi, joka hartaasti vetää virttä tiskipöytää jynssätessään. Vanhan virren kautta Kaisa etsii ilmaisua, joka on totta tänään ja huomenna.

Luterilaisen kulttuurin hymistelelyä ja muuta falskia puhetta kirkossa kuullaan kyllin, tosin kivojakin puheita. Onneksi veisuu on jykevää. Jos tällaisessa ei päästä ymmärtävään kriittiseen erittelyyn ja itsetutkiskeluun, tapahtuma ei eroa mitenkään seurakuntailloista, joita järjestetään muutenkin.

Esiintyjien kahveilla ilahdun lämmöstä, joka leviää vanhan Matti-piispan kasvoille kohdatessamme. On monia muitakin tuttuja vuosien takaa. Olen iloinen, että minut muistetaan, mutta toki havaitsen, että kaikki ei ole kohdallaan. Tässä on monta, jotka ovat määrittäneet minut paikalleen appeni vävynä. Nyt olenkin toisen naisen kanssa. Paljon ei kysellä, pidetään seuraa vaan. En paljon kerro kuulumisista, en ainakaan omista niin kuin vaikka sairaudesta, mutta Löytyn Jaskalle kerron isän infarktista.

Taas huomaan pohtivani, miten tärkeää itselleni on se, kuinka toiset minut näkevät ja kohtaavat sekä kuinka tulen muiden silmissä määritetyksi ja roolitetuksi. Jonkun isä, jonkun poika, jonkun puoliso, jonkun esimies, jonkun alainen, jonkin tekijä, jonkin osaaja, jonkin tittelin kantaja. Koko ritirimssua ei saa koskaan. Olisi hyvä, jos omassa roolitarpeistossa olisi joku itseä niin paljon kuvaava tiivistys, että sen kanssa tulisi toimeen.

Ja kuinka paljon nyt saankaan määrityksiä: se tautinen, se syöpäläinen. Se joka ei taudiltaan kykene täystehoiseen työhön. Se joka on hankala kohdata kun on se tautikin. Se jonka elämä on muutenkin niin kamalasti muuttunut, että pitäisi kelata ihan kaikki auki. Se joka on kohta kuolemassa, on taatusti jossakin minusta kuulunut määritys. Onneksi en kuullut sitä.

Tapanilan isien illassa rooleja on vähän. Naapurin Risto on jo iltapäivällä muistuttanut tavasta mennä Dogtori-pubiin isänpäivää edeltävänä iltana. Meitä on kahdeksan ukkoa, joista tunnen etukäteen Riston ja Kimmon. Puhutaan ulkomaat ja Jokelan järkytykset. Käymme ehdotuksestani kierroksen, millainen isänpäivä on tulossa, mitä odotamme. Kimmo sanoo jälkikäteen, että rouhaisin aika intiimille alueelle. En opi illan aikana paljonkaan miesten rooleista, töistä ja perheistä, mutta sillä ei ole väliä. Siinä emme ole rooleinemme. Olemme tapanilalaisia isiä yhdessä odottamassa isänpäivää.

Isänpäivän tekevät Anni, Maiju ja Erkka, joka tulee ensimmäistä kertaa Lindan kanssa. Tuovat komean kukan ja valokuvan viime kesältä. Siinä kaameissa mökkirömppeissä marjanpoimurit käsissä olemme lähdössä mustikkaan, isäkin hymyilevänä rivissä. Iloa tuottava kuva. Tuhdin aterian lomassa puhumme lasten töistä ja opiskeluista, tulevista Matin ja Erkan synttäreistä, joulusta ja viattomien lasten päivästä sekä niiden käytännöllisyyksistä. Erkan ja Lindan lähdettyä soitetaan isälle Tampereelle, vaikka Anni on soittanut jo aiemmin.