Ehkä vähän liikaa

Eikö sulla oo ollut jo vähän liikaa, sanoo työtoveri kun kerron hänelle tänään tautihistoriani mahdollisimman tiiviissä muodossa. Sitten vasta kerron isästä. Ääneni vavahtaa vähän, kai lähinnä siitä, kun puhuessani näen ja ymmärrän myötätunnon. On vähän liikaa, sen myönnän itsekin.

Isä on soittanut aamupäivällä. Keuhkotutkimus ei ollut niin kauhea kuin oli pelätty. Lääkärin mukaan löydös keuhkoissa vaikuttaa syövältä. Keskiviikkona menemme yhdessä vastaanotolle kuulemaan, mitä patologit siitä sanovat ja miten hoidetaan. Miten katsomme eteenpäin, se kai meitä eniten kiinnostaa.

Oma tilanne on jotenkin jumissa. En ehkä suostu myöntämään, että jotakin on liikaa. Yritän vastailla amk-opiskelijoille heidän tutkimusongelmiinsa verkkoalustalla ja keräilen printteristä yliopisto-opiskelijoiden tutkimussuunnitelmia, valmistaudun yhden ylempää amk-tutkintoa suorittavan loppuseminaariin, lähetän oman tilaustutkimukseni sopimusluonnokset asianosaisille, jeesaan kaveria joka kirjoittaa tutkimusta kirkosta ja köyhyydestä 1990-luvulla ja toista joka tekee paperia partioliikkeen tutkijoiden kansainväliseen kokoukseen. Se painaa, että en ole saanut aikaan Diakin yksiköihin lähetettävää kyselyä kirkkoa sivuavista tutkimuksista enkä kaikkea muutakaan. Ja tämä on vain tätä palkkatyötä.

Työ voi kohota arvojärjestyksessä älyttömän korkealle. Se luo identiteettiä, se antaa toimeentulon lisäksi sisältöä, arvonantoa ja mielekkyyttä. Kun siltä tuntuu, siihen voi paeta ja tehdä tahallaan siitä muuta elämää suurempaa ja tärkeämpää. Työssä ilmenevät ongelmat koetaan syvästi jo sen takia, että ne ovat hyväksyttyjä puheenaiheita. Kiire, kohtuuttomuus ja tyhmyys ovat ihania teemoja, koska niistä voi aina syyttää muita.

Omaa suhdetta työhön tai töitteni suhdetta minuun en osaa tarkoin määritellä. Olen toivonut voivani kuvailla itseni jonkinlaiseksi renessanssi-ihmiseksi, jonka olemisen tapaa leimaa pikemmin tietäminen kuin osaaminen ja joka tietää mieluummin kaikenlaista monelta alalta kuin erikoistuu kapean alan huippuasiantuntijaksi. Palkkatyön ohella minulla on ollut usein monia muita samanaikaisia töitä. Kirjoistani ja artikkeleistani olen saanut ansiota vain vähän. Vasta alle vuoden olen ollut tehtävässä, jossa saan palkkaa tutkimustyöstä. Sitä ennen halusin olla ammattimaisella tasolla työskentelevä amatööri, joka sanatarkasti käännettynä tarkoittaa lähinnä rakastajaa. Työteliäs olen ollut ja intohimoinenkin, jos olen syttynyt aiheeseen josta kirjoitan.

Kun oman elämän suunnittelujänne hankaloituu, suhde työhön joutuu uuteen valoon. Toki on keskeneräisiä töitä ja sormia syyhyttäviä otsikoita, on kovalevyille ja kansioihin jääneitä tekstinpaloja ja arkistoista jo kaivettuja lähteitä, joista voin kirjoittaa. Mitään paloa ei silti ole. Kukaan ei niitä kaipaa eikä jää kaipaamaan, jos ne jäävät ikuisesti kirjoittamatta. Ihmiset selviävät ilman niitä. Siksi intohimotyöni näyttää muuttuvan velvollisuustyöksi. Putoan hyvin selkeisiin ja arkipäiväisiin kysymyksiin. Ensiarvoista on tietää, mitä olen luvannut ja mistä sanonut vastaavani. Entä kuka kärsii, jos jätän tekemättä?

Pohdin työtä, koska en ole täysin kunnossa. Ennen olin kaksityökunnossa. Tein palkkatyövuoron ja harrastustyövuoron. Harrastuksia oli monia, oli kuorolaulu, oli juokseminen, oli ystävien kanssa istuskelut ja niihin liittyvät kokkaamiset, oli se amatöörin hartaudella tehty tieteellinen kirjoittaminen. Nyt määrittelisin olevani osapäivätyökunnossa. Pinna kestää kaikenlaista, aika pitkääkin keskittymistä. Välillä kykenen näkemään velvollisuuteni hyvin ja kantamaan vastuuta paljosta, välillä en. Sen huomaaminen saa tuntemaan, että on vähän liikaa.

Viime perjantain oman työporukan laivakokous on mielessä ihan innostavana. Pala kerrallaan. kaikkea ei tehdä tänään. Silti en osaa olla täysin surematta.

Kaisa on jo kertonut virren vyörystä ja pauhaavasta vuosta. Tapanilan viini- ja virsiseuran perustava kokous lauantaina on kokemus, jonka mielellään jakaa. Ehkä se monistuu muuallekin. Tällaista laulajajoukkoa ei kuitenkaan joka paikkaan helpolla ole tarjolla, mutta virrenveisuu voi olla komeaa pienemmälläkin. Nyt se on rytmikästä, selkeää, komeaa. Se vie mennessään nekin, jotka suhtautuvat arvelevasti. Paikalla on monia, jotka tapaavat toisensa ensimmäisen kerran. Ystävien välinen yhteys ei siten ole ensimmäinen asia paitsi korkeintaan suhteessa isäntäväkeen. Tietenkin kyseessä ovat tavallaan tuparit. Ystävät ovat tulleet tapaamaan meitä ja katsomaan elämistämme uudessa kodissa. Silti virsi nousee keskiöön.

Jään miettimään, mikä kokonaan veisatuista 31 virrestä asettuu mieleeni tärkeimpänä. Se yllättää itsenikin. Kuorolaulajana olen jo lapsesta laulanut neliäänistä koraalia Ah sielu vallita suo Herran ja ajatellut sen sanoja juuri niin vähän kuin yleensä laulamieni laulujen sanoja ajattelen.
Kun Hannu ehdottaa virttä 370, virren vähemmän lauletut säkeistöt hyppäävät silmilleni ja jäävät kiinni ajatuksiini:

Ei surustamme turvaa meillä, / ei auta murhe, vaikerrus, / jos aamu alkaa kyyneleillä / ja päivän päättää huokaus. / Vain raskaammaksi kuorma käy, / jos murheelle ei määrää näy.

Parempi vähän vaivaa kantaa / ja luottaa Herran hyvyyteen / tyytyen siihen, mitä antaa / hän laupiaasti lapsilleen. / Ei Isältämme taivaassa / tarpeemme ole salassa.

Nyt ehkä huokaat alla surun: / "Jo minut Herra hylkäsi." / Vaan taas hän poistaa murheen sumun / ja olet vielä rakkaampi. / On aika täällä vaihtuva, / myös murhepäivä loppuva.

On mahdollista Jumalalle / korottaa köyhä, alhainen / ja painaa suuri matalalle / ja rikas tielle köyhyyden. / Jumala ihmeet aikaan saa, / hän ylentää ja alentaa.