Teillä oli niin paljon onnellisia seikkoja puolellanne, niin kuin tuo harvinaisen kirkas aurinko, sanoo äiti puhelimessa.
Puhumme lauantaista. Jaakko on vihkinyt meidät kotipihamme omenapuun alla onnellisen kirkkaassa auringonpaisteessa koruttomasti ja kauniisti, ilman puhetta ja pitkiä rukouksia. Paikalla vain lähimmät, lapset puolisoineen, minun äitini sekä sisarusten edustajina Maija ja Pertti sekä Lauri ja Susanna. Häävirtenä 105, Aurinkomme ylösnousi, ja toisena Herraa hyvää kiittäkää, mutta virren 334 b-sävelmällä. Kameran käyttäjät hämmästyvät kun kaikki on hetkessä ohi. Montakaan valokuvaa ei ehtinyt ottaa.
Olohuoneeseen on koottu pitkä pöytä, jonka ympärille me kaikki 23 mahdumme. Jaakko ei ole vain pappina vaan myöskin pitopalvelukokkina. Sellaista pyyntöä emme arvioineet kykenevämme tekemään kenellekään muulle tutulle papille. Kauniisti Jaakko hoitaa molemmat roolinsa.
Fenkolikeittoa, naan-leipää, tonnikalapihvejä ja inkiväärisiirappia, tabouleh'ia, hummusta, tsatsikia, jälkiruokana gin tonic -sorbetti. Vihkipapin puhe vasta pöytäpuheena aterialla, kaikkien lastemme yhteisenä lahjana 15 uutta puuntainta istutettaviksi jonkin kehitysmaan eroosioalueelle ja kortissa lahjoittajien 15 nimeä (!), pöydässä kierros, jossa jokainen kertoo meistä itselleen tutummasta jonkin asian, kahvin päälle pihamaalla yhteislauluna Kesäpäivä Kangasalla ja Oi päivät seutuvilla Päijänteen, meidän molempien tärkeimmät kotiseutulaulut. Juhlan jatkoksi Tapanilan kaduilla pitkä kävelykierros, jonka aikana siivouspartio laittaa pöydät paikoilleen, tiskaa astioita, imuroi lattioita ja laittaa iltapalan alulle. Jatkoilla saunomista, seurustelua ja Kaisan tekemää ruokaa, kylmää paahtopaistia, rieskaa ja munavoita, vihanneksia ja dippikastikkeita. Ilta jatkuu pitkään mutta ei kohtuuttoman pitkään.
Elämänkulussa tämä on iso asia. Kun lasten kanssa olemme puhuneet siitä aikaisemmin, heistä jotkut ovat muistuttaneet, että Kaisan ja minun yhteen muuttaminen tai varsinkin yhteisen uuden kodin ostaminen tuntuivat käänteinä silti isommilta. Puheessaan Jaakko korostaakin, että olemme rohkeita ja teemme oikein ja että avioliiton solmiminen ei ole uuden alku eikä uusi käänne vaan olemassaolevan tilanteen toteaminen. Niin tunnen itsekin, mutta en silti anna pois sitä onnellisuutta, jonka vihkiminen aikaansai.
Hääpöydässä palataan useita kertoja polttarijuhlaan, jonka Lauri ja Erkka ovat järjestäneet minulle torstai-iltana, kaksi päivää ennen häitä. Lauri kertoo painokkaasti, miten harvinaista on, että sulhanen kaapataan polttareihinsa sädehoitoklinikan pihalta. Mielelläni kerron jännityksen tunteesta autossa, kun ajan kohti Helsingin keskustaa, miten joudun ratkomaan mahdottomia kirjastotehtäviä (Mikko Ketolan Laurin pyynnöstä laatimia) HYK:in pääkirjastossa (1. Kuka oli Puru Liisa? Missa tilaisuuksissa hän esiintyi runsaasti? 2. Kuka käytti 1930-luvulla nimimerkkiä Mikko Meikäläinen?), kiinnittämään teesini Helsingin tuomiokirkon oveen (nopeasti kirjoitan: 1. Iloa ihmisille 2. Hymyä huuleen 3. Hyvää tahtoa ja ymmärrystä kaikille) ja miten palkkioksi suorituksistani minut palkitaan illallisella Chez Dominiquessa, Helsingin ja Suomen tämän hetken ykkösravintolassa. Erkan mielestä illalle, ruuan maulle ja muulle laadukkuudelle ei löydy riittävän kehuvia adjektiiveja. Laskun maksaja eli Lauri on seuraavana päivänä jostakin laadusta eri mieltä, kun hän ottaa yhteyttä ravintolaan ja kertoo sairastuneensa edellisenä yönä selviin ruokamyrkytysoireisiin. Lauri ei syö lihaa, joten hänen annoksissaan oli eroa meihin verrattuna. Erkan kanssa emme sairastuneet.
Ehkä tosiaan on harvinaista mennä naimisiin kesken pitkää sädehoitojaksoa ja pitkää sairauslomaa. Siihen tämä onnellinen aurinko antoi keitaan, jolta oli eilen vaikea lähteä jatkamaan hoitoja. Tämänkertainen kirjaus ei ole sairausruikutusta varten. Sädehoidosta ja muusta lisää joskus toisella kerralla. Silti häiden jälkeisenä hiljaisena sunnuntaina meillä juhlista väsyneillä silmät kostuvat useamman kerran. Emme voi tietää, miten paljon on aikaa. Silti nyt paistaa onnellinen aurinko.
tiistai 29. huhtikuuta 2008
torstai 17. huhtikuuta 2008
Säteilyä
Jo selvästi yli puolet sädehoitoa takana. Kun etukäteen olin ottanut selvää, että sädehoitokertojeni määrä olisi jokin 32:n ja 37:n välillä, lopulta niitä määrättiin 38. Nyt olen käynyt koneessa 22 kertaa. Vielä 16 on siis jäljellä.
Ensi keskiviikkona annos lisäksi kevenee eli säteilykenttien määrää vähennetään. Ymmärtääkseni se merkitsee ainakin, että käynti Linac 3:n pritsillä tulee nopeammaksi.
Melko nopea käynti on nytkin. Jos kaikki sujuu hyvin eikä isommasti tarvitse jonottaa, automatkoihin Tapanilasta Meilahteen ja takaisin sekä itse sädehoitoon kuluu noin puolitoista tuntia. Joskus jonotus on ollut pitkä ja pari päivää sitten, koneen mentyä rikki odotus oli hyvin pitkä.
Itse toimenpide on koruton. Tutuiksi käyneistä hoitajista joku kutsuu sukunimellä sisään. Pienessä pukuhuoneessa riisun pois kengät ja päällyshousut ja kävelen uuden kutsun mukaan koneelle, jolla hoidetaan joka päivä keskimäärin 45 potilasta, lähinnä kai meitä tavallisimpia, rinta- ja eturauhassyöpää sairastavia. Asetun laudalle, jolle on laitettu minua varten uusi paperilakanan palanen ja laitan jalkani kuin kahteen kaukaloon. Polvieni alla on koroke ja pääni alle sovittelen tyynyn.
Nostan paidanhelman rinnan korkeudelle ja lasken alushousujen reunan alas. Katosta tai laitteen heijastavista pinnoista seuraan, kuinka punaisilla lasersäteillä etsitään kolmea tatuointipistettä, joihin kaikkiin säteen tulee osua. Hoitajat käyttävät latinankielisiä termejä siirrellessään minua muutamia millejä sivulla olevien kohdistuspisteiden mukaan. Lopuksi toinen tarkistaa taskulampulla vielä suoraan edestä, että kohdistinviiva kulkee häpyliitokseni kohdalla olevan pisteen kautta.
Kun kaikki on valmista, lauta nostetaan ylemmäs, hoitajat poistuvat ja toinen heistä huutaa: hoito alkaa. Kerran viikossa ohjelmassa on kuvaus, silloin hoito kestää viitisentoista minuuttia, muuten korkeintaan kymmenen. Sinä aikana ehtii kuulla kolme tai neljä kappaletta huonoa musiikkia tai yrittää olla kuuntelematta ja miettiä omiaan. Usein tunnen vaipuvani unen rajamaille.
Kone kiertää minua ympäri. Siitä kuuluu kahdenlaista ääntä. Rahinaksi nimittämäni on se, kun kone vaihtaa kenttää ja tarkentaa seuraavaan tehtäväänsä. Korkeahko signaalisummeri soi silloin, kun kone sädettää. En ole koskaan laskenut, montako sädepiippausta yksi hoitokerta sisältää, mutta aika monta niitä on.
Tunnistan jo, kun litteä levy pysähtyy vinoon vasemman silmäni eteen. Hoitokerta on loppu. Kohta vuoteeni nytkähtää, ja minut vedetään jonkin matkaa koneen uumenista. Ensimmäiseksi nostan housuni ja odotan sitten, että minut lasketaan sellaiselle korkeudelle, josta voin astua normaalisti lattialle. Puheet hoitajan kanssa jäävät yleensä aika lyhyiksi, mutta ystävällisiä toki ollaan.
Pukuhuoneen kautta katoan muuhun maailmaan. Odotushuoneesta tarkistan, josko koneelle jonottaisi tuttuja, mutta ei ole näkynyt. Omalle koneelle jonottaa melko hyvävointisilta näyttäviä, vain jotkut ovat syövän runteleman näköisiä. Paareilla sitä vastoin kuljetetaan ohi hyvin huonoja, ja ensimmäisen kerroksen sisääntuloaulassa on usein näkyvillä kaikkinaista elämän tuskaa ja rujoutta. En enää hätkähdä. Tunnen kuuluvani joukkoon, vaikka omin jaloin kuljenkin.
Yksi hoitokerta ei tunnu oikein missään. Välillä olen aistivinani pientä pistelyä, sen tapaista kuin eturauhastulehdukseni vaivat, mutta se on minulle selitetty jostakin muusta kuin säteistä johtuvaksi. Itse säteet eivät aiheuta tuntemuksia.
Olo on kuitenkin heikentynyt viikko viikolta. Aivan niin kuin ennustettiin, maha rupesi vaivaamaan parin viikon hoitojen jälkeen. Yleensä lounaan jälkeen on hankalinta, mutta sekään ei ole sääntö. Tuoreet kasvikset sopivat kai huonoimmin, mutta en ole varma mistään. Joskus maha kestää hyvin, joskus taas olen kovin kipeä ja ripulinen. Ja kun naturalistisella linjalla pysytään, pissaaminen on muuttunut vaivaksi ja vaivalloiseksi. Välillä juoksen vessassa yhtenään. Kiire tulee kamalan nopeasti ja pidättäminen on vaikeaa. Välillä taas itse pissaaminen sattuu. Siitäkään en ole löytänyt säännönmukaisuuksia.
Muut vaivat ovat ennallaan. Rinnat ovat kosketusarat ja välillä särkyiset. Iho kuivuu yhtä sattumanvaraisesti kuin ennenkin. Kuumat aallot vaivaavat välillä, nyt niitä ei ole muutamaan päivään ollut. Se selkä kiusaa myös, joskus kiristävänä tai pistelevänä tunteena, joskus kuin ihon kutiamisena. Mitään kummaa siinä ei Kaisa ainakaan näe. Niin kauan kuin olin töissä, otin asioita aivan liian raskaasti. Jokainen vähänkin huono uutinen oli parin päivän tunnekuohun arvoinen. Sanoin jollekulle, että pahimmillani otan työtoverin yhdyssanavirheenkin henkilökohtaisena hyökkäyksenä.
Koko huhtikuun olen ollut kuitenkin sairauslomalla. Lääkärin mielestä oireita oli liikaa ja sädehoito itsessäänkin raskasta ja vaivalloista. Loma onkin auttanut. Olen ensinnä päässyt vihdoinkin töissä (!) selvästi eteenpäin. Kirjoitan innolla Tampereen seurakuntien tilaamaa nuorisotyönsä historiaa sivun tai pari joka päivä. Olemme muistaneet käydä lenkilläkin, viimeksi tänään puolentoista tunnin aamukävelyllä Malmin hautausmaan perukoille, Kaisan vanhempien haudalle asti. Pihaakin olen jo vähän rapsuttanut. Kovin pitkiin työrupeamiin en kykene kerralla, mutta jos en liikaa muistele entisiä voimiani, olen ihan tyytyväinen.
Kevät tulee meillekin. Tänään kävelyllä kuvasimme itseämme onnellisiksi.
Ensi keskiviikkona annos lisäksi kevenee eli säteilykenttien määrää vähennetään. Ymmärtääkseni se merkitsee ainakin, että käynti Linac 3:n pritsillä tulee nopeammaksi.
Melko nopea käynti on nytkin. Jos kaikki sujuu hyvin eikä isommasti tarvitse jonottaa, automatkoihin Tapanilasta Meilahteen ja takaisin sekä itse sädehoitoon kuluu noin puolitoista tuntia. Joskus jonotus on ollut pitkä ja pari päivää sitten, koneen mentyä rikki odotus oli hyvin pitkä.
Itse toimenpide on koruton. Tutuiksi käyneistä hoitajista joku kutsuu sukunimellä sisään. Pienessä pukuhuoneessa riisun pois kengät ja päällyshousut ja kävelen uuden kutsun mukaan koneelle, jolla hoidetaan joka päivä keskimäärin 45 potilasta, lähinnä kai meitä tavallisimpia, rinta- ja eturauhassyöpää sairastavia. Asetun laudalle, jolle on laitettu minua varten uusi paperilakanan palanen ja laitan jalkani kuin kahteen kaukaloon. Polvieni alla on koroke ja pääni alle sovittelen tyynyn.
Nostan paidanhelman rinnan korkeudelle ja lasken alushousujen reunan alas. Katosta tai laitteen heijastavista pinnoista seuraan, kuinka punaisilla lasersäteillä etsitään kolmea tatuointipistettä, joihin kaikkiin säteen tulee osua. Hoitajat käyttävät latinankielisiä termejä siirrellessään minua muutamia millejä sivulla olevien kohdistuspisteiden mukaan. Lopuksi toinen tarkistaa taskulampulla vielä suoraan edestä, että kohdistinviiva kulkee häpyliitokseni kohdalla olevan pisteen kautta.
Kun kaikki on valmista, lauta nostetaan ylemmäs, hoitajat poistuvat ja toinen heistä huutaa: hoito alkaa. Kerran viikossa ohjelmassa on kuvaus, silloin hoito kestää viitisentoista minuuttia, muuten korkeintaan kymmenen. Sinä aikana ehtii kuulla kolme tai neljä kappaletta huonoa musiikkia tai yrittää olla kuuntelematta ja miettiä omiaan. Usein tunnen vaipuvani unen rajamaille.
Kone kiertää minua ympäri. Siitä kuuluu kahdenlaista ääntä. Rahinaksi nimittämäni on se, kun kone vaihtaa kenttää ja tarkentaa seuraavaan tehtäväänsä. Korkeahko signaalisummeri soi silloin, kun kone sädettää. En ole koskaan laskenut, montako sädepiippausta yksi hoitokerta sisältää, mutta aika monta niitä on.
Tunnistan jo, kun litteä levy pysähtyy vinoon vasemman silmäni eteen. Hoitokerta on loppu. Kohta vuoteeni nytkähtää, ja minut vedetään jonkin matkaa koneen uumenista. Ensimmäiseksi nostan housuni ja odotan sitten, että minut lasketaan sellaiselle korkeudelle, josta voin astua normaalisti lattialle. Puheet hoitajan kanssa jäävät yleensä aika lyhyiksi, mutta ystävällisiä toki ollaan.
Pukuhuoneen kautta katoan muuhun maailmaan. Odotushuoneesta tarkistan, josko koneelle jonottaisi tuttuja, mutta ei ole näkynyt. Omalle koneelle jonottaa melko hyvävointisilta näyttäviä, vain jotkut ovat syövän runteleman näköisiä. Paareilla sitä vastoin kuljetetaan ohi hyvin huonoja, ja ensimmäisen kerroksen sisääntuloaulassa on usein näkyvillä kaikkinaista elämän tuskaa ja rujoutta. En enää hätkähdä. Tunnen kuuluvani joukkoon, vaikka omin jaloin kuljenkin.
Yksi hoitokerta ei tunnu oikein missään. Välillä olen aistivinani pientä pistelyä, sen tapaista kuin eturauhastulehdukseni vaivat, mutta se on minulle selitetty jostakin muusta kuin säteistä johtuvaksi. Itse säteet eivät aiheuta tuntemuksia.
Olo on kuitenkin heikentynyt viikko viikolta. Aivan niin kuin ennustettiin, maha rupesi vaivaamaan parin viikon hoitojen jälkeen. Yleensä lounaan jälkeen on hankalinta, mutta sekään ei ole sääntö. Tuoreet kasvikset sopivat kai huonoimmin, mutta en ole varma mistään. Joskus maha kestää hyvin, joskus taas olen kovin kipeä ja ripulinen. Ja kun naturalistisella linjalla pysytään, pissaaminen on muuttunut vaivaksi ja vaivalloiseksi. Välillä juoksen vessassa yhtenään. Kiire tulee kamalan nopeasti ja pidättäminen on vaikeaa. Välillä taas itse pissaaminen sattuu. Siitäkään en ole löytänyt säännönmukaisuuksia.
Muut vaivat ovat ennallaan. Rinnat ovat kosketusarat ja välillä särkyiset. Iho kuivuu yhtä sattumanvaraisesti kuin ennenkin. Kuumat aallot vaivaavat välillä, nyt niitä ei ole muutamaan päivään ollut. Se selkä kiusaa myös, joskus kiristävänä tai pistelevänä tunteena, joskus kuin ihon kutiamisena. Mitään kummaa siinä ei Kaisa ainakaan näe. Niin kauan kuin olin töissä, otin asioita aivan liian raskaasti. Jokainen vähänkin huono uutinen oli parin päivän tunnekuohun arvoinen. Sanoin jollekulle, että pahimmillani otan työtoverin yhdyssanavirheenkin henkilökohtaisena hyökkäyksenä.
Koko huhtikuun olen ollut kuitenkin sairauslomalla. Lääkärin mielestä oireita oli liikaa ja sädehoito itsessäänkin raskasta ja vaivalloista. Loma onkin auttanut. Olen ensinnä päässyt vihdoinkin töissä (!) selvästi eteenpäin. Kirjoitan innolla Tampereen seurakuntien tilaamaa nuorisotyönsä historiaa sivun tai pari joka päivä. Olemme muistaneet käydä lenkilläkin, viimeksi tänään puolentoista tunnin aamukävelyllä Malmin hautausmaan perukoille, Kaisan vanhempien haudalle asti. Pihaakin olen jo vähän rapsuttanut. Kovin pitkiin työrupeamiin en kykene kerralla, mutta jos en liikaa muistele entisiä voimiani, olen ihan tyytyväinen.
Kevät tulee meillekin. Tänään kävelyllä kuvasimme itseämme onnellisiksi.
maanantai 10. maaliskuuta 2008
Tatuoitu
Olen ollut taudistanikin surulomalla. Lääkkeeni olen syönyt ja sovituissa tutkimuksissa käynyt, mutta energiaa on kulunut suruun ja kaipaukseen, hautajaisten järjestämiseen sekä perheenjäsenten keskinäiseen tukemiseen niin, että oma tauti on välillä pitkiä aikoja kokonaan mielestä poissa.
Kaiken surun ja huolen keskellä on ilonkin aihetta, kun Lotan ja Antin tyttö, Aino Maria, syntyi tiistaina. Isossa perheessä koko ajan tapahtuu.
Tänään olen merkitty mies. Alaruumiissani on kolme tatuointipistettä, jotka kohdistavat säteet tarkasti maaliinsa. Niiden määrittäminen tänään on viimeinen toimenpide, joka minulle tehdään ennen ensi maanantaina alkavaa sädehoitojaksoa. Ylihuomenna keskiviikkona lääkäri tekee minulle hoitosuunnitelman, jonka itse saan tietää ilmeisesti vasta maanantaina. Silloin kuulen, kestääkö jakso 32 vai 37 peräkkäistä arkipäivää vai jotakin niiden väliltä. Aika pieni vaihteluväli. Ilmeisesti jokaisella hoitopäivällä on punnittu syynsä.
Varmaan opin ymmärtämään sädehoitoa ja sen logiikkaa paremmin, kun tulen tutuksi Linac kolmosen (sädehoitolaitteen) kanssa. Tällä hetkellä olen ymmärtävinäni, että hoidossa ratkaisevaa on kokonaisannos säteilyä. Yhdellä kerralla säteitä ei voida kuitenkaan antaa määräänsä enempää. Siksi kunkin potilaan yksilöllisestä tilanteesta riippuen hoitopäiviä on jokin luku 32:n ja 37:n välillä.
Tämän päivän koe on tietokonesimulointi. Viime torstai-iltana, juuri ennen lähtöä Tampereelle hautajaismatkalle, makaan puoli tuntia magneettikuvauksessa. Näiden kahden kuvauksen tietoja käytetään yhdessä, kun määritellään eturauhaseeni kohdistettavien säteitten suunta ja matka, jotta hoitotulos olisi paras mahdollinen ja haitat siedettävän vähäiset.
Molemmat kuvaukset ovat toimenpiteinä samantapaisia. Lepään putkessa selälläni polvi tyynyn alla ja valtava kamera kuvaa. Eroina on lähinnä, että magneettikuvaus kestää pitempään ja on paljon kovaäänisempää, tietokonesimuloinnissa ollaan kuvattava ihoalue paljastettuna.
Surulomalla taudista olen ollut paitsi keskittyäkseni isän hautajaisiin myös siksi, että viikko sitten maanantaina iso taakka vierähtää mielestä. Kesken siunauspuheen kirjoittamisen kuulen, että epäilyni ovat olleet vääriä. Edellisellä viikolla tehty luustokartoitus kertoo, että luustoni on edelleen puhdas. Lääkäri arvelee, että paikkaa vaihtavat selkäkipuni ovat hormonilääkkeen seurausta. - Teillä ei ole ikään kuin vaihdevuodet, lääkäri sanoo. - Teillä on vaihdevuodet, ja kaikenlaiset ikävät kivut ja kolotukset valitettavasti kuuluvat niiden oireisiin. Lääkäri antaa selvän tärkeysjärjestyksen: Sädehoito on iso ja raskaskin asia. Nyt on keskityttävä siihen. Selän aika on syksyllä.
Kumma kyllä, tämän tiedon jälkeen selkäkolotusten kanssa on ollut paljon helpompi olla. On ollut päiviä, varsinkin hautajaispäivä, jolloin kipuja ei ole juuri ollut. Ainakin nyt tuntuu siltä, että jos metastaaseja ei ole, olkoon vaikka vähän särkyjäkin. Kyllä niiden kanssa eletään.
Kultajyviä minussa ei ole. Tarkimmat suuntimakohdat ovat ihooni eliniäksi jäävät tatuointipisteet. Lääkärit arvioivat kultajyvien asennuksen liian suureksi riskiksi minussa mahdollisesti edelleen piileskelevän ESBL-bakteerin kanssa. Sairaalassa rutiinimaisesti käytetyt antibiootit eivät bakteeriin tepsi, ja siksi uusien reikien tekeminen on liian vaarallista. Lääkäri puhuu myös kustannustehokkuudesta. Kultajyvillä ei saada niin paljon lisätarkkuutta kuin mitä makuuttamiseni erikoisantibioottihoidossa maksaisi, tulkitsen saamani tiedon. Kun soitan asiasta myöhemmin luottolääkärille, joka aikanaan lokakuussa ohjasi minut pois leikkausjonosta ja sädehoitotielle, tämä puhuu syömisten, juomisten ja vessakäyntien tarkkuudesta, jotta suoli ja virtsarakko olisivat joka hoitokerralla samassa kohdassa ja yhtä tyhjiä ja täysiä. Koneeksi en kykene muuttumaan, ajattelen.
Näillä tiedoilla mennään eteenpäin. Hautajaisten jälkeen mieleen on hiipinyt taas enemmän huolta itsestä.
Kaisalle kerron, miten tunnen surua etukäteen siitä, että eturauhaseni ammutaan tohjoksi ja käyttökelvottomaksi. Se on elin, jota en ole koskaan nähnyt ja johon minulla ei ole oikein mitään henkilökohtaista suhdetta, mutta silti tuntuu ikävältä menettää se. Kaisa toteaa siihen, että ehkä kyse on samantapaisesta tunteesta, josta niin monet naiset ovat kertoneet kohdun poistamisen yhteydessä. On luovuttava jostakin, joka liittyy kiinteästi omaan seksuaali-identiteettiin ja omaan persoonaankin.
Käyntikertojen vaivat ja mahdolliset sädehoidon rasitukset ja sivuoireet ovat oma asiansa. Paranemisen tai elämän lisävuosien kannalta on olennaista, että eturauhaseni tuhotaan.
Täyteen työtehoon pääseminen voi tänä keväänä olla liian suuri vaatimus. Huhtikuusta olen isoimman osan sovitusti lomalla. Se tuntuu hyvältä ajatukselta.
* * *
Monta kertaa päivässä tipahdan keskeltä omaa arkea muistamaan isää. Usein muistikuvat laukaisevat itkun, välillä katkeran.
Hautajaisviikonloppu on iso ja tärkeä. Hautajaiset Pispalan kirkossa, hautaanlasku Kalevankankaan hautausmaalla, muistojuhla Ilkon kurssikeskuksessa Kangasalla. Isän elämä ja asuinpaikat Tampereella ovat kulkeneet idästä länteen. Hautajaispäivänä kuljemme isän mukana lännestä itään.
Lauantaina käymme mökillä. Siellä tunteita on vaikeinta hallita. Onneksi läheisten seurassa ei tarvitsekaan. Viikonlopun yhdessäolossa on paljon myös iloa. Sekin tuntuu hyvältä, kun ei tehdä juuri mitään.
Sunnuntaina kokoonnumme vielä Erkkaa vaille koko perhe Pispalan kirkkoon kuolleiden kiitoksiin. Seurakunta on valmistanut esirukouksen yhteyteen laajan osuuden isästä. Kanttori soittaa huilulla Hannikaisen laulun Niin kuin muuttolintusen tie. Maiju on laulanut saman isän muistojuhlassa. Huilua kuunnellessa tunne on lähes yhtä pakahduttava kuin palatessani penkkiin siunaussanojen jälkeen.
Huonosti olen vastannut kymmeniin minulle tulleisiin viesteihin. Ehkä siitä ei tarvitse olla nolo. Tänään sovimme äidin ja muiden kanssa lehteen tulevan kiitoksen sanamuodosta.
Kaiken surun ja huolen keskellä on ilonkin aihetta, kun Lotan ja Antin tyttö, Aino Maria, syntyi tiistaina. Isossa perheessä koko ajan tapahtuu.
Tänään olen merkitty mies. Alaruumiissani on kolme tatuointipistettä, jotka kohdistavat säteet tarkasti maaliinsa. Niiden määrittäminen tänään on viimeinen toimenpide, joka minulle tehdään ennen ensi maanantaina alkavaa sädehoitojaksoa. Ylihuomenna keskiviikkona lääkäri tekee minulle hoitosuunnitelman, jonka itse saan tietää ilmeisesti vasta maanantaina. Silloin kuulen, kestääkö jakso 32 vai 37 peräkkäistä arkipäivää vai jotakin niiden väliltä. Aika pieni vaihteluväli. Ilmeisesti jokaisella hoitopäivällä on punnittu syynsä.
Varmaan opin ymmärtämään sädehoitoa ja sen logiikkaa paremmin, kun tulen tutuksi Linac kolmosen (sädehoitolaitteen) kanssa. Tällä hetkellä olen ymmärtävinäni, että hoidossa ratkaisevaa on kokonaisannos säteilyä. Yhdellä kerralla säteitä ei voida kuitenkaan antaa määräänsä enempää. Siksi kunkin potilaan yksilöllisestä tilanteesta riippuen hoitopäiviä on jokin luku 32:n ja 37:n välillä.
Tämän päivän koe on tietokonesimulointi. Viime torstai-iltana, juuri ennen lähtöä Tampereelle hautajaismatkalle, makaan puoli tuntia magneettikuvauksessa. Näiden kahden kuvauksen tietoja käytetään yhdessä, kun määritellään eturauhaseeni kohdistettavien säteitten suunta ja matka, jotta hoitotulos olisi paras mahdollinen ja haitat siedettävän vähäiset.
Molemmat kuvaukset ovat toimenpiteinä samantapaisia. Lepään putkessa selälläni polvi tyynyn alla ja valtava kamera kuvaa. Eroina on lähinnä, että magneettikuvaus kestää pitempään ja on paljon kovaäänisempää, tietokonesimuloinnissa ollaan kuvattava ihoalue paljastettuna.
Surulomalla taudista olen ollut paitsi keskittyäkseni isän hautajaisiin myös siksi, että viikko sitten maanantaina iso taakka vierähtää mielestä. Kesken siunauspuheen kirjoittamisen kuulen, että epäilyni ovat olleet vääriä. Edellisellä viikolla tehty luustokartoitus kertoo, että luustoni on edelleen puhdas. Lääkäri arvelee, että paikkaa vaihtavat selkäkipuni ovat hormonilääkkeen seurausta. - Teillä ei ole ikään kuin vaihdevuodet, lääkäri sanoo. - Teillä on vaihdevuodet, ja kaikenlaiset ikävät kivut ja kolotukset valitettavasti kuuluvat niiden oireisiin. Lääkäri antaa selvän tärkeysjärjestyksen: Sädehoito on iso ja raskaskin asia. Nyt on keskityttävä siihen. Selän aika on syksyllä.
Kumma kyllä, tämän tiedon jälkeen selkäkolotusten kanssa on ollut paljon helpompi olla. On ollut päiviä, varsinkin hautajaispäivä, jolloin kipuja ei ole juuri ollut. Ainakin nyt tuntuu siltä, että jos metastaaseja ei ole, olkoon vaikka vähän särkyjäkin. Kyllä niiden kanssa eletään.
Kultajyviä minussa ei ole. Tarkimmat suuntimakohdat ovat ihooni eliniäksi jäävät tatuointipisteet. Lääkärit arvioivat kultajyvien asennuksen liian suureksi riskiksi minussa mahdollisesti edelleen piileskelevän ESBL-bakteerin kanssa. Sairaalassa rutiinimaisesti käytetyt antibiootit eivät bakteeriin tepsi, ja siksi uusien reikien tekeminen on liian vaarallista. Lääkäri puhuu myös kustannustehokkuudesta. Kultajyvillä ei saada niin paljon lisätarkkuutta kuin mitä makuuttamiseni erikoisantibioottihoidossa maksaisi, tulkitsen saamani tiedon. Kun soitan asiasta myöhemmin luottolääkärille, joka aikanaan lokakuussa ohjasi minut pois leikkausjonosta ja sädehoitotielle, tämä puhuu syömisten, juomisten ja vessakäyntien tarkkuudesta, jotta suoli ja virtsarakko olisivat joka hoitokerralla samassa kohdassa ja yhtä tyhjiä ja täysiä. Koneeksi en kykene muuttumaan, ajattelen.
Näillä tiedoilla mennään eteenpäin. Hautajaisten jälkeen mieleen on hiipinyt taas enemmän huolta itsestä.
Kaisalle kerron, miten tunnen surua etukäteen siitä, että eturauhaseni ammutaan tohjoksi ja käyttökelvottomaksi. Se on elin, jota en ole koskaan nähnyt ja johon minulla ei ole oikein mitään henkilökohtaista suhdetta, mutta silti tuntuu ikävältä menettää se. Kaisa toteaa siihen, että ehkä kyse on samantapaisesta tunteesta, josta niin monet naiset ovat kertoneet kohdun poistamisen yhteydessä. On luovuttava jostakin, joka liittyy kiinteästi omaan seksuaali-identiteettiin ja omaan persoonaankin.
Käyntikertojen vaivat ja mahdolliset sädehoidon rasitukset ja sivuoireet ovat oma asiansa. Paranemisen tai elämän lisävuosien kannalta on olennaista, että eturauhaseni tuhotaan.
Täyteen työtehoon pääseminen voi tänä keväänä olla liian suuri vaatimus. Huhtikuusta olen isoimman osan sovitusti lomalla. Se tuntuu hyvältä ajatukselta.
* * *
Monta kertaa päivässä tipahdan keskeltä omaa arkea muistamaan isää. Usein muistikuvat laukaisevat itkun, välillä katkeran.
Hautajaisviikonloppu on iso ja tärkeä. Hautajaiset Pispalan kirkossa, hautaanlasku Kalevankankaan hautausmaalla, muistojuhla Ilkon kurssikeskuksessa Kangasalla. Isän elämä ja asuinpaikat Tampereella ovat kulkeneet idästä länteen. Hautajaispäivänä kuljemme isän mukana lännestä itään.
Lauantaina käymme mökillä. Siellä tunteita on vaikeinta hallita. Onneksi läheisten seurassa ei tarvitsekaan. Viikonlopun yhdessäolossa on paljon myös iloa. Sekin tuntuu hyvältä, kun ei tehdä juuri mitään.
Sunnuntaina kokoonnumme vielä Erkkaa vaille koko perhe Pispalan kirkkoon kuolleiden kiitoksiin. Seurakunta on valmistanut esirukouksen yhteyteen laajan osuuden isästä. Kanttori soittaa huilulla Hannikaisen laulun Niin kuin muuttolintusen tie. Maiju on laulanut saman isän muistojuhlassa. Huilua kuunnellessa tunne on lähes yhtä pakahduttava kuin palatessani penkkiin siunaussanojen jälkeen.
Huonosti olen vastannut kymmeniin minulle tulleisiin viesteihin. Ehkä siitä ei tarvitse olla nolo. Tänään sovimme äidin ja muiden kanssa lehteen tulevan kiitoksen sanamuodosta.
lauantai 8. maaliskuuta 2008
Siunauspuhe 7.3.2008
Kun ajattelen isää, tunnen käden joka aamuvarhaisella tarttuu lempeästi olkapäähäni ja kuulen äänen: verkoille. Näen isän, joka soutaa lyhyin, hermostunein mutta voimakkain vedoin ja iloitsee saaliista lapsellisesti kuin poika.
Kun ajattelen isää, ajattelen Ämmälän poikaa, joka pitää joka päivä sylissään rakkaita kanojaan, ja nuorta miestä, joka tienaa opiskelurahoja halkoja hakkaamalla. Ja ajattelen pappia, jonka Apu-lehti julistaa jutussaan Tampereen superlatiiveista Tampereen iloisimmaksi. Ajattelen isää, joka on ollut merkityksellinen niin monille.
Näen isän, joka kulkee joustavin askelin tutuilla poluilla Majaalahden Valkeevuorella, Kurussa tai Raippaluodossa. Näen isän hämmästyttävän nopeuden, kun hän melkein lentää vuoripolkua alas Ranskan Alpeilla. Näen isän varustamassa marjastusporukkaa matkaan, ja sen, kuinka isän ämpäri täyttyy raivostuttavan nopeasti marjoista tai sienistä. Ja näen isän kauniit sormet puhdistamassa marjoja Ristisaaren verannalla tai Tohlopin keittiössä.
Kun ajattelen isää, näen silmät täynnä pelin riemua mökin sulkapallokentällä tai Vaasan-kodin kellarissa pingispöydän takana. Näen isän juoksemassa vierelläni Tohloppijärven rantapolulla kertomassa mieltään rasittavista työharmeista tai Sahalahden kirkossa, jonne olemme lähteneet mökiltä kaksistaan ja laulamme pienilukuisen seurakunnan keskellä kilpaa.
Näen isän, joka hakkaa puita, vääntää kiviä, kärrää hiekkaa, heittää tikkaa, kantaa vettä kasvimaalle ja ottaa paidan pois heti kun ensimmäisen kevätpäivän aurinko lämmittää ihoa. Näen isän kumaran asennon ja iloisen hymyn, kun hän tulee vieraita vastaanottamaan. Lämmitetäänkö sauna, isä kysyy ja katoaa sitten mäen taakse askareilleen.
Kun isä palaa, isä nauraa, laulaa, taputtaa lasten posket kovakouraisesti, jakaa karkkia. Kun isä pitää töistään tauon ja antaa ajatusten levätä, isän kädet läiskivät korteilla pasianssia. Isä imuroi kodin papinpuku päällä kiireisesti kotikasteiden tai muiden toimitusten välissä. Tai isä istuu työhuoneessaan kirjoittamassa puhetta tai juttua lehteen. Kirjoituskone nakuttaa tasaisesti ja taustalla soi Bach.
Kun ajattelen isää, näen kuinka isä tulee kohti, on lämmin, ymmärtää. Osaa tehdä suorankin kysymyksen mutta vetäytyy äkkiä, jos huomaa osuneensa arkaan paikkaan. Isä on hienotunteinen ja tajuaa tilanteen.
Kun ajattelen isää, näen kuinka kannustava ja kiinnostunut hän on. Hän uskoo suunnitelmiini orastavista alkuajatuksista lähtien ja seuraa tarkasti minun ja muiden lastensa tekemisiä. Vastavihitylle papille lahjaksi antamaansa kirkkokäsikirjaan hän laittaa omistuskirjoituksen: Luota enemmän herkkyyteesi kuin järkeesi.
Kun ajattelen isää, näen kuinka hän tapaa ihmisiä, muuttaa pikkuisen tyyliään kunkin kohdattavan tai hetken mukaan, mutta melkein kaikkeen sopii räjähtävä nauru. Kun isä oivaltaa, mitä toinen tarvitsee, hän lähtee liikkeelle heti. Isä tuo, vie, noutaa, kantaa, valmistaa ja siinä sivussa hoitaa vielä kolmannenkin asian.
Kun ajattelen isää, näen kuinka hän on välillä aidosti epävarma. Ammattimiehen palveluksia tarvitessaan hän touhottaa vierellä nöyränä hanslankarina ja ojentelee työkaluja. Näen, miten ex tempore -puheessa tai hankalassa keskustelussa isä räpyttelee silmiään ja hakee sanoja. Oudossa seurassa isä on joskus suorastaan ujo ja kömpelö.
Ainutlaatuista isää on se, miten hän kykenee olemaan samaa mieltä kahden riitapukarin kanssa ja paukauttaa mielipiteekseen sellaista, joka muiden mielestä on ristiriidassa hänen muiden ajatustensa kanssa. Kun lauloin kansakoulussa oppimaani isänmaallista laulua, isä saattoi tokaista: ”Laula poika mitä laulat mutta älä usko mitä laulat.” Teologian opiskelijana olin kiinnostunut isän sielunhoitonäkemyksestä. Kysymykseeni isä vastasi: ”Jos joku pysyy tässä vauhdissa mukana, saa sielunhoitoakin samalla.”
Kun ajattelen isää, näen hänet lempeänä, herkkänä, leikkisenä ja nauravana, mutta myös kiivaana ja hermostuneena. Alakuloisimmat hetkensä hän haluaa kätkeä muilta, mennä pois muiden silmistä.
Kun ajattelen isää, näen, miten hän eläkevuosinaan ottaa takaisin, haluaa matkustaa ja nauttia elämästä. Isällä on aikaa perheelle mutta myös isolle ystäväjoukolle, vanhoille ja uusille. Isän ja äidin elämä näyttää hyvältä, innostuneelta ja melkein kadehdittavan tasapainoiselta. Isä innostuu kirjoittamisesta niin, että välillä hän ei puhu mistään muusta kuin tekeillä olevasta uusimmasta.
Kun ajattelen isää, ajattelen Paappaa, joka ottaa lastenlapset mukaansa metsäretkelle ja kasvimaalle, kukkaniitylle ja etelänmatkalle. Näen, kuinka hän Vaasan-vuosinaan ajaa joka viikko viitisensataa kilometriä ollakseen vapaapäivän Längelmäveden rannalla. Näkymää saunalta laiturille isä kutsuu sielunmaisemakseen. Ristisaaressa kaikki on toisin kun Paappaa ei ole.
Kun ajattelen isää, muistan isän saarnan rakenteen. Siinä on monta aloitusta, jotka kaikki hän onnistuu liittämään samaan teemaan. Puheessa on lyhyitä tarinoita ja paljon vertauskuvia, mutta vähän puhkiselittämistä ja tarkkaa analyysia. Isän lukeneisuus tulee esiin muistumissa ja hyvin valituissa sitaateissa, mutta hän rakentaa mieluummin pienistä paloista omia kokonaisuuksia kuin johtaa ajatuksiaan muiden isoista ajatusrakennelmista. Isä ajattelee itse, mutta ennen muuta hän luottaa kuulijaan. Isä tarjoaa elämyksen tai väläyksen, ensi kerralla lisää.
Sama tunne tulee, kun ajattelen isää puhelimessa. Tuskin kukaan osaa lopettaa puhelua yhtä lyhyeen kuin isä. Kun asia loppuu tai eteen tulee jotakin muuta, hän sanoo vain: Terve! Isä luottaa siihen, että yhteydenpito jatkuu.
Kun ajattelen isää, kuulen hänen puhuvan Jeesuksen ohjelmasta ja siitä, kuinka kristillinen usko vapauttaa sekä luo uutta ja parempaa elämää. Isän kristillisyys on arjen kristillisyyttä. Hän painottaa kaikkea toimintaa, evankelioimista, kasvatusta, diakonista palvelua ja lähetystä, ennen kaikkea että lähimmäistä rakastetaan.
Kun ajattelen isää, kuulen hänen sanovan: niin Herramme opettaa. Isä toistaa usein myös lauseen: ”Jeesus sanoo: Seuraa minua.” Ja isä jatkaa: ”Tämä kutsu on voimassa.”
Isän kristillisyys on Kristuksen seuraamista. Jeesuksen seuraajana oleminen on johtolanka isän ihanteisiin ja käyttäytymiseen: samanaikaiseen hurjaan toimeliaisuuteen ja kurinalaisuuteen sekä valloittavaan leikkisyyteen. Ja vajavainen ihminen isäkin oli. Jeesuksen seuraajana hän otti vakavasti myös vapauttavan armon.
Kun ajattelen isää, näen käytännöllisen, toiminnallisen, ihmisläheisen ja hyvin inhimillisen isän. Isä puhui mielellään henkisestä perinnöstä, jonka jätämme seuraaville sukupolville. Näen isän palvelualttiuden piilokasvatuksena. Vielä suoremmin hän jätti perintöään laulattamalla virren. Kun omassa elämässäni jäin tyhjän päälle, isä kutsui minut retkelle Baltiaan. Sen kirkoissa veisasimme kahdestaan. Iltavirsi, ruokavirsi ja monet muut virret kokosivat perheenjäsenet yhteen ja kohottivat mieltä, mutta myös siirsivät perintöä eteenpäin.
Viimeisen puheensa isä piti omalle perheelleen joulupäivänä. Siinä hän kertoi kysyneensä päiväkerholaisilta, mitä se rakkaus on. Pieni poika oli vastannut: ”Se ei näy, mutta sen huomaa.”
Nousemme nyt tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme ja toimittamaan siunaamisen.
Tähän uskoon Erkki Samuli Malkavaara kastettiin syksyllä 1925. Saman uskon varassa siunaamme hänet odottamaan ylösnousemuksen päivää.
Kun ajattelen isää, ajattelen Ämmälän poikaa, joka pitää joka päivä sylissään rakkaita kanojaan, ja nuorta miestä, joka tienaa opiskelurahoja halkoja hakkaamalla. Ja ajattelen pappia, jonka Apu-lehti julistaa jutussaan Tampereen superlatiiveista Tampereen iloisimmaksi. Ajattelen isää, joka on ollut merkityksellinen niin monille.
Näen isän, joka kulkee joustavin askelin tutuilla poluilla Majaalahden Valkeevuorella, Kurussa tai Raippaluodossa. Näen isän hämmästyttävän nopeuden, kun hän melkein lentää vuoripolkua alas Ranskan Alpeilla. Näen isän varustamassa marjastusporukkaa matkaan, ja sen, kuinka isän ämpäri täyttyy raivostuttavan nopeasti marjoista tai sienistä. Ja näen isän kauniit sormet puhdistamassa marjoja Ristisaaren verannalla tai Tohlopin keittiössä.
Kun ajattelen isää, näen silmät täynnä pelin riemua mökin sulkapallokentällä tai Vaasan-kodin kellarissa pingispöydän takana. Näen isän juoksemassa vierelläni Tohloppijärven rantapolulla kertomassa mieltään rasittavista työharmeista tai Sahalahden kirkossa, jonne olemme lähteneet mökiltä kaksistaan ja laulamme pienilukuisen seurakunnan keskellä kilpaa.
Näen isän, joka hakkaa puita, vääntää kiviä, kärrää hiekkaa, heittää tikkaa, kantaa vettä kasvimaalle ja ottaa paidan pois heti kun ensimmäisen kevätpäivän aurinko lämmittää ihoa. Näen isän kumaran asennon ja iloisen hymyn, kun hän tulee vieraita vastaanottamaan. Lämmitetäänkö sauna, isä kysyy ja katoaa sitten mäen taakse askareilleen.
Kun isä palaa, isä nauraa, laulaa, taputtaa lasten posket kovakouraisesti, jakaa karkkia. Kun isä pitää töistään tauon ja antaa ajatusten levätä, isän kädet läiskivät korteilla pasianssia. Isä imuroi kodin papinpuku päällä kiireisesti kotikasteiden tai muiden toimitusten välissä. Tai isä istuu työhuoneessaan kirjoittamassa puhetta tai juttua lehteen. Kirjoituskone nakuttaa tasaisesti ja taustalla soi Bach.
Kun ajattelen isää, näen kuinka isä tulee kohti, on lämmin, ymmärtää. Osaa tehdä suorankin kysymyksen mutta vetäytyy äkkiä, jos huomaa osuneensa arkaan paikkaan. Isä on hienotunteinen ja tajuaa tilanteen.
Kun ajattelen isää, näen kuinka kannustava ja kiinnostunut hän on. Hän uskoo suunnitelmiini orastavista alkuajatuksista lähtien ja seuraa tarkasti minun ja muiden lastensa tekemisiä. Vastavihitylle papille lahjaksi antamaansa kirkkokäsikirjaan hän laittaa omistuskirjoituksen: Luota enemmän herkkyyteesi kuin järkeesi.
Kun ajattelen isää, näen kuinka hän tapaa ihmisiä, muuttaa pikkuisen tyyliään kunkin kohdattavan tai hetken mukaan, mutta melkein kaikkeen sopii räjähtävä nauru. Kun isä oivaltaa, mitä toinen tarvitsee, hän lähtee liikkeelle heti. Isä tuo, vie, noutaa, kantaa, valmistaa ja siinä sivussa hoitaa vielä kolmannenkin asian.
Kun ajattelen isää, näen kuinka hän on välillä aidosti epävarma. Ammattimiehen palveluksia tarvitessaan hän touhottaa vierellä nöyränä hanslankarina ja ojentelee työkaluja. Näen, miten ex tempore -puheessa tai hankalassa keskustelussa isä räpyttelee silmiään ja hakee sanoja. Oudossa seurassa isä on joskus suorastaan ujo ja kömpelö.
Ainutlaatuista isää on se, miten hän kykenee olemaan samaa mieltä kahden riitapukarin kanssa ja paukauttaa mielipiteekseen sellaista, joka muiden mielestä on ristiriidassa hänen muiden ajatustensa kanssa. Kun lauloin kansakoulussa oppimaani isänmaallista laulua, isä saattoi tokaista: ”Laula poika mitä laulat mutta älä usko mitä laulat.” Teologian opiskelijana olin kiinnostunut isän sielunhoitonäkemyksestä. Kysymykseeni isä vastasi: ”Jos joku pysyy tässä vauhdissa mukana, saa sielunhoitoakin samalla.”
Kun ajattelen isää, näen hänet lempeänä, herkkänä, leikkisenä ja nauravana, mutta myös kiivaana ja hermostuneena. Alakuloisimmat hetkensä hän haluaa kätkeä muilta, mennä pois muiden silmistä.
Kun ajattelen isää, näen, miten hän eläkevuosinaan ottaa takaisin, haluaa matkustaa ja nauttia elämästä. Isällä on aikaa perheelle mutta myös isolle ystäväjoukolle, vanhoille ja uusille. Isän ja äidin elämä näyttää hyvältä, innostuneelta ja melkein kadehdittavan tasapainoiselta. Isä innostuu kirjoittamisesta niin, että välillä hän ei puhu mistään muusta kuin tekeillä olevasta uusimmasta.
Kun ajattelen isää, ajattelen Paappaa, joka ottaa lastenlapset mukaansa metsäretkelle ja kasvimaalle, kukkaniitylle ja etelänmatkalle. Näen, kuinka hän Vaasan-vuosinaan ajaa joka viikko viitisensataa kilometriä ollakseen vapaapäivän Längelmäveden rannalla. Näkymää saunalta laiturille isä kutsuu sielunmaisemakseen. Ristisaaressa kaikki on toisin kun Paappaa ei ole.
Kun ajattelen isää, muistan isän saarnan rakenteen. Siinä on monta aloitusta, jotka kaikki hän onnistuu liittämään samaan teemaan. Puheessa on lyhyitä tarinoita ja paljon vertauskuvia, mutta vähän puhkiselittämistä ja tarkkaa analyysia. Isän lukeneisuus tulee esiin muistumissa ja hyvin valituissa sitaateissa, mutta hän rakentaa mieluummin pienistä paloista omia kokonaisuuksia kuin johtaa ajatuksiaan muiden isoista ajatusrakennelmista. Isä ajattelee itse, mutta ennen muuta hän luottaa kuulijaan. Isä tarjoaa elämyksen tai väläyksen, ensi kerralla lisää.
Sama tunne tulee, kun ajattelen isää puhelimessa. Tuskin kukaan osaa lopettaa puhelua yhtä lyhyeen kuin isä. Kun asia loppuu tai eteen tulee jotakin muuta, hän sanoo vain: Terve! Isä luottaa siihen, että yhteydenpito jatkuu.
Kun ajattelen isää, kuulen hänen puhuvan Jeesuksen ohjelmasta ja siitä, kuinka kristillinen usko vapauttaa sekä luo uutta ja parempaa elämää. Isän kristillisyys on arjen kristillisyyttä. Hän painottaa kaikkea toimintaa, evankelioimista, kasvatusta, diakonista palvelua ja lähetystä, ennen kaikkea että lähimmäistä rakastetaan.
Kun ajattelen isää, kuulen hänen sanovan: niin Herramme opettaa. Isä toistaa usein myös lauseen: ”Jeesus sanoo: Seuraa minua.” Ja isä jatkaa: ”Tämä kutsu on voimassa.”
Isän kristillisyys on Kristuksen seuraamista. Jeesuksen seuraajana oleminen on johtolanka isän ihanteisiin ja käyttäytymiseen: samanaikaiseen hurjaan toimeliaisuuteen ja kurinalaisuuteen sekä valloittavaan leikkisyyteen. Ja vajavainen ihminen isäkin oli. Jeesuksen seuraajana hän otti vakavasti myös vapauttavan armon.
Kun ajattelen isää, näen käytännöllisen, toiminnallisen, ihmisläheisen ja hyvin inhimillisen isän. Isä puhui mielellään henkisestä perinnöstä, jonka jätämme seuraaville sukupolville. Näen isän palvelualttiuden piilokasvatuksena. Vielä suoremmin hän jätti perintöään laulattamalla virren. Kun omassa elämässäni jäin tyhjän päälle, isä kutsui minut retkelle Baltiaan. Sen kirkoissa veisasimme kahdestaan. Iltavirsi, ruokavirsi ja monet muut virret kokosivat perheenjäsenet yhteen ja kohottivat mieltä, mutta myös siirsivät perintöä eteenpäin.
Viimeisen puheensa isä piti omalle perheelleen joulupäivänä. Siinä hän kertoi kysyneensä päiväkerholaisilta, mitä se rakkaus on. Pieni poika oli vastannut: ”Se ei näy, mutta sen huomaa.”
Nousemme nyt tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme ja toimittamaan siunaamisen.
Tähän uskoon Erkki Samuli Malkavaara kastettiin syksyllä 1925. Saman uskon varassa siunaamme hänet odottamaan ylösnousemuksen päivää.
maanantai 18. helmikuuta 2008
Isä
Isä on kuollut. Tätä lausetta en olisi koskaan halunnut kirjoittaa, kukaan meistä ei olisi. Ja tietenkin tiesin, että joskus se tulee vastaan. Mikään ei elämässä ole yhtä varmaa kuin kuolema. Oikeastaan koko 25-vuotisen pappisurani ajan olen ajatellut, että eräänä päivänä minun on oltava valmis hautaamaan vanhempani.
Kun suruviesti saapui, pysähdyin muistamaan tunnelmat vähän yli neljä kuukautta sitten. Tieto oman sairauteni vakavasta laadusta pysäytti silloin isän. Hän murehti ja mietti, onko meidän lähtöjärjestyksemme luonnon kannalta väärä, joutuuko hän hautaamaan minut. Nyt tiedämme, että isän aika tuli ensin.
Joka aamu herään ajatukseen isästä. Tänään olen taas herkkä ja avoin, vähän itkuinenkin, niin kuin ensimmäisinä päivinä isän kuoleman jälkeen. Eilen sunnuntaina ja oikeastaan koko viikonlopun olin pikemmin ummessa ja jotenkin turta. Ehkä nämä ovat tavallisia surukriisin vaiheita, jotka on elettävä läpi.
Kaikki meni lopulta nopeasti. Isän sairastaminen kesti kutakuinkin tasan neljä kuukautta. Vaikka minulla on kamala ikävä, en olisi halunnut, että noin toimellinen olisi joutunut pitkään ja tuskaisena seuraamaan omaa hiipumistaan. Viimeisessä kunnollisessa keskustelussamme, jossa isä hengitti jo niin vaikeasti, ettei sanoista saanut välillä selvää, hän puhui siitä, ettei hänen elämänsä ole enää kuin muiden elämän seuraamista.
Isän suusta tuollaiset olivat poikkeuksellisen masentuneita lauseita. Silti en suostunut ymmärtämään, että viimeiset hetket olisivat käsillä. Jälkikäteen huomaan, että lääkäreiden puheista ja sairaalan toiminnasta olisi voinut päätellä, että kuoleman lähestymistä pidettiin todennäköisenä. Me perheenjäsenet halusimme uskoa, että tämänkin vahva isä kestää.
Sytostaatit veivät isän ruumiin puolustusjärjestelmät nollille. Ensimmäinen isku toi mukanaan hyvin kivuliaan vyöruusun ja pään alueen sietämättömät hermosäryt. Niihin mikään särkylääke ei tuntunut antavan riittävästi helpotusta.
Toisen annoksen jälkeen isä sairastui keuhkokuumeeseen. Sairaalassa isä ehti olla viisi päivää. Lääkkeillä tulehdusarvot onnistuttiin saamaan niin alas, että tavattomista hengitysvaikeuksista huolimatta uskoimme paranemisen jo alkaneen. Niin vahva isä ei ollut, että olisi pystynyt hengittämään tulehdusnesteen täyttämillä keuhkoilla. Isän kamppailu sairautta vastaan päättyi Tampereen keskussairaalassa keskiviikkona 13. helmikuuta kello 3.35.
Aamulla puoli viiden aikoihin
Heräämme syvästä unesta ääneen, jonka vasta hetken päästä tunnistamme minun puhelimekseni. Kun ehdin puhelimen luo, soittoääni lakkaa ja samassa Kaisan puhelin alkaa soida. Ymmärrän heti, mitä äänet tarkoittavat. Kaisa kuulee kuolinviestin ensiksi. Äiti pyytää tulemaan ja keräämään lapset mukaan.
Anni tulee taksilla Pikku Huopalahdesta. Haemme Järvenpäästä Erkan ja Maijun, joka on tilapäisesti Vuokon luona mennäkseen aamulla Vuokon kouluun sijaisopettajaksi. Lähdemme Kaisan ja lasten kanssa ajamaan Tampereelle.
Yhdeksän maissa
Olemme vähitellen kaikki perheenjäsenet koolla Simolankadulla Tampereella, äidin ja isän tutussa kodissa. Tulemme Helsingistä, Järvenpäästä, Vaasasta ja Tampereelta. Viimeisenä joukkoon liittyy Vuokko. Paula ja Veikkokin pistäytyvät. Olemme hetkessä, jollaista ei ole ollut ennen ja jollaiseen ei voi valmistautua. Keskustelemme käytännön asioiden järjestämisistä, äiti saa muutaman osanottopuhelun, itkemmekin, kun valmistaudumme lähtemään sairaalaan. Oviaukossa Tampereen seurakuntien kolmihenkinen lähetystö, joka tuo kukkatervehdystä, jää vaille ansaitsemaansa huomiota. Olemme lähdössä isän luo.
Kahdentoista jälkeen
Tampereen keskussairaalassa on jäähyväishuone. Yleensä omaiset kokoontuvat sinne kai vasta sitten, kun hautaustoimiston kanssa on asiat sovittu ja vainaja puettu ja valmisteltu. Me kaikki 18 pääsemme jättämään jäähyväiset isälle vain tunteja isän kuoleman jälkeen. Äiti ja Sanna, joka on tullut Vaasasta Tampereelle äidin tueksi jo pian isän sairaalaan joutumisen jälkeen, ovat käyneet isän luona hänen sairaalahuoneessaan jo varhain aamulla.
Isä lepää vuoteella violetinvärisen lakanan alla. Silmät ovat puoliraollaan. Käymme kukin pienissä ryhmissä tai yksitellen isän vieressä. Silitämme poskea tai tukkaa. Jokainen huutaa tuskaansa omalla tavallaan. Miten voi olla niin lähellä ja samalla niin peruuttamattomasti poissa. Sieluuni ei ole koskaan ennen sattunut niin paljon. Päässäni takoo lauseita, jotka kaikki alkavat sanoilla: ei koskaan enää.
Toimitamme Heikin johdolla virsikirjan takaa löytyvän rukoushetken läheisen kuoltua. Ääneni ei kuulosta omalta. Laulamme kaksi virttä, paastonajan virren Käykäämme nyt Jerusalemiin sekä Maa on niin kauniin. Onneksi Heikki valitsee ensimmäiseksi virreksi vähän harvinaisemman eikä niin suoraan isään viittaavan. Se soi nyt mielessäni muistuttamassa isän kuolemasta.
Isän ruumiin äärellä tunnen olevani repeämäisilläni. Jalat ovat rauhattomat, on vaikea olla paikoillaan. En pysty enkä halua keskittyä muiden surun katselemiseen. Kuitenkin tunnen, että on hyvä olla yhdessä. Iloitsen siitä, että kaikki ovat kyenneet tulemaan. Omilta lapsiltani ja heidän serkuiltaan kuulen vielä samana päivänä ja myöhemmin, miten tärkeä tuo raskas puolituntinen heille on ollut.
Iltapäivällä
Palaamme takaisin Simolankadulle. Syömme yhteisen aterian, suppilovahverokeiton isän keräämistä sienistä. Vielä kuolemansa takaa isä huolehtii ja ravitsee.
Kukkia kannetaan kotiin. Varaamme hautajaispaikkoja, sovimme hautajaispäivästä ja saamme isälle haudan Kalevankankaalta. Paavo puhuu äidin kanssa puhelimessa ja lupaa kirjoittaa nekrologin lehteen. Kahvilla joukkoon liittyy toviksi äidin veli Matti. Sanna ja Lauri jäävät äidin luo, me muut lähdemme illan mittaan suuntiimme.
Isän siunaaminen
Isä on toivonut, että minä siunaan hänet. Niin olen aina ymmärtänyt enkä ole siitä tehtävästä halunnut kieltäytyä. Se on lähiaikojen suuri asia. Isä on toivonut myös, että toimitan siunauksen yhdessä Paavon kanssa. Perjantaiaamuna soitan ja sovimme yksityiskohdista. Kolmen vuoden hiljaisuus rikkoutuu. Siinäkin isä ohjaa asioita tahtonsa mukaiseen suuntaan, vaikka ei ole itse näkemässä ja kuulemassa.
Torstaina en pysty lähtemään aamuksi sovittuun työpalaveriin, mutta käyn seuraamassa ja valokuvaamassa Erkan penkkariajot. Onnistun siirtämään hautajaispäiväksi 7.3. varatun, sädehoitoihin liittyvän TT-simuloinnin seuraavaksi maanantaiksi. Käyn tuon tuostakin puhelinkeskusteluja äidin, Sannan ja Laurin kanssa, jotka hoitavat asioita huolellisesti ja tehokkaasti.
Kun suruviesti saapui, pysähdyin muistamaan tunnelmat vähän yli neljä kuukautta sitten. Tieto oman sairauteni vakavasta laadusta pysäytti silloin isän. Hän murehti ja mietti, onko meidän lähtöjärjestyksemme luonnon kannalta väärä, joutuuko hän hautaamaan minut. Nyt tiedämme, että isän aika tuli ensin.
Joka aamu herään ajatukseen isästä. Tänään olen taas herkkä ja avoin, vähän itkuinenkin, niin kuin ensimmäisinä päivinä isän kuoleman jälkeen. Eilen sunnuntaina ja oikeastaan koko viikonlopun olin pikemmin ummessa ja jotenkin turta. Ehkä nämä ovat tavallisia surukriisin vaiheita, jotka on elettävä läpi.
Kaikki meni lopulta nopeasti. Isän sairastaminen kesti kutakuinkin tasan neljä kuukautta. Vaikka minulla on kamala ikävä, en olisi halunnut, että noin toimellinen olisi joutunut pitkään ja tuskaisena seuraamaan omaa hiipumistaan. Viimeisessä kunnollisessa keskustelussamme, jossa isä hengitti jo niin vaikeasti, ettei sanoista saanut välillä selvää, hän puhui siitä, ettei hänen elämänsä ole enää kuin muiden elämän seuraamista.
Isän suusta tuollaiset olivat poikkeuksellisen masentuneita lauseita. Silti en suostunut ymmärtämään, että viimeiset hetket olisivat käsillä. Jälkikäteen huomaan, että lääkäreiden puheista ja sairaalan toiminnasta olisi voinut päätellä, että kuoleman lähestymistä pidettiin todennäköisenä. Me perheenjäsenet halusimme uskoa, että tämänkin vahva isä kestää.
Sytostaatit veivät isän ruumiin puolustusjärjestelmät nollille. Ensimmäinen isku toi mukanaan hyvin kivuliaan vyöruusun ja pään alueen sietämättömät hermosäryt. Niihin mikään särkylääke ei tuntunut antavan riittävästi helpotusta.
Toisen annoksen jälkeen isä sairastui keuhkokuumeeseen. Sairaalassa isä ehti olla viisi päivää. Lääkkeillä tulehdusarvot onnistuttiin saamaan niin alas, että tavattomista hengitysvaikeuksista huolimatta uskoimme paranemisen jo alkaneen. Niin vahva isä ei ollut, että olisi pystynyt hengittämään tulehdusnesteen täyttämillä keuhkoilla. Isän kamppailu sairautta vastaan päättyi Tampereen keskussairaalassa keskiviikkona 13. helmikuuta kello 3.35.
Aamulla puoli viiden aikoihin
Heräämme syvästä unesta ääneen, jonka vasta hetken päästä tunnistamme minun puhelimekseni. Kun ehdin puhelimen luo, soittoääni lakkaa ja samassa Kaisan puhelin alkaa soida. Ymmärrän heti, mitä äänet tarkoittavat. Kaisa kuulee kuolinviestin ensiksi. Äiti pyytää tulemaan ja keräämään lapset mukaan.
Anni tulee taksilla Pikku Huopalahdesta. Haemme Järvenpäästä Erkan ja Maijun, joka on tilapäisesti Vuokon luona mennäkseen aamulla Vuokon kouluun sijaisopettajaksi. Lähdemme Kaisan ja lasten kanssa ajamaan Tampereelle.
Yhdeksän maissa
Olemme vähitellen kaikki perheenjäsenet koolla Simolankadulla Tampereella, äidin ja isän tutussa kodissa. Tulemme Helsingistä, Järvenpäästä, Vaasasta ja Tampereelta. Viimeisenä joukkoon liittyy Vuokko. Paula ja Veikkokin pistäytyvät. Olemme hetkessä, jollaista ei ole ollut ennen ja jollaiseen ei voi valmistautua. Keskustelemme käytännön asioiden järjestämisistä, äiti saa muutaman osanottopuhelun, itkemmekin, kun valmistaudumme lähtemään sairaalaan. Oviaukossa Tampereen seurakuntien kolmihenkinen lähetystö, joka tuo kukkatervehdystä, jää vaille ansaitsemaansa huomiota. Olemme lähdössä isän luo.
Kahdentoista jälkeen
Tampereen keskussairaalassa on jäähyväishuone. Yleensä omaiset kokoontuvat sinne kai vasta sitten, kun hautaustoimiston kanssa on asiat sovittu ja vainaja puettu ja valmisteltu. Me kaikki 18 pääsemme jättämään jäähyväiset isälle vain tunteja isän kuoleman jälkeen. Äiti ja Sanna, joka on tullut Vaasasta Tampereelle äidin tueksi jo pian isän sairaalaan joutumisen jälkeen, ovat käyneet isän luona hänen sairaalahuoneessaan jo varhain aamulla.
Isä lepää vuoteella violetinvärisen lakanan alla. Silmät ovat puoliraollaan. Käymme kukin pienissä ryhmissä tai yksitellen isän vieressä. Silitämme poskea tai tukkaa. Jokainen huutaa tuskaansa omalla tavallaan. Miten voi olla niin lähellä ja samalla niin peruuttamattomasti poissa. Sieluuni ei ole koskaan ennen sattunut niin paljon. Päässäni takoo lauseita, jotka kaikki alkavat sanoilla: ei koskaan enää.
Toimitamme Heikin johdolla virsikirjan takaa löytyvän rukoushetken läheisen kuoltua. Ääneni ei kuulosta omalta. Laulamme kaksi virttä, paastonajan virren Käykäämme nyt Jerusalemiin sekä Maa on niin kauniin. Onneksi Heikki valitsee ensimmäiseksi virreksi vähän harvinaisemman eikä niin suoraan isään viittaavan. Se soi nyt mielessäni muistuttamassa isän kuolemasta.
Isän ruumiin äärellä tunnen olevani repeämäisilläni. Jalat ovat rauhattomat, on vaikea olla paikoillaan. En pysty enkä halua keskittyä muiden surun katselemiseen. Kuitenkin tunnen, että on hyvä olla yhdessä. Iloitsen siitä, että kaikki ovat kyenneet tulemaan. Omilta lapsiltani ja heidän serkuiltaan kuulen vielä samana päivänä ja myöhemmin, miten tärkeä tuo raskas puolituntinen heille on ollut.
Iltapäivällä
Palaamme takaisin Simolankadulle. Syömme yhteisen aterian, suppilovahverokeiton isän keräämistä sienistä. Vielä kuolemansa takaa isä huolehtii ja ravitsee.
Kukkia kannetaan kotiin. Varaamme hautajaispaikkoja, sovimme hautajaispäivästä ja saamme isälle haudan Kalevankankaalta. Paavo puhuu äidin kanssa puhelimessa ja lupaa kirjoittaa nekrologin lehteen. Kahvilla joukkoon liittyy toviksi äidin veli Matti. Sanna ja Lauri jäävät äidin luo, me muut lähdemme illan mittaan suuntiimme.
Isän siunaaminen
Isä on toivonut, että minä siunaan hänet. Niin olen aina ymmärtänyt enkä ole siitä tehtävästä halunnut kieltäytyä. Se on lähiaikojen suuri asia. Isä on toivonut myös, että toimitan siunauksen yhdessä Paavon kanssa. Perjantaiaamuna soitan ja sovimme yksityiskohdista. Kolmen vuoden hiljaisuus rikkoutuu. Siinäkin isä ohjaa asioita tahtonsa mukaiseen suuntaan, vaikka ei ole itse näkemässä ja kuulemassa.
Torstaina en pysty lähtemään aamuksi sovittuun työpalaveriin, mutta käyn seuraamassa ja valokuvaamassa Erkan penkkariajot. Onnistun siirtämään hautajaispäiväksi 7.3. varatun, sädehoitoihin liittyvän TT-simuloinnin seuraavaksi maanantaiksi. Käyn tuon tuostakin puhelinkeskusteluja äidin, Sannan ja Laurin kanssa, jotka hoitavat asioita huolellisesti ja tehokkaasti.
Järkyttävimmältä kuulostaa heidän käyntinsä mökillä. Kuolinvuoteellaan isä on huolehtinut, että hänen omenapuun ympäriltä unohtamansa jänissuoja on käytävä laittamassa paikoilleen. Se tehdään. Mikään ei ole niin kuin ennen, sanoo Lauri.
Isä on mielessä. Kerään asioita muistista, puhelen Kaisan kanssa, teen ensimmäisiä merkintöjä siunauspuhetta varten. Yöllä ajatukset ovat kirkkaimmat, mutta aamulla monet niistä ovat jo unohtuneet. Kun Miikka soittaa melko tuoreeltaan osanottosoiton, minua itkettää mutta huomaan, että en tahtoisi itkeä. Haluan varjella heikkouttani. Ymmärrän paremmin, miksi Kaisa puhuu niin usein suojautumisen tarpeesta. Myöhemmille soittajille olen varmempi.
Pala palalta kokoamme hautajaispäivän ohjelmaa. Emme oikein osaa vastuuttaa asioita toisillemme, vaan välillä sähläämme monen kokin soppaa. Hermostuttava tyyli ei nyt hermostuta minua paljonkaan. On hyvä, jos kaikki asianosaiset tietävät asioista. Äiti viestinvälittäjän roolissa on vaikeassa tilanteessa. Asioita menee yli ja ohi ja niitä toistetaan moneen kertaan. Kaikkien kodeissa on lippusia ja lappusia tekeillä olevasta.
Sunnuntain lehdessä on isän kuolinilmoitus. Sen julkaisemisen jälkeen minullekin tulee monta uutta yhteydenottoa. Jokainen osanoton ilmaiseminen on tuntunut tärkeältä. Kiitos niistä. Uskallan sanoa tämän myös äidin ja meidän muiden puolesta.
Isä on mielessä. Kerään asioita muistista, puhelen Kaisan kanssa, teen ensimmäisiä merkintöjä siunauspuhetta varten. Yöllä ajatukset ovat kirkkaimmat, mutta aamulla monet niistä ovat jo unohtuneet. Kun Miikka soittaa melko tuoreeltaan osanottosoiton, minua itkettää mutta huomaan, että en tahtoisi itkeä. Haluan varjella heikkouttani. Ymmärrän paremmin, miksi Kaisa puhuu niin usein suojautumisen tarpeesta. Myöhemmille soittajille olen varmempi.
Pala palalta kokoamme hautajaispäivän ohjelmaa. Emme oikein osaa vastuuttaa asioita toisillemme, vaan välillä sähläämme monen kokin soppaa. Hermostuttava tyyli ei nyt hermostuta minua paljonkaan. On hyvä, jos kaikki asianosaiset tietävät asioista. Äiti viestinvälittäjän roolissa on vaikeassa tilanteessa. Asioita menee yli ja ohi ja niitä toistetaan moneen kertaan. Kaikkien kodeissa on lippusia ja lappusia tekeillä olevasta.
Sunnuntain lehdessä on isän kuolinilmoitus. Sen julkaisemisen jälkeen minullekin tulee monta uutta yhteydenottoa. Jokainen osanoton ilmaiseminen on tuntunut tärkeältä. Kiitos niistä. Uskallan sanoa tämän myös äidin ja meidän muiden puolesta.
perjantai 8. helmikuuta 2008
Voi heitä lääkäreitä
Arvasin oikein. Lääkäristä ei herunut mitään ihmeempiä. Kai se tarkoittaa, että olosuhteisiin katsoen mitään dramaattista ei ole. Elämä jatkuu ja tauti.
Kalenteriin tuli kerralla paljon menoja. Melko kokotoimista on tämä sairastaminen. Tällä viikolla olen neljänä arkipäivänä käynyt syöpätautien klinikalla. Ensin kävin veri- ja sydänkokeissa, sitten vein pissanäytteen, eilen olin lääkärissä ja tänään vein laboratorioon ulostenäytettä. Aika paljasta on sairastaminen.
Ihan niin kuin uumoilin, ESBL ei ole pikkuasia. Jos ulostenäytteeni osoittaa positiivista ESBL:n suhteen, minulle ei asenneta kultajyviä lainkaan. Se on kuulemma minulle liian vaarallista, eli sairaala ei aseta minua alttiiksi niin suurelle infektioriskille.
Koepalojen otto viime vuoden helmikuussa oli käsittääkseni täsmälleen samanlainen toimenpide riskin kannalta. Silloinkin iho puhkaistiin peräsuolesta ja sisäelimeni olivat vaarassa saada ESBL-bakteeria. Eilinen lääkäri ei ollut niitä puheliaimpia, joten joudun tulkitsemaan itse. Ilmeisesti olin ohutneulanäytteitä otettaessa Hyvinkäällä suuremmassa vaarassa kuin osasin ajatella. Silti näytteet otettiin ja saatiin. Sitä jäimme miettimään, onko tilanne nyt jotenkin erilainen. Jos näyte on positiivinen, tipahdan sädehoitopotilaana oman ymmärrykseni mukaan hoitotekniikan kannalta pari vuotta taaksepäin. Kultajyviä on nimittäin asennettu rutiininomaisesti eturauhassyöpäpotilaille sädehoitoa varten vasta alle parin vuoden ajan.
Alkuviikon tutkimuksista ei lääkäri sanonut mitään muuta kuin PSA-arvon. Unohdimme niistä kysyäkin, kun tilanne vastaanotolla oli vähän outo ja jännittynyt. PSA oli nyt 18. Se on tietenkin hyvin mukavaa, että lukema on puoliintunut edellisestä. Lääke tuntuu siis tepsivän. Siihen, miksi lukema on edelleen vaarallisen korkea, lääkärillä ei ollut mitään selitystä. Oman käsityksemme eli eri lähteistä lukemamme ja kuulemamme mukaan jo kolmen kuukauden hoidolla olisi pitänyt päästä paljon alemmalle tasolle. Ehkä tässä ei ole mitään kummallista, lääkäri ei vain sattunut olemaan niitä puheliaimpia eikä selityskykyisimpiä. Ja sekin on kenties vain sattumaa, että luku 18 on niin tuttu. Oma PSA-arvoni oli nimitäin juuri samalla tasolla silloin, kun se ensimmäisen kerran mitattiin ja kun en osannut pitää sitä minään. Silloinhan oli puhe vain eturauhastulehduksesta, jonka sanottiin voivan nostavan PSA:n hyvinkin korkealle.
Kukaan ei ole kuitenkaan osannut sanoa mitään siihen, mitä eturauhastulehdukselleni kuuluu. Onko se edelleen vaikuttava ja huomioonotettava seikka vai täysin turha, unohdettu tai kenties jo parantunut? Voisiko se edelleen nostaa PSA:n korkealle, niin kuin puolitoista vuotta sitten sanottiin?
Kaisa, joka lukee ihmisiä tarkasti, sanoi heti kun meidät passitettiin välillä hetkeksi käytävään odottelemaan hoitajalta saatavia hoito- ja tutkimusaikoja, että tältä lääkäriltä on turha odottaa kummempia, koska hänellä on niin sielunhoidollinen asenne. Se tarkoittaa, että lääkäri halusi miellyttää ja kertoa vain hyvän. Monista asioista voikin tulkita, että lääkäri piti tilannettani vakavana. Mitään tarkkaa tai kunnolla ilmaistua hän ei sanonut.
Lääkäri kysyi heti, miten olen voinut. Kerroin siinä kaikenlaista, mutta ilmeisesti lääkäri käytti kysymystä yksinkertaisesti vain siihen, että puheeni aikana hän ehti lukea potilaskertomukseni. Voi kun olisi kutsunut meidät sisään vasta kaksi minuuttia myöhemmin ja olisi käyttänyt sen kaksi minuuttia lukemiseen! Jos maailman lääkärit eivät tätä ymmärrä, niin miten sen voisi noille tuhansille opettaa. Kun olin puhunut selkäsärystäni, lääkäri kehotti ottamaan yläruumiin paljaaksi. Mitään puhumatta hän tutki kainaloitteni imusolmukkeet, ei sanonut sanaakaan ja jätti selän koskematta. Mahdolliset metastaasiepäilyt, joista en sanonut sanaakaan mutta joihin puhe selkärangan seudun kivuista tietenkin viittaa, hän otti vakavasti päättäen uusista luustokartta-, tietokonetomografia- ja magneettikuvaustutkimuksista. Kalenteriini tuli kuusi uutta päivää syöpäklinikalla. Sairaus ei vie vain voimia vaan myös aikaa.
Olen tietenkin inhottava ja epäreilu, kun arvioin lääkäreitä sen mukaan, kuinka he kohtaavat potilaan ja millaisia sosiaalisia tai kommunikatiivisia taitoja he osoittavat. Sama ongelma alkaa olla kuitenkin totinen kaikissa ihmisammateissa. Koulutusta ja asiantuntemusta on niin monenlaista ja niin monilla, ettei lääkärinkään lääketieteellinen ja hoidollinen viisaus enää häikäise yksinään. Hänen pitäisi ilmaista ajatuksensa, epäilynsä ja hoitopäätöksensä kunnolla myös potilaalle. Olennaista olisi, että ilmaisisi tarkasti. On epämiellyttävää, kun lääkärin puhe kuulostaa siltä, että hän maalaa potilaan todellisuutta kauniimmaksi kuin mikä on hänen oma ajatuksensa. Nyt saimme tarkan tiedon vain niistä tutkimuksista, joihin seuraavaksi menen, mutta silti tuli vaikutelma, että tilanne on vakavampi kuin mitä lääkäri kykeni sanomaan. Tämä on kuitenkin vain oletus, koska mitään selkeää emme kuulleet.
Hoitaja, jonka kanssa keskustelimme tulevista tutkimuksista ja hoidoista, oli asiallinen, mutta ei hänkään luonnollisesti mitään suurta uutta viisautta kyennyt antamaan. Lähitulevaisuus näyttää kuitenkin tältä:
27.2. luustokartoitus
28.2. kultajyvien asentaminen paikallispuudutustoimenpiteenä, jos ESBL on hävinnyt
6.3. tietokonetomografiasimulointi
7.3. magneettikuvaus
17.3. sädehoidon aloitus
Sädehoito alkaa siis vasta maaliskuun puolivälin jälkeen. Siis se varsinaiseksi hoidoksi ymmärtämämme jakso, johon varasimme ensin joulu- ja tammikuun, sitten helmi- ja maaliskuun. Nyt tiedämme, että se menee yli vapun. Hyvästi kaikki tähänastiset lomasuunnitelmat, oma aikataulu pitää taas panna uusiksi. Tietenkin kuolemanvakava tai hoitamattomana kuolemaan johtava sairaus on niin iso asia, etteivät yhden vuoden lomasuunnitelmat sen rinnalla paljon paina. Kaisan työvuodessa huhtikuu on kuitenkin otollisin lomaan, ja siihen olin omankin lomani laittanut. Ennen vappua minulla on kolmisen viikkoa pitämättömiä lomapäiviä. Jotenkin ne on käytettävä, ellen sitten onnistu saamaan esivaltaani niin suosiolliseksi, että voisin pitää ne vasta kesäkaudella tai muulloin ensi lomakauden aikana. Tämän ymmärrän pikkuasiaksi, mutta ehkä se kertoo siitä, että aion jatkaa elävien kirjoissa vielä pitkään tämänkin jälkeen.
Uusi tieto oli sekin, etten kykene saamaan hoitoja joka päivä aina samaan aikaan, niin kuin olin kuvitellut. Säteitä annetaan joka arkipäivä, mutta vaihtelevina aikoina. Ei siis kannata suunnitella mitään.
Toukokuun toiselle viikolle varattu Pietarin-matka, jonka Pertti suurella asiantuntemuksella, kokemuksella ja innolla johtaa, tulee siis todellakin kreivin aikaan. Jos hoidot eivät vie kuntoa nollille, matka osuu juuri kohdalleen ja voimme siellä iloita yhden vaiheen ohittamisesta.
*****
Näitä omiani kun pähkäilen, samaan aikaan isä viettää aikaa huonossa kunnossa Tampereen keskussairaalan syöpäosastolla. Hänen kuntonsa on mennyt nopeasti alaspäin. Eilen kävelylenkki ei sujunut entiseen malliin, ja lääkäri kehotti tulemaan heti sairaalaan. En ole saanut tarkkoja tietoja, mutta sen tiedän, että verenpaine on yhtäkkiä poikkeuksellisen korkea, tulehdusarvot nousussa, samoin kuume, ja keuhkoissa on "jotakin". Keuhkokuumeesta on puhuttu, mutta varmaa tietoa diagnoosista minulla ei ole. Mari oli sairaalaan soittanut, mutta isä ei ollut jaksanut paljon puhua.
Kalenteriin tuli kerralla paljon menoja. Melko kokotoimista on tämä sairastaminen. Tällä viikolla olen neljänä arkipäivänä käynyt syöpätautien klinikalla. Ensin kävin veri- ja sydänkokeissa, sitten vein pissanäytteen, eilen olin lääkärissä ja tänään vein laboratorioon ulostenäytettä. Aika paljasta on sairastaminen.
Ihan niin kuin uumoilin, ESBL ei ole pikkuasia. Jos ulostenäytteeni osoittaa positiivista ESBL:n suhteen, minulle ei asenneta kultajyviä lainkaan. Se on kuulemma minulle liian vaarallista, eli sairaala ei aseta minua alttiiksi niin suurelle infektioriskille.
Koepalojen otto viime vuoden helmikuussa oli käsittääkseni täsmälleen samanlainen toimenpide riskin kannalta. Silloinkin iho puhkaistiin peräsuolesta ja sisäelimeni olivat vaarassa saada ESBL-bakteeria. Eilinen lääkäri ei ollut niitä puheliaimpia, joten joudun tulkitsemaan itse. Ilmeisesti olin ohutneulanäytteitä otettaessa Hyvinkäällä suuremmassa vaarassa kuin osasin ajatella. Silti näytteet otettiin ja saatiin. Sitä jäimme miettimään, onko tilanne nyt jotenkin erilainen. Jos näyte on positiivinen, tipahdan sädehoitopotilaana oman ymmärrykseni mukaan hoitotekniikan kannalta pari vuotta taaksepäin. Kultajyviä on nimittäin asennettu rutiininomaisesti eturauhassyöpäpotilaille sädehoitoa varten vasta alle parin vuoden ajan.
Alkuviikon tutkimuksista ei lääkäri sanonut mitään muuta kuin PSA-arvon. Unohdimme niistä kysyäkin, kun tilanne vastaanotolla oli vähän outo ja jännittynyt. PSA oli nyt 18. Se on tietenkin hyvin mukavaa, että lukema on puoliintunut edellisestä. Lääke tuntuu siis tepsivän. Siihen, miksi lukema on edelleen vaarallisen korkea, lääkärillä ei ollut mitään selitystä. Oman käsityksemme eli eri lähteistä lukemamme ja kuulemamme mukaan jo kolmen kuukauden hoidolla olisi pitänyt päästä paljon alemmalle tasolle. Ehkä tässä ei ole mitään kummallista, lääkäri ei vain sattunut olemaan niitä puheliaimpia eikä selityskykyisimpiä. Ja sekin on kenties vain sattumaa, että luku 18 on niin tuttu. Oma PSA-arvoni oli nimitäin juuri samalla tasolla silloin, kun se ensimmäisen kerran mitattiin ja kun en osannut pitää sitä minään. Silloinhan oli puhe vain eturauhastulehduksesta, jonka sanottiin voivan nostavan PSA:n hyvinkin korkealle.
Kukaan ei ole kuitenkaan osannut sanoa mitään siihen, mitä eturauhastulehdukselleni kuuluu. Onko se edelleen vaikuttava ja huomioonotettava seikka vai täysin turha, unohdettu tai kenties jo parantunut? Voisiko se edelleen nostaa PSA:n korkealle, niin kuin puolitoista vuotta sitten sanottiin?
Kaisa, joka lukee ihmisiä tarkasti, sanoi heti kun meidät passitettiin välillä hetkeksi käytävään odottelemaan hoitajalta saatavia hoito- ja tutkimusaikoja, että tältä lääkäriltä on turha odottaa kummempia, koska hänellä on niin sielunhoidollinen asenne. Se tarkoittaa, että lääkäri halusi miellyttää ja kertoa vain hyvän. Monista asioista voikin tulkita, että lääkäri piti tilannettani vakavana. Mitään tarkkaa tai kunnolla ilmaistua hän ei sanonut.
Lääkäri kysyi heti, miten olen voinut. Kerroin siinä kaikenlaista, mutta ilmeisesti lääkäri käytti kysymystä yksinkertaisesti vain siihen, että puheeni aikana hän ehti lukea potilaskertomukseni. Voi kun olisi kutsunut meidät sisään vasta kaksi minuuttia myöhemmin ja olisi käyttänyt sen kaksi minuuttia lukemiseen! Jos maailman lääkärit eivät tätä ymmärrä, niin miten sen voisi noille tuhansille opettaa. Kun olin puhunut selkäsärystäni, lääkäri kehotti ottamaan yläruumiin paljaaksi. Mitään puhumatta hän tutki kainaloitteni imusolmukkeet, ei sanonut sanaakaan ja jätti selän koskematta. Mahdolliset metastaasiepäilyt, joista en sanonut sanaakaan mutta joihin puhe selkärangan seudun kivuista tietenkin viittaa, hän otti vakavasti päättäen uusista luustokartta-, tietokonetomografia- ja magneettikuvaustutkimuksista. Kalenteriini tuli kuusi uutta päivää syöpäklinikalla. Sairaus ei vie vain voimia vaan myös aikaa.
Olen tietenkin inhottava ja epäreilu, kun arvioin lääkäreitä sen mukaan, kuinka he kohtaavat potilaan ja millaisia sosiaalisia tai kommunikatiivisia taitoja he osoittavat. Sama ongelma alkaa olla kuitenkin totinen kaikissa ihmisammateissa. Koulutusta ja asiantuntemusta on niin monenlaista ja niin monilla, ettei lääkärinkään lääketieteellinen ja hoidollinen viisaus enää häikäise yksinään. Hänen pitäisi ilmaista ajatuksensa, epäilynsä ja hoitopäätöksensä kunnolla myös potilaalle. Olennaista olisi, että ilmaisisi tarkasti. On epämiellyttävää, kun lääkärin puhe kuulostaa siltä, että hän maalaa potilaan todellisuutta kauniimmaksi kuin mikä on hänen oma ajatuksensa. Nyt saimme tarkan tiedon vain niistä tutkimuksista, joihin seuraavaksi menen, mutta silti tuli vaikutelma, että tilanne on vakavampi kuin mitä lääkäri kykeni sanomaan. Tämä on kuitenkin vain oletus, koska mitään selkeää emme kuulleet.
Hoitaja, jonka kanssa keskustelimme tulevista tutkimuksista ja hoidoista, oli asiallinen, mutta ei hänkään luonnollisesti mitään suurta uutta viisautta kyennyt antamaan. Lähitulevaisuus näyttää kuitenkin tältä:
27.2. luustokartoitus
28.2. kultajyvien asentaminen paikallispuudutustoimenpiteenä, jos ESBL on hävinnyt
6.3. tietokonetomografiasimulointi
7.3. magneettikuvaus
17.3. sädehoidon aloitus
Sädehoito alkaa siis vasta maaliskuun puolivälin jälkeen. Siis se varsinaiseksi hoidoksi ymmärtämämme jakso, johon varasimme ensin joulu- ja tammikuun, sitten helmi- ja maaliskuun. Nyt tiedämme, että se menee yli vapun. Hyvästi kaikki tähänastiset lomasuunnitelmat, oma aikataulu pitää taas panna uusiksi. Tietenkin kuolemanvakava tai hoitamattomana kuolemaan johtava sairaus on niin iso asia, etteivät yhden vuoden lomasuunnitelmat sen rinnalla paljon paina. Kaisan työvuodessa huhtikuu on kuitenkin otollisin lomaan, ja siihen olin omankin lomani laittanut. Ennen vappua minulla on kolmisen viikkoa pitämättömiä lomapäiviä. Jotenkin ne on käytettävä, ellen sitten onnistu saamaan esivaltaani niin suosiolliseksi, että voisin pitää ne vasta kesäkaudella tai muulloin ensi lomakauden aikana. Tämän ymmärrän pikkuasiaksi, mutta ehkä se kertoo siitä, että aion jatkaa elävien kirjoissa vielä pitkään tämänkin jälkeen.
Uusi tieto oli sekin, etten kykene saamaan hoitoja joka päivä aina samaan aikaan, niin kuin olin kuvitellut. Säteitä annetaan joka arkipäivä, mutta vaihtelevina aikoina. Ei siis kannata suunnitella mitään.
Toukokuun toiselle viikolle varattu Pietarin-matka, jonka Pertti suurella asiantuntemuksella, kokemuksella ja innolla johtaa, tulee siis todellakin kreivin aikaan. Jos hoidot eivät vie kuntoa nollille, matka osuu juuri kohdalleen ja voimme siellä iloita yhden vaiheen ohittamisesta.
*****
Näitä omiani kun pähkäilen, samaan aikaan isä viettää aikaa huonossa kunnossa Tampereen keskussairaalan syöpäosastolla. Hänen kuntonsa on mennyt nopeasti alaspäin. Eilen kävelylenkki ei sujunut entiseen malliin, ja lääkäri kehotti tulemaan heti sairaalaan. En ole saanut tarkkoja tietoja, mutta sen tiedän, että verenpaine on yhtäkkiä poikkeuksellisen korkea, tulehdusarvot nousussa, samoin kuume, ja keuhkoissa on "jotakin". Keuhkokuumeesta on puhuttu, mutta varmaa tietoa diagnoosista minulla ei ole. Mari oli sairaalaan soittanut, mutta isä ei ollut jaksanut paljon puhua.
keskiviikko 6. helmikuuta 2008
Pitkästä aikaa lääkäriin
Tietenkin minua pelottaa, ja näkyy pelottavan Kaisaakin. Pelko kuuluu asioihin, jotka on parempi sanoa ääneen kuin kätkeä sisäänsä. Ilmi tuotuina ikävät asiat, niin kuin pelot vaikkapa, ovat jotenkin paremmin hallittavissa ja katsottavissa.
Oikeastaan voin arvata tosi hyvin huomisen lääkärikäynnin. Puhutaan lääkehoidosta aiheutuneet tuntemukset ja muut oireet, katsotaan veri- ja virtsanäytteistä sekä sydänfilmistä saadut tiedot ja sovitaan toivottavasti mahdollisimman tarkoin sädehoitojaksosta ja sen yksityiskohdista. Ehkä minulle muotoillaan jo henkilökohtainen muottini, johon asetun hoidon alettua kahden kuukauden ajan muutamaksi minuutiksi joka arkipäivä. Todennäköisesti saan kuulla myös päivän, jolloin kultapalaset asetetaan eturauhaseeni.
Pari päivää sitten pysähdyimme Kaisan kanssa miettimään kultapalasten asettamista. Sehän on pieni leikkaus, jonka tarkkaa tekotapaa en tiedä. Ehkä se tapahtuu jotenkin samantapaisesti kuin ohutneulanäytteiden otto. En tiedä myöskään, riittääkö siinä paikallispuudutus niin kuin näytteiden otossa, vai pitääkö toimenpidettä varten nukuttaa. Se jäi meitä askarruttamaan, onko ESBL edelleen aktiivisesti huomioon otettava seikka. Ohutneulanäytteitä varten minua makuutettiin kolme päivää suonensisäistä antibioottihoitoa saavana erityispotilaana sairaalan eristyshuoneessa, kun tavallinen potilas olisi ollut sisällä korkeintaan muutaman tunnin. Korvaleikkaukseni viime toukokuussa ei sen sijaan juuri erityisjärjestelyjä edellyttänyt, mutta ennen tuota toista tuntia kestänyttä nukutusleikkausta korvakäytäväni bakteerikanta toki tutkittiin. Kun ESBL-bakteeria ei löytynyt, sain silloin vain yhden ylimääräisen antibiootin. Huomenna on nämä ESBL-asiatkin muistettava ottaa puheeksi, etteivät systeemit sekoaisi tällaisen mutkan takia.
Oikein hyvin ymmärrän, että mitä todennäköisimmin huomenna ei tapahdu mitään kummaa eikä ilmene mitään erikoista. Hormonilääkkeen odotettu vaikutus on, että PSA on laskenut alas, jopa normaalitasolle. Mitä vähemmän erityistä lääkärillä on kerrottavana, sitä paremmin ovat asiat. Sen verran luulen osaavani uumoilla, että mitä erikoisempia asioita lääkärillä on, sitä huonompaa minulle kuuluu. Se taas ei ole kovin todennäköistä, joten mitään ihmeellistä pelättävää meillä ei pitäisi olla. Silti tunnen ymmärtäväni hyvin niitä syövästä toipuvia, jotka kontrollilääkäriin mennessään tuntevat joka kerran sydänalassaan pelon tunteen: jos se sittenkin on taas siellä.
Lääkkeen sivuvaikutukset kaikkine mahavaivoineen, ihon kuivumisineen, rintojen kasvuineen ja kipuiluineen sekä kuumine aaltoineen ja paleluineen tietenkin luettelen. Ne on kuitenkin kerrottu tarkoin myös lääkepakkauksen selosteessa. Jos jokin on hieman erikoista niin se, että käytännössä kaikki mahdolliset haittavaikutukset ovat kasautuneet minulle. Olen kai sitten niin herkkä. Selkäkipu tai selän tuntemukset tuskin kuitenkaan johtuvat lääkkeestä. Alaselän iskiasvaivaa minulla on ollut nuoresta iästä asti. Viime aikoina olen voimistellut niin laiskasti, ettei sen ilmaantuminen viime viikkoina ole mikään iso yllätys. Yläselän vaivat selkärangan paikkeilla ja oikean lapaluun alla ovat kummempia. Kun polvilääkärini selän tutki ja kuvasi, siitä ei löytynyt mitään. Selitykseksi haettiin polvikivun aiheuttamia muutoksia kävelyssä. Nyt kävelen kai aika normaalissa asennossa, mutta selkätuntemus on osapuilleen samanlainen kuin se on ollut jo yli kolme kuukautta. Huomiselta lääkäriltä odotan ainakin sitä, että hän ottaisi tuntemukset vakavasti ja löytäisi niihin selitystä, miksei lievitystäkin.
Me täällä istumme kumpainenkin omien koneidemme ääressä ja teemme töitämme. Onneksi olen suorastaan innostunut artikkelista, joka on jo viimeistelyvaiheessa refereeltä tulleena. Kaisa kirjoittaa myös koko ajan. Silti tunnelma on aika tiivis ja pienilläkin asioilla on merkitystä. Se on herkkyyttä jännityksen alla.
On tullut neljä kuukautta täyteen siitä, kun kuulin syöpäennusteeni olevan erittäin vakava. Siitä kun kuulin olevani syöpäpotilas, on kulunut jo 11 kuukautta. Omasta mielestäni olen hallinnut hermoni hyvin tai ainakin kohtalaisesti. Tietenkin olin loka- marraskuussa melkoisessa shokissa ja niitä tuntoja purin silloin tälle palstalle melkoisesti. Nyt olen elellyt pari kuukautta aika rauhassa, sairautta liikoja miettimättä. Vasta tällä viikolla mieli on ollut herkempi. Kiitos jokaiselle, joka on ymmärtänyt tämän viikon erityislaadun ja sen myös ilmaissut.
Oikeastaan voin arvata tosi hyvin huomisen lääkärikäynnin. Puhutaan lääkehoidosta aiheutuneet tuntemukset ja muut oireet, katsotaan veri- ja virtsanäytteistä sekä sydänfilmistä saadut tiedot ja sovitaan toivottavasti mahdollisimman tarkoin sädehoitojaksosta ja sen yksityiskohdista. Ehkä minulle muotoillaan jo henkilökohtainen muottini, johon asetun hoidon alettua kahden kuukauden ajan muutamaksi minuutiksi joka arkipäivä. Todennäköisesti saan kuulla myös päivän, jolloin kultapalaset asetetaan eturauhaseeni.
Pari päivää sitten pysähdyimme Kaisan kanssa miettimään kultapalasten asettamista. Sehän on pieni leikkaus, jonka tarkkaa tekotapaa en tiedä. Ehkä se tapahtuu jotenkin samantapaisesti kuin ohutneulanäytteiden otto. En tiedä myöskään, riittääkö siinä paikallispuudutus niin kuin näytteiden otossa, vai pitääkö toimenpidettä varten nukuttaa. Se jäi meitä askarruttamaan, onko ESBL edelleen aktiivisesti huomioon otettava seikka. Ohutneulanäytteitä varten minua makuutettiin kolme päivää suonensisäistä antibioottihoitoa saavana erityispotilaana sairaalan eristyshuoneessa, kun tavallinen potilas olisi ollut sisällä korkeintaan muutaman tunnin. Korvaleikkaukseni viime toukokuussa ei sen sijaan juuri erityisjärjestelyjä edellyttänyt, mutta ennen tuota toista tuntia kestänyttä nukutusleikkausta korvakäytäväni bakteerikanta toki tutkittiin. Kun ESBL-bakteeria ei löytynyt, sain silloin vain yhden ylimääräisen antibiootin. Huomenna on nämä ESBL-asiatkin muistettava ottaa puheeksi, etteivät systeemit sekoaisi tällaisen mutkan takia.
Oikein hyvin ymmärrän, että mitä todennäköisimmin huomenna ei tapahdu mitään kummaa eikä ilmene mitään erikoista. Hormonilääkkeen odotettu vaikutus on, että PSA on laskenut alas, jopa normaalitasolle. Mitä vähemmän erityistä lääkärillä on kerrottavana, sitä paremmin ovat asiat. Sen verran luulen osaavani uumoilla, että mitä erikoisempia asioita lääkärillä on, sitä huonompaa minulle kuuluu. Se taas ei ole kovin todennäköistä, joten mitään ihmeellistä pelättävää meillä ei pitäisi olla. Silti tunnen ymmärtäväni hyvin niitä syövästä toipuvia, jotka kontrollilääkäriin mennessään tuntevat joka kerran sydänalassaan pelon tunteen: jos se sittenkin on taas siellä.
Lääkkeen sivuvaikutukset kaikkine mahavaivoineen, ihon kuivumisineen, rintojen kasvuineen ja kipuiluineen sekä kuumine aaltoineen ja paleluineen tietenkin luettelen. Ne on kuitenkin kerrottu tarkoin myös lääkepakkauksen selosteessa. Jos jokin on hieman erikoista niin se, että käytännössä kaikki mahdolliset haittavaikutukset ovat kasautuneet minulle. Olen kai sitten niin herkkä. Selkäkipu tai selän tuntemukset tuskin kuitenkaan johtuvat lääkkeestä. Alaselän iskiasvaivaa minulla on ollut nuoresta iästä asti. Viime aikoina olen voimistellut niin laiskasti, ettei sen ilmaantuminen viime viikkoina ole mikään iso yllätys. Yläselän vaivat selkärangan paikkeilla ja oikean lapaluun alla ovat kummempia. Kun polvilääkärini selän tutki ja kuvasi, siitä ei löytynyt mitään. Selitykseksi haettiin polvikivun aiheuttamia muutoksia kävelyssä. Nyt kävelen kai aika normaalissa asennossa, mutta selkätuntemus on osapuilleen samanlainen kuin se on ollut jo yli kolme kuukautta. Huomiselta lääkäriltä odotan ainakin sitä, että hän ottaisi tuntemukset vakavasti ja löytäisi niihin selitystä, miksei lievitystäkin.
Me täällä istumme kumpainenkin omien koneidemme ääressä ja teemme töitämme. Onneksi olen suorastaan innostunut artikkelista, joka on jo viimeistelyvaiheessa refereeltä tulleena. Kaisa kirjoittaa myös koko ajan. Silti tunnelma on aika tiivis ja pienilläkin asioilla on merkitystä. Se on herkkyyttä jännityksen alla.
On tullut neljä kuukautta täyteen siitä, kun kuulin syöpäennusteeni olevan erittäin vakava. Siitä kun kuulin olevani syöpäpotilas, on kulunut jo 11 kuukautta. Omasta mielestäni olen hallinnut hermoni hyvin tai ainakin kohtalaisesti. Tietenkin olin loka- marraskuussa melkoisessa shokissa ja niitä tuntoja purin silloin tälle palstalle melkoisesti. Nyt olen elellyt pari kuukautta aika rauhassa, sairautta liikoja miettimättä. Vasta tällä viikolla mieli on ollut herkempi. Kiitos jokaiselle, joka on ymmärtänyt tämän viikon erityislaadun ja sen myös ilmaissut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)