Keväällä olimme, Kaisa, minä ja meidän äiti, Espoon nykytaiteen museossa Emmassa katsomassa impressionisminäyttelyä. Sieltä ostimme ihanan kirjan: Monet'n puutarha. Säälittävän romanttiseen tapaamme olemme lukeneet sitä toisillemme ääneen. Ja vaikka Claude Monet ja hänen Givernyn puutarhansa lummelammet ja japanilaiset kaarisillat ovatkin olleet meille tutut ja kovasti tiedossamme, vasta tuon kirjan lukeminen on antanut osviittaa niistä sadoista tuhansista kukkasipuleista ja taimista, siemenpussien ja -luetteloiden määristä sekä suunnittelun ja vaivannäön määrästä, jota tuollainen puutarha edellyttää.
Emme tienneet myöskään, en ainakaan minä, miten Monet'n kuoleman (1926) jälkeen puutarha vähitellen rapistui. Mestarilla oli itsellään ollut palveluksessaan ylipuutarhuri ja kymmenkunta muuta puutarhuria, ja isäntä suunnitteli ja valvoi töitä herkeämättä myös poissaollessaan. Monet'n jälkeläiset yrittivät pitää paikkaa kunnossa yhden vanhenevan puutarhurin voimin. Tietenkin se oli vuosi vuodelta yhä vähemmän sellainen millaiseksi Monet puutarhansa loi.
Uusi tieto minulle oli myös se, että Amerikassa syttyneen innostuksen ja varakkaitten amerikkalaisten lahjoitusvarojen turvin puutarha perustettiin uudelleen Monet'n alkuperäisiä esikuvia ja ihanteita vastaavaksi ja avattiin yleisölle 1980. Siitä lähtien se on ollut hämmästyttävä museo, jossa jokainen museoesine on kappale elävää, kasvavaa ja muuntuvaa luontoa. Givernyn puutarhaa hoidetaan ja johdetaan nyt matkailunähtävyytenä Monet'n hengessä. Luontoa on mahdotonta pitää juuri sellaisessa tilassa ja tolassa millaista se Monet'n aikana oli. Siksi puutarhaa on pakko pitää kunnossa käyttäen ohjenuorana intuitiota ja ajatusta: mitenkähän se Claude-pappa tämän olisi ratkaissut?
Givernyn ongelma, niin kuin suosittujen paikkojen yleensäkin, on väen paljous. Toisten selkien takaa ei näe mitään ja tungoksessa on ikävä liikkua. Ja kun omat mielipiteet ovat aina teräviä ja havainnot oikeita, turistien virrassa voi kuulla paljon tylsiä ja banaaleja lauseita.
Huomenna me otamme riskin, lennämme Pariisiin ja ajamme junalla Vernoniin lähelle Givernyä. Elokuu on Ranskan lomakuukausi ja Pariisin kuormitetuin. Viime viikot ovat olleet viileitä ja sateisia, mutta nyt sää näyttää hyvältä. Voi olla, että muutamat muutkin ovat meidän kanssamme samassa aamujunassa. Ehkä silti onnistumme näkemään Monet'n pihan Grande Alleen, kasvihuoneet ja istutusalueitten värien rytmin, puhumattakaan vesipuutarhasta, sen lummelammesta, isommasta ja pienemmästä japanilaisesta sillasta ja niiden kaiteisiin kiertyvistä wisterioista.
tiistai 26. elokuuta 2008
lauantai 23. elokuuta 2008
Nurmikonleikkaamisen kauneudesta
Kun Kaisa rakastaa pihan suunnittelua, hahmottelee erilaisia tiloja runsaan kahden ja puolen sadan neliön kokoiselle pikku takapihallemme, miettii kasviryhmien värejä, korkeuksia ja korkeussuhteita, etsii muotoja ja rikkoo niitä, jos ne ovat liian ilmeisiä ja säntillisiä, minä rakastan pihan hoitamista. Parasta on nurmikon leikkaaminen.
Aurinkoisena viikonlopun päivänä, sellaisena kuin tänään, haen naapurin seinän takaa yhteisen bensakäyttöisen nurmikonleikkuukoneemme, käynnistän sen ja ajan melko säännönmukaisesti joka kerran lähes samaa reittiä. Aloitan aina suurimman istutusalueen naapurinpuoleiselta laidalta, siltä hassulta korkeintaan yhden nurmikonleikkuukoneen terän levyiseltä kaistaleelta, joka tosiaan on meidän pihaa, mutta joka ajatuksellisesti liittyy naapurin nurmikenttään.
Uutena tehtävänä pihan hoidossa on pergolan lattian puhdistus lehdistä ja roskista. Laitoimme pergolan laitaan kivireunuksen, jota varten toimme yhden laatikollisen sopivia kiviä Ristisaaresta asti. Kivien väliin uppoaa paljon roskia. Nyt kun pergola on vielä uusi, nypin kaikki lehdet yksitellen kivien välistä ja heittelen nurmikolle. Nurmikonleikkuukoneemme on sitä hauskaa ja miellyttävää mallia, joka silppuaa kaiken salamannopeasti mutta ei kerää mitään talteen. Syyskesällä, kun puista pudonneita lehtiä on jo paljon, nurmikon leikkaaminen on kuin imuroimista: kaikki roskat ovat tipotiessään. Se on kesän pitkittämistä.
Vastaleikatun nurmen tuoksu on ihana. Näin kostean kesän jälkeen elokuun loppupuolen aamukaste on litisevä ja maa muhevan märkä. Kun seison pergolan kulmalla ja katselen talolle päin, ihailen Kaisan ajatusta, kun hän viime syksynä pani minut kaivamaan pitkänomaista kolmikulmaista kiilaa istutusalueeksi. Suoraan sanoen, pergolan paikka ei ollut silloin vielä vakiintunut eikä varmuutta koko pergolasta ollut. Nyt kuitenkin viidakkomainen, korkeiden, rehevien ja puolivarjossa viihtyvien pöheikkö johdattaa viinimarjapensaiden ja omenapuun välistä suoraan pergolalle. Istutusalueen jatkeena on kaksiosainen iso multakasa, jonka etuosa on melko puhdasta multaa, pergolan alta kaivettua, ja sen takaosa on kompostoitumassa oleva auma, jonka päällä kasvaa tiheä ruohopeite. Siihen on koottu muutamia kymmeniä neliöitä ruohomattoa eli pintakerrokset pergolan ja tänä kesänä tehtyjen istutusalueiden alta. Vaikka multaa tarvitaan koko ajan, ja ensi kesänä suurin osa paljaan mullan kasasta on varmaan jo käytetty, nämä spontaanisti syntyneet kasatkin tuntuvat palvelevan Kaisan tila-ajatusta.
Viidakoksi tai pöheiköksi kutsumani istutusalue pihan länsipuolella näkyy kodin ikkunasta omenapun takaa aika huonosti. Sitä pitää katsella pergolasta tai pihatöissä ollessaan. Siinä kasvaa iso raparperi, toistaiseksi vielä parasta kasvua hakeva kotkansiipi, töyhtöangervo, rantakukkaa, tarha-alpia ja on siinä iso mansikkapensaskin, mutta varsinaisen ilmeen alueelle antaa nyt elokuussa kukkiva kolmimetrinen rivi tunguusien tupsukukkaa. Tämä on monien pihanhoitajien pelkäämä, hyvin helposti leviävä ja vaikeasti kurissa pidettävä laji, joka meilläkin ehkä ryöstäytyy valloilleen tai sitten ei. Pidän siitä kai siksikin, että se toimii metaforana tautiini niin ilmeisellä tavalla.
Nurmikkoa leikatessani katson, kuinka elokuiset kimalaiset kiireellä keräävät mettä tunguusien tupsukukan syvänkeltaisista kukinnoista. Kimalaisia on paljon, eivätkä ne oikein tunnu pitävän siitä, että tönin koneellani kukkien varsia ja niiden työskentely häiriintyy. Kukapas sellaisesta pitäisi.
Muihin istutusalueisiin suhtaudun tänään neutraalimmin. Erityisen tarkka olen nurmikon ja istutusalueen rajasta. Ei ole mitään mieltä siinä, että ruoho valtaa alaa mullokselta, josta nurmikko on isolla työllä otettu pois. Välillä sammutan koneen ja revin käsin pois ruohoa ja rikkaruohoja multa-alueen reunasta ja heitän ne nurmikkoalueelle koneen syötäviksi.
Aivan talon viereen lähelle pihaportaita ja villiviinin rehevimmän kohdan kohdalle olemme nostaneet muutamia isoja kiviä sattumanvaraiselta näyttäväksi ryhmäksi. Joka kerran kun ajan nurmikon, tönin kivet pois paikoiltaan ja katselen, kuinka madot kiireen vilkkaa pujahtavat pois koloihinsa, kun niiden rauhaa häiritään. Kivet näyttävät minusta mukavammilta, kun korkea heinä ei kasva niiden välistä.
Pari viikkoa ennen 50-vuotisjuhliani kaivoimme Kaisan kanssa huolellisesti pihalaatta-alueen laattakivien välit auki. Missään ei pitänyt näkyä ruohoa. Työ kesti, mutta tulosta tuli. Silti tiesimme, että uurastuksemme vaikutus ei voi olla pitkäaikainen, vaikka nostelimme laattakiviä paikoiltaan ja revimme juuria pois niin paljon kuin kykenimme. Jo nyt kivien välistä pilkistelee ruohoa. Vielä tänä syksynä, jos vain jaksamme, on tarkoituksenamme nostaa kaikki kivet paikoiltaan, laittaa alle ruohon ja voikukkien kasvua estävä kangas ja rakentaa laattakivialue uudelleen. Etupihalla on sitä varten puolitoista säkillistä asennushiekkaa, joka tilattiin pergolatyömaan yhteydessä. Nyt odotamme kauniita säitä ja inspiraatiota urakkaa varten.
Piha on kaunis loppukesän auringonpaisteessa, kun lykin konettani. Ehkä pidän siitä vielä enemmän yöllä, kun istumme pergolassa tähtitaivaan alla ja pihalamput valaisevat istutusalueita, toinen sitä tunguusien tupsukukkien viidakkoa ja toinen jaloangervojen punaisia ja valkoisia soihtuja, jotka tosin nyt ovat jo kuihtumassa, ja wisteriaa, joka ruukkuineen seisoo pensaiden ja ison jättimaksaruohopuskan välissä.

sunnuntai 17. elokuuta 2008
Synttärit ja työstressit
Tällä hetkellä lähinnä vain pelottaa. Se tunne, joka saa ihon tuntemaan kylmiä väreitä, jalat vapisemaan ja vatsanpohjan jännittymään, ei johdu niinkään taudista kuin työstä.
Yli kymmenen vuoden ajan olen noin puolivuosittain koonnut edessä olevien tärkeimpien töiden luettelon ja kommentoinut mahdollisimman realistisesti kunkin tutkimuksen, luentosarjan, esitelmän, artikkelin jne. tekovaihetta itselleni. Tänään saan valmiiksi kahdeksansivuisen paperini. Vielä en voi tietää, mitkä kaikki asiat listalta raukeavat, mutta kaikesta en selviä.
Huomenna alkaa syksyn työkausi. Kesälomani jatkui syntymäpäivän ja mökkivuoron takia viikkoa pitempään kuin muilla ja hyppään liikkeellä olevaan junaan. Palavereja vastassa monena päivänä, ja jo huomenna on ensimmäinen opinnäytetyöseminaari opiskelijaryhmälle. Keskiviikkoaamussa häämöttää kokous, jota pelkään itselleni hyvin ikäväksi.
Töidenalkustressi lomakauden jälkeen on tavallista. Ei siitä kannata tehdä numeroa. Silti en voi tälle tunteelle mitään.
* * *
Täytin 50 elokuun neljäntenä. Sen jälkeen vietimme viikon verran hiljaiseloa mökillä Kangasalan Ristisaaressa, teimme klapeja, putsasimme marjapuskia, kävimme kylässä Längelmäellä ja saunoimme ja vietimme aikaa keskenämme sekä meidän äidin ja kolmen lapsemme (yksi minun, kaksi Kaisan, kaikki mökillä eri aikoina) kanssa.
Syntymäpäiväjuhlaa vietettiin kotipihalla Tapanilassa lauantaina 2.8. Sateen uhka oli olemassa, mutta urheasti pystytimme pöydät pihatiellemme ja tarjoilut autokatokseen. Varasuunnitelmana rankan sateen varalle oli viedä pöydät kaupungin puolelle viereisen päiväkodin katosalueelle, mutta siihen meillä ei ollut etukäteen pyydettyä lupaa, joten pidimme sitä viimeisenä konstina. Päiväkodin pihaa oli myllätty uuteen uskoon koko kesän. Joka aamu työmaakoneet olivat herättäneet meidät pian seitsemän jälkeen. Vasta juhla-aamu oli ensimmäinen, jolloin päiväkodin piha oli valmis ottamaan lapset vastaan seuraavana maanantaina.
Meille se tarkoitti oman talkooväen ilmaantumista pihalle tekemään kisa-areenaa valmiiksi tulitikun heittoa, neppiautoratakilpailua ja saippuakuplien puhaltamista varten. Neppiautorata oli erityisen suuritöinen. Lähes kymmenmetriseen hiekkalaatikkoon Antti, Tuomas ja Lauri laativat kaksi rataa, vaikean ja hyvin vaikean.
Oli alkamassa suuri urheilujuhla, jonne kutsuttuja joukkueita olivat ainakin: äidit, Mikon sisarukset, Kaisan sisarukset, Pyynikin pappila, Pirkanpojat, Rajala, Harjun Nuorten Kuoro, teologian ylioppilaat, Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto, suurperhe, Canzonetta Nova, Kirkkopalvelut, Mahaveikot, kertausharjoitukset, kirkkohistorioitsijat, Diak, Seurakuntaopiston tontti, poikakerho, ulkomaalaiset, Kynttilöitä pyhille, Tapanilan viini- ja virsiseura, Tulgas-seura ja Pohjois-Helsingin opetuslaitos. Moni olisi voinut edustaa samalla kertaa useampaakin joukkuetta, ja monista suurista yhteisöistä oli kutsuttu paikalle vain edustus. Noin 90 oli juhlissa mukana, eikä joukkueista millään muulla ollut niin komeita urheilutamineita kuin Raittilan sisaruksilla.
Oli kuin melkein koko elämä olisi ollut ketjutettuna näihin joukkueisiin. Ne saapuivat paikalle jonkinmoisessa elämänkaarijärjestyksessä noin kahdenkymmenen minuutin välein. Kiersin kilpailuradan kolme lajia eri joukkueiden kanssa yhteensä seitsemän kertaa. Joka kerran minä voitin, mutta se ei ollut pääasia.
Aivan mielettömän hieno oli urheilukentän toimitsijoiden suoritus. Reetta oli urheiluselostaja ja Annikka kommentaattori. Nämä kaksi toimittajaa kertoivat mikrofoniin kisatunnelmat, haastattelivat joukkueiden valmentajia ja kilpailijoita ja opastivat yleisöä. Ilari oli hoitanut äänentoistolaitteet, joiden avulla juhlaselostus kuului ainakin koko Lounais-Tapanilaan. Suorituspaikoilla häärivät lajien esittelijöinä ja mittamiehinä Lauri ja Tuomas, joiden mittaustekniikka herätti kilpailijoissa kummastusta mutta lähinnä vain naurua. Melkoisia puheakrobaatteja nämä kaikki. Palkintojenjaossa Lauri julisti karmeanvakavana jokaisen erän tulokset, ja minä sain kaikilta mitalin.
Kutsussa oli sanottu, että syntymäpäivänä otetaan menneistä vuosista mittaa. Kaikilla osanottajilla oli vaatteissaan pyykkipoika, johon oli kirjoitettu oma nimi ja se vuosi, jolloin kukin muisteli tutustuneensa minuun. Eletyt vuodet ja niiden tärkeät ihmiset kulkivat näin konkreettisesti silmieni editse. Mukana oli aika monta, jotka olivat meillä Tapanilassa ensi kertaa. Joistakin olin niin liikutettu, etten oikein kyennyt ilmaisemaankaan, mitä merkitsi nähdä heidät meidän olohuoneessa.
Pidin juhlassa puheen, jossa sanoin ainakin seuraavaa:
”Kun vaarini täytti 50 ja sai lahjaksi keinutuolin, kolmivuotiaan silmissä tämä ikä merkitsi jotakin tavattoman vanhaa. Ikuista nuoruutta ja ehtymätöntä elinvoimaisuutta painottavana aikanamme viisikymppisjuhliin on tuntunut tulleen puolimatkan tsekkauspisteen makua. Harva elää kuitenkaan satavuotiaaksi. Minä en ainakaan. Siitä ei ole silti pitkä aika, kun itse uskoin ruumiillisten voimien säilymiseen, elämän kestävyyteen ja virran riittävyyteen. Kuvittelin, että minulla olisi paljon annettavaa ja tärkeitä tehtäviä suoritettavana, siksi piti olla kunnossa ja elämän järjestyksessä.
Ihan näin kaikki ei mennyt. Suoraviivaiselta näyttänyt elämäni alkoi horjua ja heittelehtiä. Välillä tuntui siltä, että juuri mikään ei ollut niin kuin ennen. Onneksi nyt kaikki on hyvin, mitä nyt yksi vakava tauti muistuttaa kuolevaisuudesta. Myös raadeltuna oleminen kuuluu ihmisyyteen, kirjoitti onnittelusanoikseen ylioppilaalle Kalman Jussi, nuoruusvuosieni tärkein hengellinen kasvattaja.
Tätä juhlaa varten olen käynyt läpi elämäni tapahtumia vuosi vuodelta. Eeva Kilpi puhui jossakin televisiohaastattelussa vanhenemisesta ja sanoi, kuinka vanhankin ihmisen silmien takana vilkkuu se sama lapsi, tyttö tai poika, joka on aina ollut.
Tässä teitä katselee se pieni poika, se joka innostuneesti haluaa painaa mieleensä kaikki tiedot maantiedosta, Suomen Kuvalehdistä ja varsinkin lintujen pituuksista, joka välillä syventyy postimerkkeihinsä ja kirjoihinsa, mutta rientää taas bussiin ja ajaa bussilla pitkin Tamperetta, yleensä laulamaan, mutta myös pikajuoksuharjoituksiin tai partioon tai nuorten kulttuuripoliittisen yhdistyksen filosofiseen opintokerhoon, varttikirkkoon tai vain tapaamaan kavereita Hämeenkadun kulmille. Ja tässä on se opiskelija, joka keskustelee, ottaa kantaa ja kokoaa yhä uusia seurueita ja se malttamaton, yli-innokas nuori pappi, joka melkein nääntyy kaikkien toteuttamisluvan saaneitten ideoittensa alle seurakuntapappina ja kirkollisena kustantajana. Ja tässä on se perheellistynyt, lasten ja iän myötä kai vähän seestynytkin, nuoreksi asiantuntijaksi varttunut Yhteisvastuukeräyksen johtaja, joka yrittää saada suomalaiset katsomaan hädän polttopisteitä, innostuu kansainvälisistä kysymyksistä ja rupeaa tekemään niistä tutkimuksia, syventyy ja laajentaa aiheitaan mutta nyt viisikymppisenä huomaa kirjoittaneensa koko ikänsä kuin yhtä kirjaa osattomuudesta ja sen lievittämisestä. Tässä on se kuorolaulaja ja kuorokaronkkojen järjestäjä, kyltymätön uusista maratoneista haaveileva juoksun harrastaja ja kokkauksesta innostunut illanistujaisten isäntä, se sama.
Näillä silmillä olen katsonut elämäni kesät Längelmävettä Ristisaaren saunalaiturilta ja nähnyt lasteni varttuvan aikuisiksi, näillä käsillä olen tyynnytellyt hätääntynyttä lasta takaisin nukkumaan, näillä korvilla olen kuunnellut kuikan huutoa, kalaparven polskimista pintavedessä ja lasten ja heidän kavereidensa kertomuksia auton takapenkiltä ja niiden avulla yrittänyt sovittaa ääntäni vierellä olevien laulajien sointiin. Olen vieraillut slummeissa Brasiliassa ja Mosambikissa, ihastunut Intian väreihin ja tuoksuihin ja kauhistunut sen kulttuurin epäoikeudenmukaisuutta, saattanut lapsia kouluun Genevessä ja katsellut wisterian kukintoja Toscanassa. Olen vieraillut useimmissa Suomen seurakunnissa ja tutustunut kymmeniin kirkollisiin sekä sosiaali- ja terveysalan järjestöihin. Olen elänyt aktiivisen ja virikkeisen lapsuuden ja nuoruuden Tampereella ja viettänyt harvinaisen yhteisölliset vuodet Järvenpäässä.
Tämän rikkaan elämän ja oman elämäntapani varjopuoli ei ole ollut niinkään kiire kuin väärä usko omaan kaikkivoipaisuuteen. Kaikkea piti tehdä ja kaikessa olla hyvä. Liian pitkään uskoin, että kaikki sopii yhteen kun sovittaa ja liian myöhään ymmärsin, että jo kauan olin uuvuttanut konetta ylikierroksilla.
Tautitilanteestani totean vain, että sädehoidon jälkeisessä ensimmäisessä tarkastuksessa arvot eivät olleet niin hyvät kuin toivottiin. Vielä on liian aikaista spekuloida mitään. Varsinaista paranemisuutista tässä taudissa on turha odottaa, mutta sitäkään en pysty kommentoimaan, saadaanko tässä hengähdystauko ja kuinka pitkä. Yritämme pitää blogisivujamme siinä määrin ajantasaisina, että niiden perusteella voitte ymmärtää päällimmäiset tuntomme myös tulevaisuudessa.
Pelot ja vaivat, ahdistukset ja kolotukset, huonous ja heikkous kuuluivat ennen ajatuksissani ihan muualle kuin mielikuviin täysipainoisesta ja hyvästä elämästä. Pelkäsin niitä jopa niin paljon, että vastentahtoisuuteni ja pelkoni ryhtyä papiksi johtui paljon enemmän kunnioituksesta ihmisen vajavuutta kohtaan kuin mistään uskonnollisista seikoista. Juuri tästä olen oppinut paljon uutta. Huononakin voi olla hyvää ja hyvän keskellä on mahdollista sietää myös vaikeaa. Joskus se matkanteko meiltä itse kultakin loppuu. Olennaista on, että näkee ja kokee, antaa ja ottaa vastaan niin kauan kuin elämää on.
Elämäni uusi vaihe on ollut Kaisan näköinen. Ilman Kaisaa elämäni olisi toisenlaista ja varmasti huonompaa. Täällä Tapanilassa me elämme onnellisina, istumme lasikuistilla tai pergolassa aamuin illoin ja käymme loputtomia hyvää tekeviä pohdintojamme. Joudumme kohtaamaan myös paljon huolia, mutta toivottomia emme ole, vaan realistisen valoisia ja onnellisia. Kiitos, Kaisa sinulle, että elämä alkoi maistua elämältä, onni onnelta ja oikeat selkeät arvot oikeilta selkeiltä arvoilta. Kiitos myös siitä, että rohkaisit minua kaikkien näiden vanhojen hyvien ystävien yhteen kutsumiseen ja siitä, että roolisi näiden juhlien järjestämisessä on ollut ratkaiseva. Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet apuna juhlaa järjestämässä.”
Puheeni jälkeen lauloimme vielä kaikki yhdessä melkoisen sikermän elämäni lauluja. Olin valinnut jokaisen tärkeän kuoroni ohjelmistosta yhden. Siinä menivät Tampereen poikakuorosta (1967–1969) Terve, metsä, terve, vuori, Pirkanpojista (1970–1977) Sua lähde kaunis katselen, Lauluyhtye 649:stä (1973–1975) Onnellinen vaeltaja, Harjun Nuorten Kuorosta (1975–1979) Kesäpäivä Kangasalla, Savonlinnan Oopperakuorosta (1977) Paavon virsi, Helsingin Katedraalikuorosta (1977–1982) Pienen iltarukous ja Canzonetta Novasta (1986–2005) On suuri sun rantas autius. Ihan lopuksi lauloimme oman lapsuuskotini ja omien lasten tutuimman iltavirren Yö joutuu etehemme.
Edelleen on siitä juhlasta hyvin, hyvin kiitollinen mieli.
* * *
Kun tässä ahdistun töidenalkustressissäni, en voi kuin ihmetellä muistin lyhyyttä. Syntymäpäivään valmistautuessani minulla oli varmuus aiemmasta, liian kuluttavasta ja omaan kaikkivoipaisuuteen uskovasta elämäntavasta. Nyt näyttää olevan saman taudin tartunta kovasti taas tulollaan. Jotakin lääkettä siihen tarvitaan.
Ehkä se on tämä oikea tauti, joka taltuttaa mielen ja hidastuttaa vauhdin, vaikka sitä vastaan kapinoisi.
Heinäkuun puolivälin jälkeen kävin sädehoitojakson jälkeen ensimmäisessä PSA-kokeessa. Kaisan kanssa kävimme yhdessä kuulemassa tulokset. Minä sain kuutosen. Sillä ymmärryksellä, joka itselläni on, nopea johtopäätökseni on, että syöpä ei ole hoidoista täysin talttunut, ainakaan vielä.
Alle 50-vuotiaan miehen PSA:n pitää olla alle 2, jotta ei epäillä syöpää, ja alle 60-vuotiaalla sen pitäisi jäädä alle kolmosen. Se vertailuaineisto eli ne potilaat, joiden hoidoista jotakin tiedän, kertoo, että leikkaus vie luvun yleensä puhtaaseen nollaan (”mittaamattomiin”). Meille sädehoidetuillekin on tavallista, että jo pelkkä kolmen kuukauden hormonihoito, mutta varsinkin hormonihoidon ja sädehoidon yhdistelmä saa aikaan (lähes) yhtä hyvän tuloksen. Itse en tiedä kenestäkään, jolle ei olisi näin käynyt.
Lääkärit, jotka tietävät paljon enemmän ja joiden vertailuaineistot ovat tyystin toisen kokoisia, kertovat kuitenkin rauhoittavana tietona siitä, miten sädehoidon vaikutukset ovat joskus yllättävän hitaat ja miten vasta noin vuoden kuluttua sädehoidon loppumisesta saadaan tietää se taso, jonka PSA-arvo saavuttaa alimmillaan hoitojen jälkeen. Muistan lääkärin sanatarkan sitaatin ennen sädehoitojen alkamista: ”Sädehoidetulle hyväksyisin myös luvun 4.”
Minä en saanut nelosta vaan kuutosen. Tietenkin PSA-arvoni oli ylimmillään 36, joten siitä se on tullut roimasti alas, mutta sikäli kuin itse ymmärrän, edelleen liikutaan etenevän syövän lukemissa lähes 10 kuukautta kestäneestä hormonihoidosta ja rankimmasta mahdollisesta sädehoidosta huolimatta.
Mitään ei juuri nyt kannata kuitenkaan tehdä. On vain odotettava seuraavaa, lokakuussa tehtävää mittausta ja toivottava, että lukema olisi alempi. Silloin minä kuuluisin niihin tapauksiin, joilla sädehoidon vaikutus on hidas. Se olisi oikeasti hyvä uutinen. Jos taas lokakuussa PSA on korkeampi kuin 6, lääkärit alkavat käsittääkseni nopeasti miettiä uusia hoitoja, koska minun tietojeni mukaan näissä tapauksissa arvojen kohoaminen on nopeaa. Silloin ei kai olisi kyse mistään ”uusineesta” syövästä vaan siitä, että hoidot eivät ole riittävästi tepsineet minun vihulaiseeni eivätkä ole saaneet sitä talttumaan. Luonnollisesti lääkärit etsivät silloin tehokkaampia hoitoja, joilla voidaan pidentää elinvuosia, mutta tietenkin ennusteet samalla heikkenevät rajusti.
Tällaisten tunnelmien keskellä töitäni aloitan. Epävarmuudessa elämisessä hyvää on se, että näkee yhden hetken arvon selvemmin kuin ennen. Joka päivään haluaa muistamisen arvoisia asioita. Matkat, ystävien tapaamiset ja kahdenkeskiset illat pergolassa tähtivaivaan alla niin kuin kaikki elämykset ovat korkeassa kurssissa ja niistä nautitaan niin paljon kuin voidaan. Toisaalta kaikki suunnitteleminen, jaksottaminen ja jopa haaveileminen tuntuu epärealistiselta. Elämä on tässä ja nyt. Mitään ei kannata siirtää huomiseen.
Siksi pyöritän mielessäni koko ajan kysymyksiä siitä, missä määrin minun on järkevää juosta palavereissa, täyttää kalenteria melko vähäarvoisilla juoksuilla sinne ja tänne, roudata kokoon pieniä tilaisuuksia ja kokouksia sekä sählätä joukkuepelaajana tai joukkueen valmentaja-huoltajana, jotta saavutetaan yhdessä jonkinmoisia pieniä tuloksia. Kysyn pikemmin, eivätkö ne ajat, jolloin vielä jaksaa keskittyä työntekoon, kannattaisi käyttää omaan kirjoittamiseen ja opettamiseen, niiden asioiden syventämiseen ja täydentämiseen, joiden parissa työvuodet ovat kuluneet. Eikö olisi parempi jättää jälkeensä jotakin muuta kuin täysiä kalentereja, kokousmuistioita ja sähköpostiviestejä?

sunnuntai 20. heinäkuuta 2008
Tuskin erikoistapaus
Luin Hannu Tavion kirjan Eturauhassyöpä. Kutsumaton kumppani. Eturauhassyöpäpotilaiden yhdistyksen toiminnanjohtajaksi melko pian sairastumisensa jälkeen siirtynyt juristi kuvailee siinä tutunomaisesti omaa taudinkuvaansa. Parasta kirjassa on kirjoittajan oman sairauskertomuksen ja tuntemusten tarkka kuvaus, henkilökohtaisuus ja avoimuus. Suosittelen sitä kaikille tähän tautiin sairastuneille, vaikka en kaikesta ihan samoin ajattelekaan.
Luulin, että olin jo täysin oppinut ajatuksen, että tästä taudista ei ole varmoja paranemisteitä, vaan pitkänkin taudittoman ajan jälkeen syöpä voi nostaa päätään paikallisena tai levinneenä. Tämän Tavio osoittaa omalla tautihistoriallaan, kertomalla 61-vuotiaana samaan tautiin kuolleen veljensä tarinaa sekä taudin hyvänä asiantuntijana paljon laajempia aineistoja käyttäen. Kirjan luettuani ymmärrän entistä paremmin, että jos kantaa tautia, joka on määritelty gradus kolmoseksi ja Gleason yhdeksäiseksi, se ei ole jotakin joka pysäyttää miehen hetkeksi, vaan tämä kumppani kulkee mukana loppuun asti.
Kirjoittaja sairastui jo viime vuosikymmenen puolella, joten syöpälääketiede on kehittynyt sitten hänen radikaalihoitojensa jo melko paljon. Uskon silti, että kirja voi auttaa valikoimaan oikeita tietoja ja vastaavasti torjumaan vääriä. Eturauhassyöpäpotilaiden edusmies on julkaissut oman kertomuksensa tietenkin rohkaisuksi ja vertaistueksi. Vaikka sivuilla näkyy meille syöpää sairastaville niin tuttua epämääräistä yleisoptimismiakin, päälinja on kuitenkin realistinen, tosiasioita silmiin katsova. Sellainen yleisasenne auttaa tuhoisan pessimistisen depressiivisyyden torjunnassa paremmin kuin vaikeita asioita välttelevä toiveikkuushöpinä.
Tämän blogin tietoja ei ole julkisilla blogilistoilla, ei ainakaan minun antamanani. Siitä huolimatta olen saanut joitakin yhteydenottoja tuntemattomilta tai vain vähän tuntemiltani sairastuneilta, jotka ovat löytäneet tekstini. Olen iloinen, jos kirjoituksillani on ollut merkitystä. Kirjaa lukiessani havahduin itsekin siihen, miten tärkeää vertaistuki on. Ehkä pitää mennä käymään johonkin eturauhassyöpään sairastuneille tarkoitettuun tilaisuuteen.
Tavion kirja sai minut miettimään, olenko tehnyt elämässäni liian vähän havaintoja siitä, että toisten samantapaisista kokemuksista johtuvat tunteet olisivat samankaltaisia kuin itselläni. Olen elänyt elämäni keskellä ihmisiä, joiden elämänpiirit ovat lopulta aika samantapaisia kuin omani. Voi tietenkin olla, että tunteitten samankaltaisuus on ollut liian ilmeistä tullakseen erikseen alleviivatuksi. Ja voi olla, että henkilökohtaistan asioita huonosti. Monet muut osaavat tarkastella elämää herkemmin itsensä kautta. Enhän lue sanomalehteä miettien ja valikoiden juttuja sen mukaan, mikä itseäni tai lähipiiriäni koskee tai kiinnostaa enkä kuuntele runoa tai laulun sanoja tunnistaen siitä omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Kai eläydyn romaanin tai elokuvan henkilöihinkin laiskemmin kuin monet toiset. Siksikin eturauhassyöpäkirja oli hyödyllinen, että sain samastumiskokemuksen.
Samastumisen tunteet ovat itselläni muutenkin pinnalla, kun Erkka on ollut kohta kaksi viikkoa armeijassa. Hämmästyn itsekin, miten paljon eläydyn pojan kokemuksiin.
Tavion kirjassa on nostettu kunkin luvun alkuun yksi tai kaksi avainlausetta ikään kuin tulossa olevan motoksi tai pieneksi tiivistykseksi kiihdyttämään lukijaa siitä, mitä tuleman pitää. Kirjan loppupuolella on luku, joka otsikkona on Taudista vapaana, mutta… Se alkaa lainauksella: ”Älä ihmettele, että kontrollituloksia odotellessa ajatukset ovat parin viikon ajan enemmän tai vähemmän sekaisin. Ei sille juuri mitään voi, tuskin sinä pystyt olemaan erikoistapaus.”
Parhaillaan odotan ensimmäisten radikaalihoidon jälkeisten veri- ja virtsakokeiden tuloksia. Kävin toissapäivänä perjantaina pitkästä aikaa Meilahdessa. Erityisesti PSA, todennäköisesti jotkin muutkin arvot, tulevat olemaan jatkossa säännöllisesti kontrolloitavina. Niiden mukaan arvioidaan nyt ja tulevina vuosina, mitä tehdään tai tarvitseeko tehdä mitään. Juuri niistä potilas, siis minä, saan kaipaamaani realistista tietoa tolastani. Perjantaina pääsen lääkäriin ensimmäistä kertaa sitten sädehoitojakson päättymisen. Ei tunnu pahalta, etten minäkään ole erikoistapaus.

torstai 15. toukokuuta 2008
Säteilykeskustelut lääkärissä
Sädehoitojakso on nyt kokonaan ohi. Kun maanantaina ajoin viimeisen kerran pois Meilahdesta, tunsin jopa kummaa haikeutta. Koko viikko siitä eteenpäin on ollut hakemista, kuin rajalla oloa. Joskus oli tieto, minne asti piti nähdä, kestää ja jaksaa: sädehoidon päättymiseen. Nyt se on tehty ja edessä on normaaliksi opettelu. Enää ei heru sairaan hyvityspisteitä, ja kohta en ehkä itsekään muista kilpailevani syöpäsairaitten sarjassa.
Tiistaina olin sovitusti lääkärissä syöpätautien klinikalla, samalla käytävällä kuin tuttu koneeni Linac kolme. Lääkärikin oli tuttu, sama joka määräsi minut aprillipäivänä sädehoidon loppuajaksi sairauslomalle. Ensimmäisellä kerralla lääkäri sai luottamukseni. Toisella kerralla miltei ihastuin, niin hyvä, selkeä sisällökäs oli keskustelumme ja niin auliisti lääkäri vastaili kysymyksiini.
Ennen lääkäriin pääsyä käyn hakemassa paperini tutuilta hoitajilta ja kiitän vielä kahdeksan viikon hoidoista. Odotushuoneessa plaraan minusta kerrottua. Huomioni kiinnittyy kohtaan: "Tulee vastaanotolle vaimon kanssa. Paljon kysymyksiä." Se oli silloin, kun rintojani sädetettiin, ja nuori naislääkäri oli melko haluton antamaan vastauksia pohdiskeluihimme.
Kun lääkäri ottaa vastaan, hän kohtaa minut kuin tutun. "Oletko laihtunut", hän kysyy ja tietenkin ilahdun, kun pitkästä aikaa olen nähnyt vaa'assa aivan lievää kehitystä toivottuun suuntaan. "Viimeksi ainakin näytit enemmän turvoksissa olevalta", sanoo tämä pienikokoinen harmaatukkainen naislääkäri.
Hänen ensimmäinen huomionsa liittyy hormonilääkesuositukseen. Näin suuren uusimariskin taudissa nykyinen hoitosuositus on, että lääkettä on syötävä yhtäjaksoisesti vähintään kaksi vuotta. Vasta tällöin lääkityksellä on merkittävää vaikutusta kokonaiselinaikaan. Tavallisissa eturauhassyövissä hormonilääkitystä ei anneta näin kauan.
Osalla potilaista lääkehoito kuitenkin keskeytyy potilaan omasta tahdosta sivuvaikutusten takia. Itse kerron omalta kohdaltani vain rintojen kivistyksen ja rasvakerroksen paksuuntumisen vyötäröllä, mihin lääkäri toteaa, että eturauhassyöpäpotilaat ovat yleensä sinnikkäitä. Sen sijaan rintasyöpää sairastavat naiset eivät aina kestä kuumia aaltojaan ja sitä kuinka heräävät samana yönä kuudetta kertaa omassa hikilammikossaan. Nauran siihen, että meidän sängyssä on kaksi kuumista aalloista kärsivää, kyllä me niiden kanssa pärjätään.
Kysyn sitten, mitä tehdään, jos ja kun PSA eräänä päivänä taas nousee. Ensin käytetään hormonaalisia lääkkeitä. Eturauhasta ei sädetetä enää koskaan, mutta metastaaseihin voidaan antaa sädehoitoa. Lopuksi sitten käytetään sytostaatteja. Niitä vahvempaa lääkettä ei ole. Hormonaalisia lääkkeitä käyttämällä saatetaan selvitä vuosikausia. Ne eivät ole välttämättä sen vahvempia kuin nykyiseni, mutta uusiutuneessa taudissa kokeillaan erityyppisiä. Jonkinlainen kastroiva suunta on niissä kaikissa, ainakin ne vaikuttavat hormonituotantoon.
Saan kuulla vasta nyt, että nivusieni imusolmukkeita ei ole sädetetty. Sen sijaan siemenrakkuloista lähtevien tiehyeiden tyviosat ovat saaneet säteitä kahden sentin matkalta, koska syöpäsolujen oletetaan olevan niissä liikkeessä. Suuren riskin taudissa tehdään aina näin, kun taas pienemmän riskin syövissä säteitä annetaan vain sentin alueelle. Viimeisen runsaan kahden viikon aikana, jolloin kenttiä vähennettiin radikaalisti, en ole saanut sille alueelle enää mitään.
Lääkäri näyttää minulle tarkkoja kuvia eturauhasestani ja millintarkasta sädesuunnitelmasta. Ensimmäisten 24 hoitopäivän aikana, jolloin sädetettiin laajalle alueelle kaikkiaan 12 piippauksella, myös suuri osa virtsarakkoa ja peräsuolta saivat täyden annoksen. Viimeisten 14 hoitopäivän aikana paljon pienempi osa rakkoa ja suolta osui hoitoalueelle. Tästä johtui olon paraneminen ja kunnon koheneminen huhtikuun lopulta alkaen. Olen iloinen, että homma on mennyt kuin oppikirjassa. Vointi on niin hyvä kuin sen voitiin olettaa olevan.
Käy ilmi, että hoitosuosituksia on muutettu äskettäin. Kultajyvien tulo rutiinihoidoksi on luonnollisesti muuttanut sädehoitoa paljon. Mutta vain muutamia kuukausia sitten jatkettiin säteiden antamista laajalle alueelle hoidon loppuun saakka. Lääkärin mukaan sillä saatiin aikaan paljon pysyviä vaurioita ilman vastaavaa hyötyä itse syövän hoitamisessa. Kohta on tulossa taas uudet hoitosuositukset. Jännittävä ala tuo syöpälääketiede, mutta potilaan näkökulmasta aika hurjaa. Onneksi muutokset tarkoittavat potilaille lähinnä hyvää.
Tällä kerralla PSA:ta ei mitata. Siitä ei olisi vielä hyötyä. Heinäkuu on oikea aika. Kysyn, voiko PSA heinäkuussa olla edelleen korkealla. Saan ehdottoman kieltävän vastauksen - paitsi jos kyseessä on levinnyt tauti. Silloin PSA voi olla korkealla sädehoidosta riippumatta. Suurella todennäköisyydellä heinäkuun mittauksessa PSA-arvoni on hyvin matala, mutta jotakin epävarmuutta tuosta vastauksesta mielen pohjalle tietenkin jää.
Sädehoidon sivuvaikutusten, ripulin, ilmavaivojen ja pissaongelmien, kanssa pitää olla kärsivällinen. Pahimmat oireet menevät yleensä ohi muutamassa viikossa, mutta voi mennä kuukausia, ennen kuin olo on entisellään.
PSA:ta tarkkaillaan aluksi kolmen kuukauden välein, sitten vähän harvemmin. Näin pahassa taudissa (Gleason 9) viiden vuoden kuluttua 50 % potilaista ei ole sairastunut uudestaan, kun vastaava luku kaikilla eturauhassyöpäpotilailla on 85 %. Jos ja kun syöpä uusii, luustoon levinneen taudin kanssa potilas saattaa lääkärin mukaan pärjätä useita vuosia. Juuri sen takia, että luusto on niin tyypillinen eturauhassyövän leviämissuunta, sitä pidetään yleensä aika kilttinä tautina. Se saattaa kuitenkin lähettää etäpesäkkeitä myös sisäelimiin, jolloin elinaikaennuste on huono.
Otan taas puheeksi kumman tuntemukseni keskiselässä ja sen, kuinka sitä on useaan kertaan tutkittu. Lääkäri muistaa asian ja lupaa laittaa maininnan tähänkin epikriisiin, jonka hän sanoo postittavansa myös kotiin. Eturauhasen jomotteluihin ja muihin vaivoihin hän suosittelee Buranaa tai muuta särkylääkettä. Niillä pitäisi selvitä.
Olen siis hyppäämässä terveen kirjoihin - ainakin toistaiseksi. Tietenkin tässä ollaan vähän tarkkailuluokalla ja muutenkin ihmeissään, mutta elämää ei rajoiteta. Raju saunominen aiheuttaa lähiviikkoina palovammariskin, minkä takia pyyhe on edelleen hyödyllinen löylyhuoneessa. Muuten voin tehdä mitä vain tuntemusten mukaan. Omat tuntemukset ovat sellaiset, että pyöräilemäään en lähtisi, ja juokseminen tuntuu kummalta ja kurjalta, kun kipeät ja suurentuneet rinnat hytkyvät vaatteen ihoa vasten. Muuten kai tässä ollaan ihan normaaleja.
Olen saanut maksimiannoksen säteitä. 76 graytä (Gy) on ehdoton maksimi, sitä enempää ei ainakaan Suomessa anneta kenellekään, lääkäri sanoo. Joka päivä, kenttien määrästä ja niiden suuntauksesta riippumatta, olen saanut saman annoksen, kaksi grayta. Ennen viime viikonloppua kokonaisannokseni oli siis 74 ja maanantaina se nousi maksimimäärään. Jokin raja sekin. Jokin tie on kuljettu loppuun.

lauantai 10. toukokuuta 2008
Säteet loppuvat
Enää yksi käynti tällä erää Sädehoitoklinikan Linac kolmosessa. Enää yhden kerran makaan lavitsalla ja kuulen hoitajien puheita: "Täällä on vähän post." "Mulla ihan pikkuisen ant." "Tässä graniaalisesti." "No nyt on merkki tässä." "Hoito alkaa."
Kaikkiaan 37 kertaa olen jo ajanut iltapäiväksi Meilahteen, jonottanut, lueskellut lehtiä, katsellut muita potilaita ja suorastaan laitostunut rytmiini. Joka kerran menen ennen hoitoa samaan vessaan ja siellä samaan koppiin ja pesen käteni samassa altaassa, ihan niin kuin samaa rutiinia toistamalla saisin turvallisuutta. Nyt se rutiini loppuu.
Eilen keskustelin hoitajan kanssa oireista. Kun kerron jokapäiväisestä ripulistani, tihentyneestä virtsaamisentarpeesta, hankalista öistä ja siitä kiireestä, millä vessaan pitää päästä, hän sanoo rauhallisesti: "Jos on jo yli 74 gradusta saanut, oireita on pakkokin olla. Yleensä niistä pahimmista pääsee kahden-kolmen viikon toipumisajan jälkeen." Kaksi tai kolme viikkoa ei tunnu pitkältä eikä pahalta ajalta, jos sen jälkeen elämä muuttuu takaisin paremmaksi ja terveemmäksi. Sädehoito on alkanut 17. maaliskuuta ja sairausloma 1. huhtikuuta. Pitkä jakso tämä on ollut.
Sairauslomani on kestänyt kuusi viikkoa. Tapaan lääkärin tiistaina. Jos hän pitää tarpeellisena jatkaa sairauslomaa, siirryn nauttimaan Kelan päivärahaa, mikä merkitsee ansionmenetystä. Itse tunnen vahvistuneeni lomalla niin, että työhön palaaminen on mahdollista. Tietenkin vähän pelottaakin, mutta toivon jaksavani. Iltapäivän tunnit lounaan jälkeen ovat pahimmat, mutta eivät nekään aina. Sitä paitsi jo pitkään olen tehnyt huomattavan osan työpäivistä etänä tutkimuksiani kirjoittaen, joten ei elämä niin paljon muutu. Samaa Tampereen seurakuntien nuorisotyön historiaa kirjoitan kuin sairauslomallakin. Erona vain on, että pitää ottaa huomioon työpaikalta tulevat murheet ja asiat sekä opiskelijat.
Sädehoitoni muuttui 24 hoitokerran jälkeen. Sitä ennen alapäätäni sädetettiin 12 eri suunnasta. Suuri laite kiersi minua ympäri ja kuulin kaikkiaan 12 eri pituista ja korkeuksista summeriääntä sädehoidon merkiksi. Silloin kone kuvasi eturauhaseni kerran viikossa, mikä teki hoitokerrasta pitemmän.
Nyt viimeiset 14 hoitokertaa ovat olleet erilaisia. Summeriääniä on vain kolme. Ne ovat kaikki pitkiä, oman rytmitajuni mukaan 15 sekuntia kestäviä. Ensimmäinen niistä annetaan oikealta sivulta paikallaan. Järjestyksessä toisessa laite lähtee liikkeelle oikean nivuseni kohdalla ja kulkee ylitseni vasemman nivusen kohdalle piipaten sen viisitoistasekuntisen. Kolmas annetaan taas vasemmalta.
Jokaiseen kertaan liittyy ct-kuvaus. Hoitajat ovat olleet minun ja laitteen kanssa ihmeissään. Sairaalan fyysikoita on kutsuttu useita kertoja hätiin. Siksi sama hoito, joka nopeimmillaan on valmis kymmenessä minuutissa, on joskus kestänyt 25 minuuttia ja ylikin. Kun näen kuka hoitajista on vastuussa, alan jo arvata, onko kerta nopea vai hidas.
Hoitajien epävarmuus laitteen käytössä paljastui minulle heti. Vasta useiden pienten keskustelujen jälkeen olen kuitenkin ymmärtänyt jotakin kokonaisuudesta ja siitä, miksi minun hoitamiseni vaikuttaa heistä pelottavalta.
Syynä on kultajyvien puuttuminen. Kaikilla muilla tällä hetkellä hoidettavilla on kultajyvät, joiden mukaan säteet kohdistetaan tarkasti haluttuun paikkaan. Sädetettävien kenttien määrän vähentyminen 12:sta kolmeen on merkinnyt myös niiden pienentymistä ja tarkkuusvaatimusten lisääntymistä. Koska minulla ei kultajyviä ole, hoitava lääkäri on määrännyt, että minusta otetaan joka kerta niin sanottu ct-kuva, jonka perusteella säteet osuvat maaliinsa millintarkasti. Kaikki on siis vain hyvää hoitoa ja tarkkuutta, eikä minulla ole mitään syytä valittaa.
Siitä minulla ei ole aavistusta, miten runneltu alapääni on. Sen tietenkin tiedän, että erilainen olen kuin ennen. Eturauhasen seutu on välillä lähes oireeton, mutta välillä siinä on hieman samantapaista mutta voimakkaampaa kipua kuin eturauhastulehduksen aikana. Kun olen juonut runsaasti tai jos suolaisen ruuan tai muun syyn takia nestettä on varastoitunut ruumiiseen ja se poistuu virtsana, pissaaminen ei kamalasti tunnu, vaikka onkin vaivalloisempaa kuin ennen. Joinakin öinä uni on keskeytynyt vessareissun takia useammin kuin kerran tunnissa. Silloin elämä on tuntunut ankaralta. Tavallisin saldo on kolme kertaa yössä.
Ikävin tunne on kuitenkin silloin, kun ruumiissa ei ole paljon ylimääräistä nestettä ja kun edellisestä kerrasta on kulunut jo tunteja. Silloin aivot hakevat sellaisia sanoja kuin että "rusennun tähän" tai olo on melkein yhtä kamala kuin heinäkuussa 2006, silloin kun kaikki alkoi, kun Jukolanahteen yössä yritin sepsiksen kai jo kehittäneessä virtsatieinfektiossa pissata umpeen menneitä kanavia pitkin siinä onnistumatta. Sellaiset kivut vetävät vakavaksi, mutta eivät kestä yleensä kovin pitkään.
Jaksamisen kanssa on parempaa. Häitten jälkeen maanantaina teimme pitkän, ainakin kymmenen kilometrin kävelyn, jossa tärkeimpänä kohtana oli Pakilan siirtolapuutarha, kuinkas muuten. Siellä katselimme tavallisten helsinkiläisten pihoilleen vuosien aikana rakentamaa kauneutta, saimme ehkä jonkin ideankin.
Vähän yli viikkoon ei ole lenkkeilty. Otin aviolliset velvollisuuteni kai liian vakavasti, kun vappuaamuna Erän mäessä tungin sauvani Kaisan haarojen väliin ja niin kellahti nuorikko kaaressa kävelytielle repien auki polvensa ja kämmenensä. Siihen jäi se lenkki ja monet seuraavat. Haavat olivat oikeasti pahat ja estivät Kaisalta tehokkaan toiminnan myös mökillä, jossa olimme talkoissa seuraavana lauantaina. Varsinkin polvi on edelleen niin kipeä, että kaikkinainen isompi liikunta polven koskettamisesta puhumattakaan, on mahdotonta.
Omassa liikunnan tarpeessani olen sitten iltaisin möyrinyt vähän pihassa, kuljetellut hiekkaa ja multaa, kuopasta nostettuja juuria ja sen sellaisia, repinyt vuohenputkea ja voikukkaa sekä katsellut kevättä. Jaksan nyt enemmän ja paremmin kuin vähän aikaa sitten. Siksi jaksan uskoa, että sädehoidon aiheuttamat kivut ja arvet hellittävät muutamassa viikossa.
Jos hoitojaksoni olisi alkanut vähän aikaisemmin tai se olisi määrätty kestoltaan lyhyemmäksi, olisimme nyt Pertin johtamalla Viipurin-Pietarin-matkalla. Sieltä on kuulunut iloisia terveisiä. Pieni haikeus on, että hyvää on pitänyt jättää. Realisti minussa sanoo kuitenkin, että reissusta ei olisi tullut mitään. Tässä kunnossa en olisi niissä oloissa pärjännyt. Siksi hyvä niin. Jäädään odottamaan tulevaisia reissuloisia.

Puutarhassa
Meidän takapihalla, siellä luostarin puutarhassa, johon vajaa sata tapanilalaista kokoontui adventtikalenteritapahtumaan joulukuussa ja jossa meidät kaksi viikkoa sitten vihittiin avioliittoon omenapuun alla, tapahtuu nyt kummia.
Pihan takaosan nurmikkoon on ilmestynyt iso reikä, puoli metriä syvä, melkein viisi metriä pitkä ja kolme leveä. Kuopan neljässä nurkassa on vielä paljon syvempi onkalo. Tuollaisesta kuopasta on noussut arvaamaton määrä maata läjiksi ja kasoiksi. Nurmikkokaistaleet on pyritty irrottamaan mahdollisimman selkeinä, suorakaiteen muotoisina kappaleina ja pinottu kuin tiiliskivet ikään kahdeksi isoksi aumakompostiksi. Valtava multakeko on niiden vieressä. Kuopan pohjalla on iso kasa hienoa hiekkaa, joka on nostettu nurkkatolppien kohdista, niistä kahdeksankymmensenttisistä onkaloista.
Meille tulee pergola. Puhe pergolasta on Kaisalla kestänyt jo jonkin aikaa. Jukolanahteen rivitalopihaan Mankkaalle sellaista ei saatu mahtumaan, mutta kaikista suloisista puutarhakirjoista ehkä sivistynein, Ihana pieni puutarha (tekijä Christel Kvant), on kulkenut kevät- ja kesäajan lukemisena pöydältä pöydälle Mankkaalta Tapanilaan. Siinäkin kirjassa on kauniita pergoloita. Kuvat ovat tosin Tanskasta, jossa talvet ovat leudompia ja kasvukausi pidempi kuin täällä, valitettavasti. Ilmastonmuutoksesta ei saa puhua hyvää, mutta kotipuutarhurille se antaa kiinnostavaa pohdittavaa: koska eteläisempää ilmastoa vaativat lajit rupeavat pärjäämään?
Pergoloita olemme nähneet varsinkin Italiassa. Koko viime huhtikuu oli yhtä pergoloiden ja wisterioiden ihailua. Italiassa wisteria on viinin ohella kai suosituin pergolakasvi, mutta sitä näkee myös seinäköynnöksenä ja jopa maanteitten koristuksena. Ihanimmat wisteriat ja ehkä kauneimmat maisemat ovat Firenzestä Fiesoleen ajettaessa. Kelpaa käydä katsomassa!
Näistä syistä yksi wisteria sinensis (sinisade) vahvistuu nyt lasikuistillamme. Vähän ennen häitämme ostin sen häälahjaksi katsoaksemme, tulisiko mahdottomasta mahdollinen. Wisteria tekee valtavat roikkuvat siniset kukintonsa vasta noin kahdeksanvuotiaana. Suomessa monetkin ovat onnistuneet saamaan sen kukkimaan, mutta yleensä se on edellyttänyt kasvin ottamista talveksi suojaan. Me olemme ajatelleet kokeilla muutamaakin kasvupaikkaa ja sekä ruukussa että maassa kasvattamista. Eihän sitä tiedä, jos ei yritä ja katso.
Pergolan kuopan on kaivanut Tuomas. Minä olen toiminut korkeintaan apupoikana, juurakoiden ja muun roskan siirtelijänä sekä mullan sirottelijana istutusalueille. Meillä on vuosiksi multaa. Olen kuitenkin iloinnut siitä, että jonkinmoista puuhailua jaksan kohtalaisesti.
Tuomas on myös suunnitellut pergolan, monien meiltä saatujen ja kirjoista näytettyjen esikuvien ja ideoiden mukaisesti. Olemme marssineet pitkin Tapanilaa ja katsoneet tietämämme pergolat, miettineet tarvittavat puulaadut ja paksuudet, kakkosneloset, nelosneloset ja niin edelleen. Niillä tiedoin ja virikkein Tuomas on laatinut tietokoneellaan havainnekuvia, joista sitten on karsittu jyviä akanoista, ihan niin kuin arkkitehdin kanssa suunnitelmia tehden muutenkin. Ja ihan niin kuin muissakin rakennusurakoissa, paljon vaivaa ja asiaa liittyy perustamiseen, maan alle näkymättömiin jääviin rakenteisiin. Niitä sitten on pohdittu.
Sepeli ja juurikangas on tilattu. Tuomas on etsinyt betonipilareihin upotettavia rautoja, joiden varaan nurkkatolpat pystytetään. Sitten on puutavaran vuoro, kunnes vihdoin Tuomas pääsee rakentamaan. Jonakin päivänä meidän takapihallamme on pergola, ja jonakin päivänä joskus myöhemmin köynnökset kiertyvät pergolan katolle ja nautimme niiden alla ilta-ateriaamme siimeksessä. Ja ehkä wisteria sinensis jonakin päivänä lahjoittaa meille sen ilon, että voimme katsella sen ensimmäistä kukintoa, joka roikkuu pergolan kattoruoteesta.
Pihaa on mietitty muutenkin. Välillä suunnitelmat alkoivat olla selvästi ylimitoitettuja. Nyt on sovittu, että pala kerrallaan. Edetään yhdestä ajatuksesta toiseen. Sillä tavoin pitää elääkin, että on mitä toivoa, jotakin mitä vielä suunnitella. Ei ahmaista eikä tehdä maailmaa valmiiksi, kun se ei kumminkaan valmistu. Ei jumiteta elämää, koska juuri odottaminen ja vähittäinen valmistaminen antaa toivoa. Ja mitä muuta me enemmän tarvitsemme.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)