Tiistaina ajan kirkkaassa kevätpäivän auringossa pois Docrates-klinikalta Eiran sairaalasta. Tämä oli mitä ilmeisimmin viimeinen kerta siinä paikassa. Seuraavan kerran saan hormoniampullin kesäkuussa Docrateen uudessa syöpäsairaalassa Ruoholahdessa.
Autossa istuessa vyötärölle kertyneen runsaan moponrenkaan vasemmalta puolelta nipistää hieman. Timo Joensuu on sujauttanut nahkani alle pienen ampullin valmistetta, joka tukkii mieshormonin saannin ja aiheuttaa moninaisia sivuoireita. Kysyn lääkäriltäni lihomisesta. Kilo per kuukausi on tutkimusten mukainen keskiarvo, hän sanoo. Eikä sille mitään voi, hän toteaa. Lihassolukko katoaa ja muuttuu rasvaksi. Lihakset eivät halua eivätkä tarvitse liikuntaa, jolloin on melko mahdotonta pakottaa itseä liikkumaan. Ja samaan aikaan ruokahalu pikemmin kasvaa kuin vähenee. Mahdoton yhtälö, hän sanoo.
Kaivopuiston kohdalla huomaan ajattelevani jo kokonaan muuta: uskoa ja epäuskoa. Oman epäuskoni takia olen jättänyt hyvästit Intian daliteille jo monet kerrat. Oikeastaan joka kerran sen jälkeen, kun olen käynyt Intiassa tai muuten intensiivisesti ryhtynyt kertomaan dalitien kärsimyksestä ja sorrosta, olenkin nopeasti vetäytynyt. Nimeän tuon hylkäämisen epäuskoksi. Katselen auringossa kimaltelevaa merta ja nuoruuteni lenkkipolkua sen vieressä ja pyydän: auta minun epäuskoani.
Yritän olla päättäväinen. Nyt en anna muiden välinpitämättömyyden vaikuttaa. Jos minä tiedän, mitä daliteille kuuluu, minun tehtäväni on kertoa siitä muille, jotta hekin saisivat tietää. Muiden laimeiden reaktioiden ei pidä minua lannistaa.
Kotona luen Kaisan Kotimaahan kirjoittaman hienon reportaasin. Bangkokista palattua hän on ahkeroinut moniin kirkollisiin lehtiin uutisjuttuja kirkkojen ekumeenisesta dalit-konferenssista. Tämä on erilainen, henkilökohtainen kasvutarina, jossa kertoja, Kaisa itse, havahtuu lähes täydellisestä tietämättömyydestä valtavan kansanryhmän mahdottoman tilanteen oivaltamiseen. Näille on saatava oikeutta, tuntuu Kaisa sanovan, vaikka ei juuri niin kirjoitakaan.
Minulle jutun huipennus on Kaisan kuvaus keskustelusta, jonka hän joskus lapsena kävi vanhempiensa kanssa natsien juutalaisille tekemistä kauheuksista. – Tiesittekö te mitään? kysyi pieni Kaisa. – Kyllä me tiesimme, isä vastasi. – Miksi te ette sitten tehneet mitään? Kaisa kysyi. – Me emme tienneet, mitä olisimme voineet tehdä.
Usko on näkemistä ja tietämistä. Minä haluaisin olla sellainen uskovainen, joka näkee ja tietää. En haluaisi antaa taas epäuskolle tilaa ja peittää tietojani ja näkemääni kaikkien muiden tärkeiden asioiden alle.
Ja jo tänään lauantaina, kun muutama päivä on kulunut Kaivopuiston kokemuksestani, olen taas uskon ja epäuskon pohdinnassa. Näen hyvin, miten seiskaluonteellani (enneagrammin luonnetyyppi) olisin jo kovasti vaihtamassa teemaa seuraavaan. En ole saanut vielä loppuun raporttia Bangkokin konferenssista, kun jo epäusko tai levoton ajatus ajaa muualle ja muihin teemoihin.
Kaisan jutun olen lukenut ensin tavallisena tekstitiedostona. Kun näen sen tietokoneen ruudulla valmiiksi taitettuna aukeamana, hätkähdän. Kaksi heinäkuussa 2006 Etelä-Intian Tamil Nadun osavaltiossa ottamaani näpäystä hallitsee aukeaman visuaalista ilmettä. En pidä itseäni juuri minkään veroisena valokuvaajana enkä ole nähnyt montaa ottamaani valokuvaa painettuna. Olen aina huolehtinut sen alan ammattilaiset paikalle, kun kunnon kuvia on tarvittu. Nyt pari onnekasta osumaani nostaa itsetuntoa Kaisan jutun tehosteina.
Bangkokin raporttia kirjoittaessani olen vilkuillut tuon tuostakin Kirkkojen maailmanneuvoston ja Luterilaisen maailmanliiton sivuille, josko Bangkokin kokouksen päätösasiakirja (Bangkok Declaration and Call) olisi tullut. Se hyväksyttiin jo Bangkokissa, mutta Geneven organisaatiot ottivat sen viimeistelyn huolekseen, minkä takia julkistaminen tapahtui hieman kokouksen päättymisen jälkeen.
Kun se sitten tulee näkyviin, pääasian lisäksi minulle onkin tärkeää sivuasia. Olen ylpeä siitä, että Genevessä tehdyssä toimitusprosessissa mukaan on kirjattu meidän, asiakirjan kirjoittajien, nimet.
Annan siis muiden penseyden ja omista huolistaan kiinnipitämisen vaikuttaa asioihini, enkä vain niihin, vaan myös ihanteisiini ja siihen, mitä pidän totuutena ja oikeutena. Ja mikä onkaan se kunnian perkele, joka pukkaa esiin juuri silloin, kun katselen KMN:n dalit-konferenssin osanottajia katederilta yhtenä loppuasiakirjan kirjoittajista. Olen hakemassa oikeutta melkein 300 miljoonalle oikeudettomalle ja sorretulle ja samaan aikaan mietin ajatuksia oman elämäni tähtihetkistä. Voi minua pienisieluista ja voi meitä uskovaisia. Oma kunnia, muiden epäilys ja kaiken maailman eksytykset houkuttavat pois eikä dalitien asia olekaan enää kuin yksi ranskalainen viiva globaalien ongelmien listalla. Siellä se kelluu ilmastokysymyksen ja terrorismin kanssa.
Uskovainen minussa sanoo, että pitää olla dalitien rinnalla ja joukossa loppuun asti.
* * *
Katso sivut http://www.oikoumene.org/, http://www.lutheranworld.org/ ja http://www.idsn.org/. Kaikissa näissä on luettavissa uutisia Bangkokin konferenssista sekä mainittu Bangkokin julistus. Kun pääset osoitteista viimeiseen, kansainvälisen dalit-solidaarisuusverkoston sivuille, katso sieltä ainakin video, joka on hyvin helposti ladattavissa. Kymmenminuuttiseen pätkään on koottu paljon siitä, mitä meidän kaikkien pitäisi dalitien elämästä tietää, pitää mielessä ja ymmärtää.
lauantai 4. huhtikuuta 2009
torstai 19. maaliskuuta 2009
Intiaan, ei kun Bangkokiin
Kymmenen vuotta sitten julkaisin kirjan nimeltä Intialainen dalit-teologia. Vapautuksen teologiaa ja ihmisoikeuskamppailua (Kirkon tutkimuskeskus 1999). Kirjoittamistani kirjoista ja muista laajoista teksteistä se on ehdottomasti erilaisin, ehkä edukseen. Vaikka se on myös tutkimus ja siinä on jopa lähdeviitteet näkyvissä, se on vapaa useimmista tutkimuksen säännöistä. Halusin kirjoittaa tietokirjan ja kuvailevan katsauksen siitä, mitä olin Intiasta ymmärtänyt ja pitänyt tärkeänä.
Olin loppukesällä 1995 Intiassa etsiskelemässä aineistoa Yhteisvastuukeräyksen seuraavan vuoden kampanjaa varten. Kuljimme köyhien ihmisten kylissä ja katselimme äärimmäisen kehnoissa oloissa elävien elämää. Kukaan ei kuitenkaan aluksi puhunut mitään daliteista.
Oikeastaan aika sattumalta jouduimme Gurukulin teologisen seminaarin pieneen kappeliin, jota esitellyt pappi sanoi: - Ennen meilläkin oli täällä penkit, mutta kun dalitit istuivat lattialla niin kuin lapset, päätimme ottaa penkit pois. Jumalan edessä olemme kaikki tasa-arvoisia.
- Mitä? huudahdin minä. – Kerro lisää! Onko totta, että kristillisen kirkon sisälläkin kastilaitos vaikuttaa noin voimakkaasti? Eikö kastilaitoksen harjoittamisen perustuslaillisella kiellolla ole ollut mitään vaikutusta? Miten sellainen hindukulttuuriin kuuluva sortava rakenne voi elää kirkossa?
Olin täynnä kysymyksiä. En arvannut silloin, että tuosta nuoresta papista, Chandranista, tulisi ystäväni, ja törmäisimme toisiimme elämän varrella tuon tuostakin.
Sain paljon vastauksia. Kävi ilmi, että joitakin vuosia aikaisemmin intialainen vapautuksen teologia oli muuntunut dalit-teologiaksi ja että dalitien kokemia ihmisoikeusrikkomuksia vastaan kirkot kamppailivat yhdessä dalitien kansalaisjärjestöjen kanssa. Kuulin myös, että Intian kristityistä suurin osa polveutuu kastittomista eli daliteista. Kristittyinä he eivät kuitenkaan voi saada niitä lainsäädännön turvaamia tukitoimia, joita on olemassa muihin uskontoryhmiin kuuluville daliteille. Vaikka kristittyjen dalitien asema ja olot ovat oikeastaan heikentyneet Intian koko 60-vuotisen itsenäisyyden ajan, daliteihin kohdistuva sorto ja heidän kokemansa ihmisoikeusrikkomukset ovat niin vakavia, että kirkkojen ei ole syytä puhua vain omista, vaan on toimittava yhteisrintamassa kaikkien dalitien puolesta ja koko kastilaitosta vastaan.
Dalit-teologiaa oli julkaistu jo kymmeniä niteitä. Ostin ja sain mukaani paljon kirjoja. Mielenkiintoni oli herännyt.
Samana syksynä törmäsin Katajanokalla sateessa ja vilussa värjöttelevään intialaiseen. Hän oli Chandran, joka oli Suomessa Kirkkojen maailmanneuvoston järjestämällä matkalla. Naisten ekumeeniseen vuosikymmeneen ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon se muistaakseni liittyi. Delegaatiossa piti olla miehiäkin. Suunnittelematon kohtaaminen johti siihen, että vietimme jonkin verran aikaa syystalvisessa Helsingissä.
Chandran muisti, että olin ollut kiinnostunut daliteista ja dalit-teologiasta. – Haluttaisiko lähteä seuraavana keväänä Intiaan opiskelemaan dalit-teologiaa? hän kysyi. Keralassa järjestettäisiin kesäkurssi, jossa olisi dalit-teologeja, kirkonjohtajia, kansalaisoikeusaktivisteja ja ehkä joitakin ulkomaalaisia.
Sain esimieheltäni Simolta luvan lähteä ja vietin huhtikuussa 1996 muutaman viikon trooppisessa Keralassa orientaalista ortodoksista riittiä noudattavan, mutta opilliselta perustaltaan protestanttisen Mar Thoma -kirkon pyhäkouluopistossa dalit-teologian ja dalit-liikkeen aivopesukurssilla. Opin tuntemaan tai ainakin tapasin suurimman osan heistä, joista myöhemmin kirjoitin. Devasahayam oli siihen aikaan dalit-teologian professorina. Ystävystyin hänen kanssaan. Yhdessä kävimme jopa samoilla seuduilla asuneen legendaarisen M. M. Thomasin, KMN:n keskuskomiteaa radikaalilla 1960-luvulla johtaneen maallikkoteologin, kotona. Luonnollisesti emme tienneet, että se oli hänen viimeinen elinvuotensa.
Kesäkurssikokemus avasi tajuntaani kai enemmän kuin mikään vastaava. Näin ja kuulin ja yritin ymmärtää. Tuli vahva tunne, että velvollisuuteni on yrittää kertoa tästä suomalaisille suomeksi.
Tilaisuus tuli, kun minua pyydettiin suomalaisen opintomatkan matkanjohtajaksi Intiaan. Vaikka tämä Kirkon ulkomaanavun 50-vuotisjuhlavuoteen liittynyt matka ei toteutunutkaan, suomalainen retkikunta lähti. Sen rungon muodostivat vastikään perustetun Diakonia-ammattikorkeakoulun johto ja keskeiset teologisten aineiden opettajat, mutta porukassa oli myös muita diakonialaitosten johtajia ja sosiaalisesti valppaita pappishenkilöitä.
Matka tehtiin huhtikuussa 1998. Deva ja Chandran vastasivat yhdessä ohjelmasta. Kanssamme toimi päivästä toiseen myös Intian luterilaisuuden todellinen voimahahmo Dr. Rajaratnam. Maailman parhaat dalit-teologit ja Etelä-Intian keskeisimmät dalit-liikkeen ihmissoikeusaktivistit kävivät pitämässä meille luentoja ja keskustelemassa kanssamme. Esitelmistä koottu paksu kansiollinen monisteita on yhä kirjahyllyssäni muun dalit-kirjallisuuden joukossa. Teimme myös vierailumatkoja useisiin dalit-kyliin, joissa kuulimme, mitä kastisorto on yksinkertaisessa maalaiskylässä.
Dalitit ovat syntyneet daliteiksi eikä parempi talous tai parempi koulutus muuta heidän saastaista syntyperäänsä paremmaksi. Vuosituhansien ajan on muotoutunut järjestys, jossa näiden saastaisten ja koskettamattomien on hoidettava puhtaitten ihmisten vessa- ja viemärityöt, kadunlakaisut sekä nahkurin- ja suutarintyöt, koska kuolleisiin eläimiin muut eivät voi koskea. Rutiköyhät dalitit ovat hierarkiassa niin pohjalla, ettei ketään haittaa jos he syövät pyhien lehmien tai muiden eläinten raadot. Vastenmielisyyteni kasvissyöntiä tai pikemmin valikoivaa syömistä kohtaan perustuu tämän ymmärtämiseen. Usein sanon syöväni lihaa uskonnollisista syistä. Sillä tarkoitan, että haluan samastua niihin, joilla ei ole valinnanvaraa.
Suurin osa daliteista on kuitenkin velkaorjuudessa nälkäpalkalla työskenteleviä maatyöläisiä, joilla ei ole oikeutta omistaa maata, käydä kauppaa eikä käyttää kasteihin kuuluvien kaivoja. Periaatteessa dalitin varjokin saastuttaa, mutta tällainen käytäntö ei sentään ole enää vallitsevana voimassa. Sitä vastoin kouluissa enemmistöön kuuluvat oppilaat voivat kieltäytyä istumasta samassa luokassa olevien dalitien kanssa, ja maaseudun teepuodeissa on tavallista, että kun muille tarjoillaan tee sisätiloissa normaalisti kuppiin, dalitien on otettava seinältä muhkurainen peltimuki, annettava se ulkopuolelta luukusta puodinpitäjälle, nautittava tee ulkopuolella ja pestävä mukinsa itse seuraavaa dalitia varten. Mukien joukossa roikkuu tähän tarkoitettu tiskiharja.
Nostaakseni suomalaisporukan tiedon tasoa ja auttaakseni heitä ottamaan kiinni huippuluokan opetuksesta tein melkoisen prujun taustatietoa ja käsitteitä. Matkan jälkeen oli selvää, että tuo noin 60-sivuinen tietopaketti olisi lähtökohta kirjaan, joka ilmestyi painosta vuotta myöhemmin. Siihen mennessä olin hankkinut käytännössä kaiken dalit-teologisen kirjallisuuden ja paljon aihetta sivuavaa.
Vähän ennen kirjani ilmestymistä Deva tuli Suomeen Porissa toukokuussa 1999 pidetyille kirkkopäiville. Järjestin ohjelman ja hän kävi myös meillä Järvenpäässä. Paria viikkoa aikaisemmin hänet oli vihitty Etelä-Intian kirkon Madrasin (kaupungin nimi nykyisin Chennai) piispaksi.
Kirjani herätti pientä kiinnostusta kirkollisissa piireissä ja vähän enemmän kontekstuaalisen teologian harrastajien joukossa. Teologisen tiedekunnan kurssivaatimuksissa se on edelleen monessa kohdassa, joten nuoren polven teologeista monet ovat sen tenttineet. Intialaista ihmisoikeusliikettä ja dalitien kamppailua tuntevien joukosta tuli harvakseltaan yhteydenottoja, ja joissakin tilaisuuksissa kävinkin, mutta vähitellen ne loppuivat kokonaan. Tunsin, että Intian tuntemukseni on hyvin kapealla pohjalla, mutta vapautuksen teologiankaan harrastajiin en oikein mahdu. Rajaratnamin parin Suomen-vierailun yhteydessä olen ollut mukana ohjelmassa Intiaa ja dalit-teologiaa tuntevana ja jonkin verran kävin pitämässä dalit-teologiaa koskevia oppitunteja etenkin Diakissa, jonka palvelukseen itsekin astuin vuoden 2002 alussa.
Perheen kanssa kävimme Intiassa helmikuussa 2003. Silloin osallistuin luennoitsijana Chennaissa pidettyyn, kirkkojen järjestämään etnisen rasismin vastaiseen konferenssiin. Oli tarkoituksena tehdä sen pohjalta lisää tutkimusta ja hankin hieman lisää teoksia. Ne ovat edelleen lukemattomina hyllyssäni. Ajauduin erokriisiin ja varhemmat suunnitelmat kadottivat mielekkyytensä.
Kesäksi 2006 sain kutsun Intian protestanttisen lähetystyön 300-vuotisjuhliin. Dalit-teologia ja kirkon yhteiskunnalliset painotukset olivat nyt enemmän taka-alalla enkä löytänyt kovin merkittävää uutta kirjallisuuttakaan. Chandran oli kohonnut ensin Intian luterilaisten kirkkojen vahvaksi mieheksi, sitten Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeriksi Geneveen. Dalit-teologian voittokulku kaikkien teologisten seminaarien ja tiedekuntien oppiaineeksi tuntui jotenkin hiipuneen. Samoin Intian kirkkojen aiempi hurja paatos paradigman muutoksesta dalit-kirkoksi oli jotenkin sordinoitu ja sosiaalisen kristillisyyden sijaan oli pantu suurempi hengellinen vaihde päälle. Tunsin oloni irralliseksi.
En löytänyt etsimääni, mutta ajatukseni olivat voimakkaassa murroksessa ja matka kauas Intiaan tarjosi etäisyyttä omiin kysymyksiini. Mietin lähinnä, josko osaisin ja uskaltaisin aloittaa uutta elämää Kaisan kanssa. Olimme tutustuneet edellisenä vuonna, mutta kumpienkin elämä oli vielä sekaisin emmekä seurustelleet. Lähinnä puhuimme puhelimessa. Intian lähetystyökonferenssista Kaisalle lähettämissäni tekstiviesteissä pohdin kotiinpaluun ajatusta.
Sillä matkalla sairastuin. Ajoin kaameassa ripulissa Chennaista 600 kilometrin bussimatkan Tranquebariin ja takaisin, tulin kotiin edelleen sairaana ja muutaman viikon päästä olinkin sairaalahoidossa sepsiksen saaneena. Heinäkuusta 2006 asti olen ollut jotenkin sairas koko ajan. Syöpäni löytäminen liittyi Intiasta kantamani bakteeritulehduksen hoitoon, joten ehkä kannattaa olla kiitollinen siitäkin.
Viime lokakuussa Chandran otti yhteyttä. Hän oli kuullut sairaudestani ja halusi ehdottomasti tavata. Niinpä hän tuli meille Tapanilaan. Jo silloin oli puhetta tulossa olevasta kirkkojen tärkeästä dalit-konferenssista. Tapasimme myös tämän vuoden tammikuussa, kun Chandran oli Suomessa LML:n edustajana Suomen lähetysseuran 150-vuotisjuhlilla. Silloin kutsut Bangkokin kokoukseen oli jo lähetetty, minut posti tavoitti tosin hieman myöhemmin sähköpostiosoitteessa olleen kirjoitusvirheen takia.
Kokous pidetään Bangkokissa, koska Intian hallitus ei antaisi viisumeita ulkomaalaisille tämänkaltaiseen kokoukseen osallistuville. Vuonna 2001 pidettiin Durbanissa Etelä-Afrikassa YK:n järjestämä rasisminvastainen maailmankonferenssi, jossa dalit-liike pyrki saamaan kastisorron kansainvälisen yhteisön tuomitsemaksi ja samantapaiselle agendalle kuin millä apartheid aikanaan murrettiin. Intian hallitus pyrki kaikin tavoin osoittamaan, että kastilaitos on kielletty ja että kastisortoa ei ilmene. Läpimurto oli lähellä, mutta lopulta Intian hallituksen propaganda oli vahvempi.
Genevessä pidetään huhtikuussa 2009 Durbanin kokouksen seurantakokous. Sitä varten ekumeeninen liike, Kirkkojen maailmanneuvosto, Aasian kirkkojen neuvosto ja Luterilainen maailmanliitto, ovat yhdessä järjestäneet kirkkojen yhteiseen mielenilmaisuun tähtäävän kokouksen. Tarkoituksena on antaa Genevessä kokoontuville edustajille mahdollisimman vahva viesti siitä, että kirkot ovat dalitien rinnalla ja heihin kohdistuvaa sortoa vastaan. Samalla pyritään saamaan tämä viesti maailman kirkkojen tietoisuuteen, jotta dalitien epäinhimilliset olot ja syntyperään liittyvä nöyryyttäminen tunnettaisiin paremmin. Se on ainoa keino saada se loppumaan.
Tästä syystä Kaisa lähtee mukaan. Hän on sitoutunut kirjoittamaan aiheesta erilaisia juttuja kirkollisiin lehtiin, jotta suomalaiset ihmiset ja suomalaiset seurakunnat tietäisivät enemmän. Kovasti toivomme, että kokouksessa löytyisi selkeitä ja yksinkertaisia keinoja mielenilmaisuun ja apuun, jotta asia ei jäisi abstraktiksi. Olemme viime päivät tehneet paljon töitä ja opiskelleet dalit-asiaa. Kaisan innostus on ihanaa.
Minä sain muutama päivä sitten itselleni suureksi yllätykseksi kutsun toimia kokouksessa kirkoille ja Geneven maailmankonferenssille lähetettävän julkilausuman luonnostelijana. Samalla minua ja muutamaa muuta pyydettiin toimimaan tarkkailijana, joka päätösistunnossa käyttää havaintojensa perusteella kokouksen onnistumista arvioivan puheenvuoron. Jouduin aika kovaan porukkaan.
Tällaisin tunnelmin lähden viiden tunnin päästä nousevaan koneeseen. Jatkuvasti huomaan kertovani jollekulle edessä olevasta Intian-matkasta. Ei, me menemme Bangkokiin, mutta asiamme koskee Intian ja sen naapurimaiden daliteja, joita on yhteensä 300 miljoonaa.
Halusin kirjoittaa näin pitkästi ja tarkasti, koska olen varma, ettei matka jätä kylmäksi. Tämä dokumentti syntyi ennen matkaa. katsotaan, millaiset ovat tunnelmat ja ajatukset viikon päästä.

Vieroitusoireet miehuudesta
Tänään alkaa Kimmon uusi televisiosarja TunneMies. Me emme sitä näe, koska olemme siihen aikaan odottelemassa Bangkokin-koneen nousua, mutta äskeinen lääkärikäynti antoi pohdiskeltavaa, joka kävisi yhdestä näkökulmasta miehenä olemiseen.
Mahassani on reikä, mutta ei implanttia. Joensuu sanoi asentaneensa lääkärintyössään niitä satoja, mutta nyt sattui käsiin ensimmäinen viallinen kappale. Mäntä ei suostunut liikkumaan lainkaan. Joudun Bangkokista palattuani siis hakemaan uuden pistoksen, mikä on tietenkin ikävää. Tällä harmilla ei ole kuitenkaan liittymäkohtia mieskysymykseen.
Hormonihoidolla yleensä sitä vastoin on. Casodexin (Bicavanin) käyttämisen saan tällä erää lopettaa kokonaan. Sen pitäisi hieman helpottaa oireitani. Uusi ymmärrys tuli sanasta vieroitusoire.
Hormoneilla on iso rooli elintoiminnoissa. Minun mieshormonituotantoni on keskeytetty kahdella samanaikaisella lääkkeellä. Siihen elimistöni ei ole vielä sopeutunut, ja siksi palelen ja hikoilen ja voin huonosti. Kärsin vieroitusoireista. – Lihakset tekevät työtään, nauroi Joensuu, kun kerroin, miten hartiani nousevat ja käsivarret jännittyvät keskiruumiin suojaksi palellessani.
Mielialanvaihtelut johtuvat samasta. Selostin, miten viha, katkeruus, ärtymys, pahastuminen, huomionkipeys tai halu kiltteyteen tai rakkaudenosoituksiin ovat kaikki voimakkaampia ja jotenkin selkeäsanaisempia kuin ennen. – Eikö biologia ole viisas, kysyi Joensuu ja tarkoitti naisille ominaisia, miestä vahvempia tunteidenilmaisuja.
Minun miehenelämäni osaksi on tullut nyt kokea sekin, miltä tuntuu olla nainen. Kävi nimittäin ilmi, että vaikka olen syönyt Casodex-lääkettä marraskuun alusta 2007, yli 16 kuukautta, testosteronitasoni oli vielä joulukuussa 2008 ehdottomasti normaali, pikemmin korkea (22,6). Kun sen erittyminen elimistöön estettiin Zoladex-pistoksella kokonaan, kaikki kokemani muutokset ovat olleet voimakkaita.
Lääkärillä ei ole paljon vertailukohteita kertoa, mikä on tyypillistä ja mikä ei. Pääosa eturauhassyöpää sairastavista on yli 70-vuotiaita, joiden testosteronin määrä on iän myötä alentunut muutenkin, jolloin hormonilääkityksen vaikutus ei ole niin dramaattista.
Jäin vielä miettimään, mikä sija voisi olla luontaisilla tai elämän muokkaamilla luonteenpiirteillä. Olen tottunut kuulemaan, että sosiaalisuuteni, kiinnostukseni ihmisistä, uteliaisuuteni, tunneherkkyyteni, puheliaisuuteni ja verbaalisuuteni sekä taipumukseni puuhastella samanaikaisesti monien asioiden kanssa, viittaavat kaikki pikemmin naisten kuin miesten tyypillisiin piirteisiin. Mitkään kolmiulotteiset kappaleet, kaikkein vähiten kojeet ja laitteet, eivät minua kiinnosta, ei myöskään jäällä liikkuvan lätkän tai rataa kiertävien autojen seuraaminen. Miehelle tyypillisiä käyttäytymistottumuksia minulla on siis tavallista vähemmän.
Oman mieserityisyyteni pointti on kärjistetysti sanoen, että aikaisemmin olen ollut korkealla testosteronitasolla toiminut sosiaalinen nainen. Miehen roolini ja testosteronini ovat kuitenkin tukeneet miehuuttani. Minulla ei ole ollut vaikeuksia olla mies, vaikka naisten seura ja puheenaiheet ovat tuntuneet tutummilta kuin miesten valinnat. Mutta nyt menee kaikki sekaisin, kun tunne-elämäkin käännetään hormoneilla naismaiseksi.
Joensuu elätteli toivoa, että jo kesällä hormonihoidossa pidetään taukoa. Oikeastaan olisi kiva kokeilla, miltä tuntuu olla mies.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Pääasiassa olen palellut
Huomenna saan uuden hormonikapselin. Huomenna mitataan taas PSA. Huomenna pääsen kertomaan Joensuulle oireistani. Huomenna saan ehkä lopettaa Casodex-hoidon.
Kolme kuukautta kastraatiohoitoa on takana ja kestettynä. Pääasiassa olen palellut. Nytkin palelen, vaikka olen normaalissa huoneenlämmössä ja päälläni on t-paita, villapaita ja fleece-takki, jalassa pitkät alushousut, kunnon päällyshousut ja lämpimät villasukat.
Palelu on luonteeltaan kuumehorkan tyyppistä. Varsinkin hoidon alkupuolella tammikuussa, kun en ollut tuntemuksiin yhtään tottunut, olo oli kuin kovan kuumeen noustessa. Palelusta vapautuminenkin vertautuu kuumetautiin, paitsi ettei tarvita pillereitä. Yhtäkkiä ja arvaamatta tulee samanlainen olo kuin kuumelääkkeen jälkeen: lämmin ja hikinen olo kaikkialla, tukka märkänä.
Palelemisen tunne ja masentunut mieli ovat viime viikkoina tavallisemmin olleet kavereita, kuumat aallot taas vapauttavia olon normalisoijia. Välillä on kuitenkin niin, että seitsemäs tai kahdeksas kuuma aalto tunnin sisään alkaa rasittaa niin, että tekee mieli sanoa irti kaikki sopimukset elämän kanssa.
Yöllä kuumat aallot herättivät ja valvottivat siinä määrin, että kuukauden verran olen nukkunut unilääkkeiden avulla. Käy se niinkin. Ehkä tilanne on ihan vähän muutenkin parantunut, kun minun puolellani sängyssä ei ole enää kolmea peittoa, on vain kaksi. Ja kun oikein paleltaa, painaudun Kaisaan kiinni. Yleensä siitä seuraa kuuma aalto, ja molemmat olemme hikisiä.
Olo on siis hyvin vaihteleva. Lauri tässä äskettäin kysyi, kuinka usein tunnen olotilani kutakuinkin normaaliksi. En koskaan, vastasin. Se oli kuitenkin väärä vastaus. Saunan jälkeen on usein hyvä olo pitkän aikaa, jopa tunteja. Ulkoilu on sitä vastoin hankalaa, kun mikään määrä vaatteita ei ole sopiva. Jos ei ole tarpeeksi, palelen kamalasti. Ja kun ylilämpimien vaatekertojen alla tulee sitten kuuma aalto, matkanteko katkeaa huohotukseen ja väsymykseen. Se masentaa, ihan niin kuin sekin, että toiseen kerrokseen nouseminen tuntuu raskaalta ja hengästyttää. Ikinä en ole ollut näin huonossa kunnossa.
Paleluntunteeseen liittyy kummallinen oire sydänalassa. Se on jonkinlaista värinää, aika rasittavaa sellaista. Kroonisen palelun aikana hartiani nousevat ylös, käsivarret puristavat tiiviisti kylkiä lämmön tunteen lisäämiseksi ja tärisen. Hieman hankalaksi tunnen oloni tuolloin esimerkiksi töissä tai muuten ihmisten ilmoilla, vaikka sosiaaliselta kannalta huohottelu ja hikoilu otsa märkänä ei ole hauskaa sekään.
Kaisan mukaan käyn läpi naisen vaihdevuodet tiivistetyssä muodossa. Mielialani vaihtelee normaalista tai jopa pontevan aikaansaavasta lamaantumista lähellä olevaan apeuteen. Turhanaikainen itkeskely ilman kunnollista syytä vasta outoa onkin. Kun on itkupäivä, se ei tahdo muuksi muuttua, vaikka olisi iloakin. Jos seuraavana päivänä on hyvä ja toimelias olo, ihmettelen vain edellisen päivän tuntemuksia ja käyttäytymistäni. On Kaisalla minussa kestämistä.
Hormonit ovat kummallisia. Kun yhtäkkiä ja keinotekoisesti mieshormonin tuotanto ruumiissa lakkautetaan kokonaan, seuraukset ovat tämän kaltaisia, minulla ainakin.
Näiden tuntemusten keskellä olen oikeastaan joka päivä tehnyt työtä, vaikka jaksoon mahtui kahden kuukauden sairauslomakin. Kirkon tutkimuskeskuksen historiaa on kirjoitettuna 170 sivua, ja laitoksen 40-vuotisjuhlien iltajuhlaesityksessä annoin tämän työni tuloksista monia välähdyksiä. Aloitin osuuteni Juha Watt Vainion rallilla Sellaista elämä on. Se on nelikymppisen laulu, mutta oloihin tyytymistä opettelee viisikymppinenkin. Viime lauantaina kävin esitelmöimässä 140 vuotta täyttäneen Lahden diakonialaitoksen seminaarissa. Kirjoittaminen ja puhuminen sujuvat siis vielä.
Huomenna minulta otetaan PSA, pitkästä aikaa. Rehellinen tunne on, että jos lukemat eivät nyt ja näin rankan hoitovaiheen jälkeen ole nollilla, kovin toiveikkaaksi minua ei enää saa. Saan myös uuden pistoksena annettavan hormoniampullin mahaläskeihini, jotka alkavat olla varsin vaikuttavat kooltaan ja näöltään. Turvonnut ja raskas ruumiini ei tunnu oikein omalta.
Kolme kuukautta sitten lääkärini Timo Joensuu määräsi minulle vielä kolmeksi kuukaudeksi Casodexia, mutta piti todennäköisenä, että sen jälkeen pelkkä pistos riittäisi hormonihoidoksi seuraavien kuukausien ajalle. Pieni toivo elää, että termostaattivaivaani tai mielialojen vaihteluihin voisin saada helpottavaa lääkettä, vaikka järki sanoo, että tässä on vain kestettävä.

tiistai 23. joulukuuta 2008
Hyvää joulua!
Perunat kiehuvat ja jouluradio soi. Googlasin imelletyn perunalaatikon ohjetta ja etsiydyin Marttaliiton keskustelusivulle, jolta itse asiassa Kaisa löysi tavattoman tarkan ohjeen. Hämäläisen maatalon pojaksi itseään kutsuva kirjoittaja antaa imeltymislämpötiloista, perunan tärkkelyspitoisuuksista ja muista asiaan kuuluvista seikoista niin yksityiskohtaisia neuvoja, että päätin seurata. Huomenna maistetaan, onnistuinko.
Joulu tulee. Paljon on tehty ja paljon on valmiina. Paljon on myös kesken ja kaikenlaista jää tekemättä. En kuitenkaan jaksa ahdistua.
Äsken meillä oli noin 90 jouluvierasta. Tapanilan elävän adventtikalenterin (katso http://www.tapanila.fi/) luukku 22 oli meillä. Pergolan lattialle Kaisa oli kapaloinut kuonoltaan hyvin kehittyneen nallen, Herra Pitkänenän, heinävuoteelle. Ulkoroihut tuoleilla Pitkänenän takana tekivät Marian ja Joosefin virkaa ja ympärillä oli kymmeniä tuikkukynttilöitä ja ulkotulia.
Niin kuin vuosi sitten, kaikki tulijat saivat jo portilla käteensä kynttilän. Väkeä alkoi tulla 15 minuuttia ennen määräaikaa. Vasta kun hetki oli tullut, kaikki ohjattiin takapihallemme luostarin hiljaiseen puutarhaan.
Kun kaikki olivat päässeet pihaan, aloitin virren Nyt seimellesi seisahdan. Muuta ohjelmaa ei ollut. Muutamat kyselivät Kaisalta Tapanilan viini- ja virsiseurasta, josta hän oli esittelysanojen yhteydessä parilla sanalla kertonut. Vaikka kaikki eivät yhtyneet veisuuseen, virressä oli voimaa.
Eilen istuimme ystäväjoukolla joulunalusiltaa jo perinteiseksi käyneessä Antiokia Atabar -ravintolassa Eerikinkadulla. Omistajan luvalla lauloimme puolet tämän vuoden Kauneimmat joululaulut -vihkon lauluista ja kerroimme kukin onnen kaukomaastamme.
Lähtötunnelmissamme luin Laurilta tulleen tekstiviestin, jossa hän kertoi ajaneensa kolarin. Oli Töölön sairaalassa, mutta miehelle ei ollut sattunut mitään hyvin vakavaa, autolle kylläkin. Silti jäi kamala olo, kun ymmärsi, miten olisi voinut käydä.
Lauantain vietimme Jyväskylässä 13 vuotta sitten kuolleen Juhon synttäreillä Maijan ja Pertin luona. Vieraiden perusjoukko on ollut sama, mutta minä olin mukana vasta toista kertaa. Rauhassa istuimme iltaa pitkään, vaikka meidän sisuksissamme ei ihan rauhallista ollut. Automatkalla mennessä purkautui viikkojen väsymys ja paine. Koko paluumatka sitä purettiin ja tyynnyteltiin.
Minulla on viime keskiviikosta asti ollut vatsanahkani alla pieni ampulli aivolisäkkeeseen vaikuttavaa hormonilääkettä, joka estää miessukuhormonin erittymisen kokonaan. Lääkkeen kävin itse apteekista hakemassa, ja Timo Joensuu napsautti sen Docrates-klinikalla paikoilleen salamannopealla ja kivuttomalla liikkeellä. Pisto tuntui vähemmän kuin verikokeen ottaminen. Itse kapseli sen sijaan tuntuu pikkuisen, ei kivuliaalta, mutta tuntuu, ja sen ajatteleminen tuntuu enemmän.
Jo muutenkin olen ymmärtänyt itseni aikaisempaa herkemmäksi, herkkänahkaisemmaksi ja ärtyvämmäksi. Pelkään pahoin, että hormonitasapainon näin totaalinen myllääminen pahentaa tilannetta. Onneksi olen kuukauden sairauslomalla tilanteeseen sopeutumassa. Sairausloman voisin laittaa lainausmerkkeihin siinä merkityksessä kuin niitä usein käytetään ilmaisemaan näennäistä tai luuloteltua tilaa. Näennäisyyttä on se, että sairauslomalla voin keskittyä entistäkin paremmin kirjoittamaan keskeneräistä tilaushistoriaa, jonka käsikirjoituksen pitäisi olla valmiina tammikuun lopussa, koska kirja ilmestyy maaliskuussa.
Ensin on kuitenkin joulu.
Tämän vuoden joulukokoonpanoja on taiteiltu monta viikkoa, mutta monet palaset yhä liikkuvat. Melkein joka päivä on jokin yksityiskohta muuttunut. Suuren uusperheen jäsenillä on kymmeniä huomioon otettavia läheisiä.
Huomenna aatonaattona meillä on ensimmäinen aatto. Siksi meillä on kinkku uunissa ja perunalaatikko imeltymässä. Minun lapseni puolisoineen tulevat huomiseksi iltapäiväksi ja illaksi. Jouluaattona Kaisan lapsista ilmeisesti kaksi on kanssamme joulupöydässä ja kolmaskin illanistujaisissa. Joulujuhlaa vietämme vielä tapaninpäivänä, jolloin Lotan perhe tulee meille. Viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta menemme minun lasteni kanssa Tampereelle, jonne äidin luo kerääntyvät kaikki kynnelle kykenevät jälkeläiset.
Tulee joulu meillekin, näin vaikean vuoden tueksi ja päätteeksi. Toivottavasti se tulee myös teille, levollisena, lohtua ja rauhaa antavana omana itsenään.
Kiitos sinulle, lukija hyvä, ystävyydestä, yhteydenpidosta, tuesta ja myötätunnosta. Kiitos tästä vuodesta, onnea tulevalle!

perjantai 12. joulukuuta 2008
Lääkärin lausunto
ICD10 luokitukset
C61& Eturauhassyöpä
Käynnin syy
L2 seurantakäynti
Esitiedot
Saanut radikaalisädehoidon prostataan 17.3. - 12.5.2008, 76 gy. Imusolmukkeet hoidettu 45 gy ja seminaalivesikkelit 50 gy. Sai myös mamillasädetyksen. Jnkv mastodyniaa edelleen. Casodexista lieviä hormonihoidon haittoja ilmaantunut. Painon nousua, ärtyisyyttä, hikoilu loppunut. Ulkona kylmässä ilmassa palelee herkästi ja vaatteiden tarve lisääntynyt. Casodex jatkunut sädehoidon jälkeen 150 mg x 1. Nyt puoli vuotta hoidosta, mutta PSA tuntuu laskevan varsin laiskasti.
11.10.2007 PSA 35,8
18.7.2008 PSA 6,1
24.10.2008 urologin vastaanotolla kirjattu PSA-arvoksi 3,7
Jatkosuunnitelma
Eturauhassyövän aggressiivisuus ja hidas PSA:n lasku sädehoidon jälkeen ennakoi lyhyttä tautivapaata aikaa verrattuna siihen, että PSA saataisiin hoitotoimenpitein painumaan nopeasti mittaamattomiin.
Suosittelen hormonihoidon tehostamista aloittamalla Zoladex 10,8 mg 3 kk:n välein tavoitteena PSA:n mittaamattomuus tai arvo alle 0,5. Jatkossa syytä kontrolloida myös veren sokeri- ja rasva-arvoja. Mikäli niissä nousua, niin hormonihoidosta johtuen herkästi sokeritauti- ja kolesterolilääkitys. Cialis potenssin tueksi 5 mg x 1 jatkuvana lääkityksenä.
Istunnon tapahtumat
Resepti: ZOLADEX 10,8 mg IMPLANT n:o 4 x 1, implantoidaan vatsaan. CIALIS 5 mg tabl., kalvopääll. Vuoden tarve x 28, 1 x 1, 1 tabletti kerran päivässä.
Oma pieni kommentti vain
Kaikki edellä on suoraan lääkärin lausunnosta. Oma tulkintani on, ettemme turhaan olleet huolissamme, kun kesäinen mittaustulos oli yli kuuden. Olisi kannattanut mennä hakemaan syöpälääkärin mielipidettä (sitä paljon puhuttua second opinionia) jo aikaisemmin, mutta hyvä näin.
Eturauhassyövän hoitoa käsittelevistä teksteistä olimme ymmärtäneet, että osalla miehistä PSA laskee minimiarvoonsa hitaasti. Joillakin lasku kestää jopa pari vuotta. Sen saimme kuulla vasta nyt, että hitaus korreloi suoraan ns. tautivapaan ajan pituuteen ja siten suoraan elinikään. En jatka enää urologian klinikan potilaana, vaan siirryn ainakin toistaiseksi yksityispotilaaksi.
Nyt aloitettavalla hoidolla on tarkoitus runnoa PSA väkisin alas. Vereen erittyvä PSA indikoi syövän tilaa ilmeisesti hämmästyttävän tarkasti. Jos arvo saadaan painetuksi mittaamattomiin ja se pysyy siellä, tätä kutsutaan tautivapaaksi ajaksi. Toistaiseksi oma PSA-arvoni on ollut syksystä 2006 asti (ensimmäinen mittaus syyskuussa 2006, jolloin se oli 18 ja vasta nousussa, eihän syöpää minusta lähdetty etsimään ennen seuraavan vuoden helmikuuta) jatkuvasti niin korkealla, että minua ei ole voitu tilastoida taudittomiin.
Kun hoidolla yritetään vaikuttaa elämän pituuteen, on kestettävä hoidon hinta.

Työkriisi
Rikon vihdoin hiljaisuuden. En vain ole kyennyt kirjoittamaan. Olen ollut lukossa.
Voisin muotoilla niinkin, että en ehtinyt kirjoittaa, ennen kuin menin lukkoon. Olisin voinut kertoa onnellisen viikonloppumme Vierumäellä, jonne lähdimme melkein heti sen jälkeen, kun olin käynyt mittauttamassa odotetun PSA-arvoni. Mielellään olisin kertonut senkin, miten saimme melkein valmiiksi pihan laatoitusurakan kamppaillessamme talvea vastaan. Olisin voinut kertoa hassuista kahdenkeskisistä istuskeluista pergolassa pimeinä syksyiltoina. Ja ennen kaikkea olisin voinut kertoa, miten helpottuneelta tuntui olo, kun PSA oli lokakuun mittauksessa enää 3,7.
Monien huonojen uutisten jälkeen kertoisi niin mielellään hyviä. Mitä sitä suotta toisia rasittamaan, kun elämä on lähinnä onnellista ja hyvää.
Näitä hyviä asioita en ehtinyt koskaan kirjoittaa ennen kuin menin niin lukkoon, etten kyennyt sanoittamaan asiaani oikein itsellenikään.
PSA-arvon selvän alenemisen tulkitsimme hengähdystauon saamiseksi. Tauon pituudesta emme voineet tietää, mutta jätimme syövän syrjään ja keskityimme muuhun. Näistä tunnoista ei jäänyt autenttisia dokumentointeja. Kaisa sentään kirjasi luvun 3,7 hieman apokryfisesti Triptyykkiinsä.
Nyt yritän. Syy siihen on tiistainen käyntimme Docrates-klinikalla Timo Joensuun luona. Hänellä oli erilainen näkemys syöpäni hoidosta kuin tautia hoidon jälkeen seuranneilla urologeilla. Ennen kuin kerron siitä yritän selvittää tätä toista asiaa edes itselleni.
Menetetty asema
Olen joutunut elämäni pahimpaan työkriisiin. Miten kaikki tapahtui, sitä en osaa tarkasti kuvailla. Eilen sain sen sanoittamiseen apua työtoverilta, joka oli kuullut esitystäni Diakin hallituksessa syyskuussa. ”Sinähän pyrit luomaan tutkimuksellisia linjauksia, kun muut esittivät vain sitä opetusministeriölle syötettävää hölynpölyä, johon kukaan ei usko”, hän sanoi.
Minua, asemansa menettänyttä entistä tutkimuspäällikköä, lohduttaa edes hieman, jos työyhteisössä yhdelläkin on käsitys, että yritin pitää kiinni kriittisen tutkimuksen arvoista ja ihanteista.
Oikeastaan olen ollut kriisissä työni suhteen osapuilleen siitä asti, kun elämäni muuttui syövän takia muutenkin dramaattisesti. Jo sitä ennen olin joutunut Diakin eteläisten yksikköjen yhdistyessä luopumaan yksikönjohtajan tehtävästäni ja sopeutumaan uuteen, vielä sisältöään hakevaan tutkimuspäällikön työhön.
Siitä olen ainakin varma, että hämmästyin, kun viime joulukuussa polvileikkauksesta toipuessani sain määräyksen tehdä töitä sairauslomasta huolimatta. Siitä alkaen olen puhunut työhön liittyvistä tunteista kafkamaisena olona. Monet ovat kuulleet minun kertovan, kuinka minua pyydetään piirtämään paperille ympyrä ja kuinka minulta sen piirrettyäni kysytään: miksi et piirtänyt paperille ympyrää?
Olen lukenut todennäköisesti tahattomista kielioppivirheistä halveksuntaa tai suoranaisen hyökkäyksen itseäni kohtaan. Viime talvena jouduin kirjoittamaan saman asian yhä uudestaan, mutta lopullisen version pääajatuksissa oli paljon itselleni vierasta. Kokemukselleni tutkijana ei ole ollut kapeaksi osoittautuneen ammattikorkeakoulututkimuksen piirissä käyttöä. Esimiestason yhteydenotot ovat ainakin vuoden verran tarkoittaneet meillä kotona muutaman päivän mittaista kiihtymystä, unettomuutta ja yrittämistä ylikierroksilla. Se on tullut selväksi, että ajatukseni ja näkemykseni työni keskeisestä sisällöstä eivät ole esimiehilleni kelvanneet.
Työuupumus
Kun asiantuntijatehtävissä joutuu tilanteeseen, jossa hyvässä tarkoituksessa tehty ajatustyö ei kelpaa työn tilaajalle, tässä tapauksessa ammattikorkeakoulun johdolle, se johtaa väistämättä kriisiin. Se taas saa aikaan puolustusasenteen ja muurin muuta työyhteisöä ja varsinkin esimiestasoa vastaan. Tämä kaikki vie kyynistymiseen ja ammatillisen itsetunnon alenemiseen, sehän opetetaan kaikissa työuupumuksen vaiheita käsittelevissä kirjoissa.
Ilman esimiesten demonisoimista en kestäisi lainkaan, vaikka kuinka järki sanoisi, että kaikkien kannalta olisi parempi puhaltaa yhteen hiileen ja innostua yhdessä. Sellainen oli oma asennoitumiseni uuden työkauden alussa kaksi vuotta sitten ja sellaisella otteella yritin aloittaa kesälomakauden jälkeen elokuussa, kun tiesin saaneeni rehdin ja reippaan uuden työtoverin, jonka kanssa saatoin suunnitella ja toteuttaa töitäni.
Viime maaliskuussa, pian isän hautajaisten jälkeen ja sädehoitojakson ensimmäisellä viikolla, minulla oli kehityskeskustelu. Olin valmistautunut siihen hyvin. Kun nyt katson silloin kirjoittamaani, suora tekstini on yritystä kertoa pahasta olosta ja toistuvasta väärin ymmärretyksi tulemisen kokemuksesta. Ihan hyvin sen olisi voinut tulkita hätähuudoksi. Esimieheni näyttikin ottavan vakavasti tunteeni arvostuksen puutteesta. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään.
Palkka alas ja tasapuolinen kohtelu
Samalla viikolla rehtori kutsui minut neuvotteluun, jossa minulta edellytettiin allekirjoitusta paperiin, jonka nojalla minulle neuvoteltaisiin uusi työsopimus. Myös palkkani alenisi tuntuvasti. Tästä järkyttyneenä ja sädehoidon aiheuttamien vaivojen takia jäin sairauslomalle sädehoitojakson loppuun. Omituisena signaalina sain työpaikan tiedotteesta lukea, että minulle oli määrätty sijainen, jonka sijaisuuskausi ulottuisi yli kuukautta sairauslomaani pitemmälle. Samalla kuulin työhöni liittyneistä sopimuksista, joita oli selvästi valmisteltu ilman minua.
Elokuussa heti töihin palattuani alistuin allekirjoittamaan uuden työsopimuksen, jolla palkkani aleni 14 prosenttia. Vaikka muutos koski myös muita entisiä yksikönjohtajia, ajattelen nyt, että sopimuksen allekirjoittaminen oli virhe. Olin vedonnut vuoden 2006 organisaatiouudistuksen yhteydessä toistuvasti vakuutettuun seikkaan, ettei kenenkään palkkoihin kosketa työtehtävien mahdollisesti muuttuessa.
Kun innostuneena ja uusin voimin aloitin uutta työkautta, halusin olla yhteisöllinen ja toimia odotusten mukaan. Vaikea oli arvata, että jo kohta työehtojani ruvettaisiin huonontamaan uudestaan. Suunnitelma oli ilmeisesti jo edellistä sopimusta allekirjoittaessani olemassa. Sen ymmärrettyäni minulle on turha puhua tasapuolisesta kohtelusta työpaikkamme politiikkana tai arvona.
Jo syyskuun alussa sain ensimmäisen kerran kutsun neuvotteluun tutkimusohjelman etenemisestä. Esimiehen ehdottama ajankohta ei kalenteriini sopinut, ei myöskään seuraava. Asia viivästyi, ja vasta lokakuun alussa kuulin, että kyse on tutkimuspäällikön tehtävästä. Esimieheni ehdotti minulle siirtymistä erikoistutkijaksi. Minulle se ilmaisi selvän epäluottamuksen onnistumiseeni tutkimuspäällikkönä. Marraskuun alussa pidetyssä neuvottelussa minulle ilmoitettiin, että aseman muuttuminen merkitsee myös uutta 10 prosentin palkanalennusta. Kaksituntiseen keskusteluun olin onneksi saanut kutsua mukaani pääluottamusmiehen. Hänen mielestään henkilökohtaiseen lisääni ei voisi kajota. Ongelmien syyksi hän tunnisti huonon esimies-alaissuhteen.
Täysin selkää kuvaa minuun kohdistuneista moitteista en saanut. Ymmärrän, että minun katsotaan keskittyneen liiaksi tilaustutkimuksiin, joissa toimin itse tutkijana tilaajan ja Diakin välisen sopimuksen perusteella, ja niiden takia laiminlyöneen tehtäviini kuuluvia uusien hankerahoitusanomusten laatimisia ja yhteydenpitoa Diakin eri yksiköihin. Vaikka en voinut yhtyä esitettyihin asia-argumentteihin, minuun kohdistuva epäluottamus tuli niin selväksi, etten voinut kuin suostua vaatimuksiin statuksen muuttamisesta. Palkkauksen uutta alentamista en hyväksynyt, eikä asiasta ole sen koommin puhuttu.
Edelleen kuitenkin luulen, että vakavin minuun kohdistuva moite koskee vääriä ajatuksia ja vääriä mielipiteitä, ei vääriä tekoja ja toimenpiteitä.
Tiedotus työyhteisölle
Neuvottelun päätteeksi työnantajan edustajat pyysivät minua itse tiedottamaan asiasta työyhteisölle. Ehkä he ajattelivat minun haluavan suojata selustani, ja lopputulos näyttäisi siistiltä myös heidän kannaltaan.
Sattumalta minulla oli juuri seuraavalla viikolla vuorona tehdä pääkirjoitus kaikille noin 280:lle työyhteisön jäsenelle leviävään viikkotiedotteeseen. Siihen kirjoitin tulkintani Diakin historiasta ja sen rakenteisiin levinneestä epäluottamuksesta. Kirjoitukseni lopetin näin:
Näitä kysymyksiä olen joutunut miettimään erityisesti viime viikot epäonnistuttuani kirkollisen tutkimusohjelman käyntiin saattajana. Minuun kohdistuvan epäluottamuksen takia minut on 5.11. siirretty vastaavan tutkimuspäällikön paikalta muihin tehtäviin.
Tätä on seurannut vain yksi siirto. Työtovereitten vilpittömään kysymykseen siitä, jatkanko vanhoissa tehtävissäni siihen saakka, kunnes seuraajani on valittu, esimies sanoi ehdottoman ein. Perusteluksi hän esitti edellä olevat lauseeni viikkotiedotteessa. Ilman niitä olisi kuulemma ollut vaihtoehtoja, mutta nyt niitä ei enää ollut. Ja minä kun olin vain noudattanut saamaani ohjetta tiedottaa asiasta.
Jouduin sivuun kirkollisen tutkimusohjelman tutkijanpaikkojen rekrytoinnista, mutta sain kaipaamaani työrauhaa kirjoittaa keskeneräisiä tutkimuksiani. Silti minut velvoitettiin hoitamaan kalenteriin merkityt syksyn yksikkövierailut, niin kuin teinkin. Kävin edustamassa työtä, josta minut oli jo siirretty syrjään. Molemmissa paikoissa kaikki läsnäolijat tiesivät sen, mutta vaikenivat.
Määräykset muuttuivat
Olen tietenkin yrittänyt tulkita tapahtunutta minkä olen kyennyt. Unettomina öinä ajatukset ovat lähinnä hakkaavia, ahdistuneita ja aggressiivisia, mutta päivisin etsin seesteisempiä vastauksia.
Keksimistäni vaihtoehdoista suosin eniten tulkintaa, jota kutsun nimellä Määräykset muuttuivat. Sen mukaan toimin tammikuussa 2007 johdonmukaisesti silloin esillä olleitten näkemysten mukaan. Minua kannustettiin solmimaan sopimuksia tutkimuksista ulkopuolisten yhteisöjen kanssa, jotta voisin myydä työajastani vähintään 40 prosenttia muille. Tilaustutkimuksissa teen sopimuksiin perustuvia töitä, joista talo saa korvauksen, vaikkakin työmäärään ja -aikaan nähden vähäisen. Samoin minua kannustettiin toimimaan aktiivisesti yliopistolla dosenttina, jatkamaan tehtäviäni Diakonian tutkimuksen seuran puheenjohtajana sekä kirjoittamaan ja esiintymään kirkollisena asiantuntijana.
Sairastumiseni on osaltaan viivästyttänyt tutkimusten valmistumista, mutta koko ajan niiden rinnalla olen huolehtinut jatko-opiskelijoiden opinnäytetöiden ohjaamisesta ja pyrkinyt luomaan kirkolliselle tutkimusohjelmalle hyödyllisiä yhteyksiä.
Samanaikaisesti keskustelu tutkimusohjelmista muuttui ja eteni minun tietämättäni. Ohjelmiin liittyvän tausta-ajattelun ja niiden sisällön lopullinen muotoilu tehtiin joulukuun 2007 ja maaliskuun 2008 välisenä aikana. Juuri silloin oma kriisini oli vaikeimmillaan. Eturauhassyöpäni diagnosoitiin uudelleen, ja tauti todettiin aggressiiviseksi. Helmikuussa kuoli isä. Jälkiviisas sanoo, että olisi pitänyt jäädä pitkälle sairauslomalle.
Yritin saada ääntäni kuuluville, mutta tunsin joutuvani kafkamaiseen kierteeseen. Jouduin nielemään omalle tutkijanlaadulleni vieraita ajatuksia soveltavaan ja empiiriseen tutkimukseen kaventuvasta ammattikorkeakoulututkimuksesta. Sellaisia äänenpainoja minun oli vaikea ymmärtää. Haluaisin edustaa metodisesti monipuolisempaa ja tieteellisesti kriittisempää tutkimusnäkemystä kuin millaiseen Diakin nykyiset dokumentit nojaavat.
Ei tukea
Olin ihmetellyt ääneen sekä esimiehelleni että monille muillekin kummeksuntaani siitä, että uudessa työssäni minuun suhtaudutaan oudosti. Yksi työtoverini antoi minulle avaimet näkökohtaan, joka ei ollut juolahtanut mieleeni. Siirtymiseni yksikönjohtajan tehtävistä ilman erillistä hakua tutkimuspäälliköksi herätti samaan asemaan kelpoisissa kateutta. Työtoverini mukaan en olisi edes voinut onnistua, koska minulla ei ollut työtovereiden tukea.
Yksikönjohtajana ympärilläni oli hymyä, keskustelua ja tietoa sieltä ja täältä. Tutkimuspäälliköksi siirtyminen merkitsi minun kannaltani putoamista vallan lisäksi myös kasautuvasta tiedosta, edustustehtävistä ja hämmästyksekseni jopa työtovereiden tervehdyksistä. Itselleni putoaminen oli niin merkittävä, että en ymmärtänyt uutta asemaani sellaiseksi, joka monelle muulle olisi merkinnyt statuksen nousua. Työtovereiden, erityisesti opettajien, oli hankalaa ottaa minut vastaan uudessa tehtävässä. Johtoon jääneet olivat kiusaantuneita, kun en ollutkaan enää yksi heistä. Se oli vieroksuntaa, jonka vastustamiseksi ja uuden roolin vahvistamiseksi olisi pitänyt työskennellä. Se ei onnistunut, koska pisimmäksi aikaa vanhan roolini vangiksi jäin minä itse. Johtoryhmään en osannut laatia sellaista paperia, jonka olisin arvioinut menevän siellä läpi, vaan tein vanhoille kavereille paperia, jolla halusin virittää keskustelua tutkimuksen roolista ja luonteesta Diakissa. Sellainen ammuttiin siellä alas.
Ammatillinen itsetunto
Epäluottamus johtaa epäarvostukseen, vaikka kuinka muuta vakuutettaisiin. Ammatillisen itsetunnon romahtaminen tuntuu olevan yksilöllisenä depressiota ja ahdistusta aiheuttavana kokemuksena melkein samaa luokkaa kuin avioero ja suoraan sanoen suurempi kuin terveydellinen kriisi.
Kun työterveyshuolto teki työyhteisössäni selvityksen työuupumuksesta, uupumusasteista väsymystä ja kyynistymistä minulla oli vasta kohtuullisesti. Sen sijaan faktori, joka mittaa ammatillisen itsetunnon heikkenemistä, oli pahasti punaisella. Näin minut on tutkimuksin todettu vakavasti työuupuneeksi. Työyhteisössäni meitä oli selvityksen mukaan muitakin, aivan liikaa. Vakavasti työuupuneita oli yhdeksän prosenttia, mutta jos lievät tapaukset lasketaan mukaan, yli 40 prosenttia. Omassa työyksikössäni vakavasti työuupuneitten määrä oli niinkin korkea kuin 17 prosenttia.
En ole ensimmäinen, jolle sairaus ja muut elämänkäänteet aiheuttavat vakavia takaiskuja työssä. En ole ensimmäinen, jolla on kokemuksia siitä, että lyötyä on helppo lyödä. Tarinani on ehkä jopa järkyttävän tuttu. Tällaista kuitenkin tapahtuu, ainakin meillä kirkollisessa ammattikorkeakoulussa, joka ylpeilee kristillisellä arvopohjallaan ja kaikkien tasaveroisella kohtelulla.
Tästä eteenpäin
Olen vielä täydellisessä umpikujassa. Ensi tiistaina kuulen, kuka on valittu seuraajakseni. Ehkä hänen selkäänsä sälytetään tulehtuneen tilanteen selvittäminen.
Erikoista on ajatella, että saan seuraajan. On uskomatonta, että taloudellisessa tilanteessa, jossa budjetista piti höylätä miljoona euroa pois, rahaa löytyi yhtäkkiä kokonaan ennakoimattomaan ja suunnittelemattomaan vakanssiin. Epäilen, että senkin hinta tulee vielä minun maksettavakseni.
Näiden kuukausien kulkua sivusta seuranneet ovat jo useamman kerran kysyneet, enkö tunne olevani väärässä työssä. Parastani en ainakaan pysty tällaisessa paineessa antamaan.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)