Huomenna hän tulee

Nyt on eletty se vaikea viikko. Täydellistä epätietoisuutta tulevasta ei kestä kuin huomiseen.

Aamulla klo 8.15 olen Hyksissä tietokonetomografiatutkimuksissa. Koneella valaistaan sisäelimeni ja muut pehmytkudokset. Etsivät metastaaseja, sitä onko syöpä kukkinut läpi, niin kuin tämän alan kielellä ikävin vaihtoehto sanotaan.

Kahdeksan aikaan illalla join pienen pullollisen varjoainetta, joka piti sekoittaa neljään desiin vettä. Maistui lievästi anikselta. Vaikka olo on sama kuin muutenkin, kotona tehty tutkimusta edeltävä toimenpide saa minut tuntemaan itseni potilaalta. Olen joku jota pitää tutkia, jotta tiedettäisiin miten pitää hoitaa.

Torstaina kävin sairaalassa verikokeessa. Aamun koetta varten pitää kreatiniiniarvoni olla tiedossa. Samalla otettiin vielä PSA. Sen tarkkailu ei ehkä ole enää niin tärkeää, mutta itseäni se kiinnostaa. Alavatsakipuni ovat olleet jatkuvia, ja niitä ei ole yhdistetty syöpään. Ovatko korkeat PSA-arvot kroonisen prostatiitin vai sittenkin syövän aiheuttamia?

Äsken luin saamani sähköpostiviestin, joka oli kaunis lohdutus ja yhteydenotto. Kirjeen mukaan olin puhunut avoimesti sairaudestani jo viime vuoden syyskuussa. Sitä en muistanutkaan. Silloin minua hoidettiin ikävän bakteerin saaneena tulehduspotilaana. Mutta totta on, olen puhunut kaikille jotka olen vaistonnut sellaisiksi joille voin puhua, ja kai sitten olen ollut avoin. Tunteitani, epävarmuuttani tai ahdistustani sairauden edessä olen ilmaissut kai verhotummin. Joku ystävä sanoikin, että kerroin asiasta kuin olisin lukenut sanomalehteä. Monelle pelkästä asiasta puhuminen on ollut tarpeeksi, ovat oivaltaneet tunteet itse ja kyenneet eläytymään niihin. Mutta se on myös totta, että jo kauan yli vuoden verran olen ollut sairas. Nyt vasta alkaa tehotutkimus, ilmeisesti myös tehohoito. Mitä kaikkea syöpä on tänä aikana ehtinytkään tehdä?

Iltapäivällä yhden jälkeen on ensimmäinen lääkärikonsultaatio. Sieltä odotan ensimmäistä kokonaisvaltaista selostusta tilanteestani. Varsinkin odotan, että meille kerrotaan, mitä kohta tapahtuu. Mikä hyvänsä aikataulu olisi hyvä saada. Kaisakaan ei tunnu kestävän epävarmuutta enää kauan.

Tämän viikon piti olla se vaikea. Edessä on todennäköisesti monta muuta vaikeaa viikkoa. Toivon kuitenkin, että niitä helpottaisi tieto tulevasta.

Nyt pätkin aikaa. Torstain luento ja luentokertaus pitää hoitaa kunnialla. Erityisesti odotan sitä, että ehtisimme käydä Kaisan kanssa lyhyellä ulkomaanlomalla ennen leikkausta. Huomenna varaamme matkan jonnekin, jos vain ikinä saamme sellaisen aikataulun, jonka varassa voi toimia. Sairaanakin pitää voida unelmoida. Ehkä nimenomaan juuri sairaana pitää unelmoida.

Muuten aikaa ei kykene pätkimään. Kaikkeen mitä suunnitelmia tähän syksyyn on tehtykään, olemme tällä viikolla sanoneet: kaikki riippuu maanantaista. Odotetaan maanantaihin, ennen kuin tehdään mitään. Voiko yksi maanantai olla niin tärkeä? Huomenna se tulee.

Ja mitä kaikkea jääkään alle, jos leikkaus on pian. Menee tutkimusta ja opetusta, menee kotiin suunniteltuja kutsuja ja muiden juhlia. Mutta mitä niistä, jos ennuste on kelvollinen ja toipuminen mahdollista. Ja mitä niistä, jos ennuste on surkein. Sitten ei ole suunnitelmiakaan. Sitten pitää osata luopua niistä ja kaikesta hyvästä.

Koko elämä ei ole kuitenkaan pelkkää surkeilua, ei sinne päinkään. Välillä tunnen itseni liian pinnalliseksi, kun en koko ajan murehdi itseäni tai Kaisan pärjäämistä, vaan ajatukseni täyttyvät ihan muusta, täydestä elämästä. Oikeastaan heti torstai-iltana kun Kaisa palasi kolmen päivän reissultaan, elämä muuttui kepeäksi ja iloiseksi. Raskas varjo on mielessä usein mutta ei aina. Elämään mahtuu myös iloa.