Hoitopäätös

Torstaiaamuna ajattelen Jumalaa. Katselen pihapuista yksi toisensa jälkeen putoavia lehtiä ja huudan mielessäni: auta minua! Jumala kätkeytyy heikkouteen, olen kuullut tuhansia kertoja sanottavan. Kenties kaikista kriiseistäni huolimatta en ole koskaan ennen tuntenut itseäni heikoksi. Heikkouteen kätkeytyvä Jumala on aina tarkoittanut minulle toisen kärsimystä. Sydämessäni en ole voinut hyväksyä omaa avunpyyntöä, itselle tulevaa hyvää. Nyt ymmärrän, miten ihminen huutaa aina sitä mitä itselleen toivoo.

Ajaessamme autolla kaupunkiin jatkamme puhetta Jumalasta Kaisan kanssa. Emme oikein usko, että tapahtukoon sinun tahtosi -rukous olisi koskaan täysin aito. Ainakin se vaatii tausta-ajatukseksi kokonaisvaltaisen ymmärtämisen, jossa muut vaihtoehdot ovat tiedossa tai hahmotettavissa ja niihinkin liittyy hyväksyttävää. Sodassa henkensä puolesta pelkäävä voi ajatella antavansa itsensä uhriksi, jos hyväksyy sodan päämäärän.

Miksi olen pitänyt yksinkertaista pyyntörukousta alhaisena? Yläkerran parvekkeella ajattelen vain itseäni ja hätääni ja kysyn, voisiko Jumala auttaa. Tunnustan ahdistukseni ja heikkouteni.

Hoidan luentosarjani viimeisen luennon, jota olen valmistellut edellisenä yönä kahteen, ja pidän kuulustelun. Yksi kokonaisuus tulee loppuun ja siitä hyvä mieli. Kävellessäni kohti yliopistoa ja yliopistolla kohtaan sattumalta monta tuttua. Yhdellekään en puhu taudistani mitään. Tunnen mielihyvää siitä, että voin puhua ja vaieta niin kuin itse tahdon. Minulla on oikeus tehdä valintoja tilanteen mukaan. Ei minulla ole velvollisuuksia, vaikka en vieläkään tiedä miten pitää vastata kuulumiskysymykseen, jos parasta olisi kiertää koko syöpäaihe.

Luennon tauolla törmään yliopiston ala-aulassa sattumoisin Anniin. Kun Erkka on joka tapauksessa tulossa samana iltana meille, tarkistelen, josko hän ja Maijukin tulisivat, niin kuin oli puhelimessa epävarmasti kaavailtu. Kohta saan tekstiviestin, jossa Anni ja Maiju kertovat jättävänsä kuoron väliin ja tulevansa seitsemän aikoihin. Ilahdun, tuntuu hyvältä. Tenttiä valvoessani kirjoitan tekstiviestit Marille, Sannalle ja Laurille. Kaikki vastaavat.

Iltapäivä on lepohetki ilman syöpää. Käymme kiireellä kaupassa, kun Erkan kanssa on sovittu keilavuoro Erällä viideksi. Erkan saapuessa Reetta törmää samaan tohinaan kiireestään hermostuneena, ja Elsan kavereita lappaa alakertaan. Pieni kohelluksen poikanen maistuu elämältä.

Keilapelissä minun on tunnustettava Erkka paremmakseni. Neljästä kierroksesta hän on yhdessä niin ylivoimainen, että omat pienet pistevoittoni muissa eivät riitä kokonaispelin voittamiseen. Hyvä Erkka! Pelaaminen ja yhdessäolo Erkan kanssa on hauskaa ja enemmän. Sitä paitsi keskittyminen tunniksi pelkästään pelisuorituksiin tekee hyvää. Vasen polveni tosin tulee taas kipeämmäksi. Pelin jälkeen teemme pienen ajelun Tapanilassa.

Erkka korjailee blogini säätöjä ennen kuin menemme saunaan. Siellä kerron syöpähoidoista ja omista vaihtoehdoista sen minkä tiedän. Voi kuinka on hyvä olla Erkan kanssa.

Tytöt ovat lähdössä seuraavana päivänä Vuokon kanssa pienelle syyslomareissulle Vilnaan. Arvostan sitä, että he haluavat tulla katsomaan, koska ensi viikolla me olemme puolestamme matkalla. Sitä kuitenkin jään keskusteluistamme miettimään, olenko syövästä kertoessani ylidramatisoinut tai analysoinut turhia. Enkö ole asiantuntijoita kuullessani ymmärtänyt pala palalta yhä syvemmin, että sairauteni on oikeasti vakava? Miten sellainen pitäisi ilmaista? Vai onko lapsen tehtävä pyytää vanhemmaltaan viileää etäisyyttä sairauteensa, koska ikävimpien vaihtoehtojen ajatteleminen satuttaa? Onko se etäistä sukua ajatukselleni, että oman asian ja itsekkään pyynnön kanssa ei pidä lähestyä Jumalaa, koska henkilökohtainen tekee kipeää?

Heitän Annin ja Erkan Pasilan asemalle, Maijun kotiin asti. Matkalta soitan äidille, jolta olen kesken ilta-ateriaamme kuullut huolestuttavan uutisen: isä on sairaalassa. Hän on kysellyt apua sitkeään yskäänsä jo viikkoja, mutta tänään lisäoireeksi on ilmaantunut yleispahoinvointi. Veriarvojen ottamisen jälkeen isä on ohjattu ensin Hatanpäälle ja sieltä keskussairaalaan. Nyt epäillään verenpainetautia, ehkä pahoinvointi on kertonut infarktista. Yskäkin on ollut koko ajan sydänyskää. Kumma, etteivät terveyskeskuksessa ole ottaneet tarpeeksi vakavasti, vaan passittaneet kotiin yskänlääkkeen kanssa. Sanna ja Matti ovat onneksi koko perheen voimin mökillä ja tulossa yöksi Simolankadulle. Vaikka isä jää sairaalaan, suuresta huolesta huolimatta tilanne näyttää olevan hallinnassa.

Perjantaiaamuna en ihmeitä saa aikaan. Edessä oleva lääkäriaika ja kaikki siihen liitetyt odotukset hermostuttavat. Sitä ennen on käytävä korvaklinikalla kuulontutkimuksessa ja leikatun korvani kontrollissa. Uudesta korvaleikkauksesta ei voida syöpätilanteen takia sopia paljon mitään. Pallo jää minulle odottamaan hetkeä, jolloin vähemmän kiireellinen leikkaus on mahdollinen. Juuri puoli kahdeksi ehdin Eiran sairaalalle, jossa Kaisa jo odottaa.

Saamme poikkeuksellisen kohtelun, muuta en osaa sanoa. Koskaan ennen en ole ollut lääkärin vastaanotolla kahta ja puolta tuntia. En muista myöskään hoitajan tulleen huoneeseen muistuttamaan, että oven takana on jonoa. Tuntemistani ihmisistä näin rajattomasti suhtaudun aikatauluihin ja muihin mittoihin vain minä itse, kun innostuksen vallassa uppoudun johonkin tai vaikkapa keskustelen opiskelijan kanssa hänen tutkimuskysymyksistään.

Kuulemme käsittämättömän perusteellisen luennon eturauhassyövästä ja sen monista hoitotavoista. Pääpaino on muussa kuin leikkauksessa, jota tämä lääkäri arvostaa lähinnä niissä tilanteissa, joissa potilas itse kokee haluavansa ruumiistaan kaiken pahan pois. Saan käsityksen, että Suomessa kirurgit tarvitsevat lisää potilaita tullakseen entistä paremmiksi kirurgeiksi. Meillä kukaan ei pääse leikkaamaan niin paljon kuin ulkomaiset huiput. Hoitotulokset eivät lääkärin mukaan juuri toisistaan eroa, mutta leikkauksen seuraukset voivat olla muita hoitoja hankalammat. Leikkausten prosentuaalinen osuus hoidoista ei eturauhassyövän yleistyessä ole muuttunut juuri miksikään. Sitä vastoin sädehoitoa saavien määrät ovat kasvaneet voimakkaasti. Yhä useammat valitsevat sen.

Syöpälääkärin sanoista ymmärrän vieläkin selvemmin kuin urologian klinikalta minulle soittaneen kirurgin puheesta, että on syytä olettaa syövän jo levinneen, vaikka luustokartoituksesta ja tomografiakuvista sitä ei vielä nähdä. Vähintään yksittäisiä syöpäsoluja on jo imukanavissa. Hyvinkään tutkimuksia ja hoitamattomuuspäätöstä lääkäri pitää yksinkertaisesti hoitovirheenä. PSA:n nousu on syövän aiheuttama, vaikka toki paha tulehdus voi nostaa PSA-arvoja. Pieni paikallinen syöpä, sellainen jonka hoitomuotona leikkaus voi olla järkevä, on kyseessä kun PSA-luku on 2-10. Keskivaikeassa eturauhassyövässä PSA-luku on 10-20. Kun PSA on yli 20, syöpä on vaikea ja yleensä jo levinnyt. Kun oma PSA-arvoni 36 yhdistetään Gleason score 9:ään eli ennusteeltaan ja aggressiivisuudeltaan hyvin ikävään ja vaaralliseen syöpätyyppiin, tilanne on vakava ja hyvin kiireellinen. Hoidot on aloitettava heti.

Sytostaatteja lääkäri ei minulle suosittele, ei myöskään hormonipistoksia, joilla tähdätään käytännössä kastraatioon. Eturauhassyöpä ei voi edetä ruumiissa, jossa ei ole testosteronia. Sitä vastoin hän suosittaa lääkettä, joka estää testosteronin sitoutumista syöpäsoluihin ja siten vaikuttaa suoraan syöpään ja sen leviämiseen. Sen rinnalla annetaan kahden kuukauden ajan sädehoitoa, joka alkaa epiduraalipuudutuksessa tehtävällä toimenpiteellä, jossa eturauhaseeni upotetaan kolme kultajyvää. Niiden tehtävänä on ilmaista eturauhasen kulloinenkin sijainti, jotta sädetys voidaan tehdä tarkalleen haluttuun paikkaan.

Sädehoito voi ärsyttää peräsuolta ja virtsarakkoa. Lääkehoidon haittoja ovat yleisen suorituskyvyn heikkeneminen ja väsymys, myös libidon aleneminen. Sukuhormonituotantoon suoraan vaikuttavana se aiheuttaa todennäköisesti rintojen kasvamista ja kipua, minkä takia hoidon alussa myös rintoja sädetetään. Lääkäri kiistää tiedon, että sädetettyä eturauhasta ei hoidon jälkeen milloinkaan enää voitaisi leikata.

Mikään ei tunnu miltään. Korvissa suhisee. Tämäkin vaihtoehto tuntuu pahalta, mutta peruuttamatonta ei kai tapahdu, niin uskon. Ainakaan en omalla päätöksellä aja itseäni nopeaan yhtäkkiseen muutokseen. Tajuan kuitenkin, että syöpä on joka tapauksessa minussa lopun elämääni. Lääkärikin puhuu siitä, miten tärkeää on ajatella kymmentä seuraavaa vuotta. Hän toki korjaa pian sanansa vuosikymmeniksi, mutta sitä pidän lohdutteluna. Näin vakavan taudin kanssa ei kannata kuvitella liikoja. Siksi on voitava elää niin hyvää elämää kuin mahdollista niin kauan kuin elämää riittää.

Hoidot annetaan syöpätautien klinikalla, josta neuvonantajani on itse virkavapaana eikä voi siten olla vastaavana lääkärinä siellä. Hyvin siellä osataan, hän sanoo. Hän kirjoittaa potilaskertomuksen ja hoitosuosituksen, jonka hän lähettää lähetteenä syöpätautien klinikalle. Tilanteen vakavuus kerrotaan siinä selvästi ja koruttomasti. Kahdeksi kuukaudeksi minun on sitouduttava olemaan pääkaupunkiseudulla. Hoitoja annetaan joka arkipäivä. Mitenkähän rankkaa se on? Kykenenkö tekemään töitä samalla? Miten osaan olla raskaissa hoidoissa käyvä potilas ja asioistani vastaava tutkimuspäällikkö samanaikaisesti? Miten kestän paljon pitemmän lääkekuurin? Mitä se minulle merkitsee?

Olemme aika ihmeissämme tullessamme kadulle. Uudet tiedot merkitsevät joka tapauksessa uutta hoitopäätöstä. Siitä olemme samaa mieltä. Muuten olemme aika hiljaisia, emme kohise mitään. Maija on tulossa, pitää käydä kaupassa. Matkan keskeyttää Jyrkin soitto. Pyydän häntä rajaamaan keskustelun tutkimukseen ja opintoihin. Sanon olevani niin pöllämystynyt siitä mitä juuri kuulin lääkäriltä, että en jaksa puhua omasta taudistani. En katso vielä kykeneväni keskustelemaan juuri leikatun kanssa siitä, että en itse valitse leikkausta. Muita olen rasittanut juuri niillä tunteilla, jollaisia en voi vyöryttää Jyrkille. Hän kunnioittaa mielipidettäni. Onneksi Kaisa tempaa välillä puhelimen ja ilmoittautuu Jyrkin vanhana tuttavana ja yhteistyökumppanina. Myöhemmin kykenen katsomaan vaihtoehtoja etäämpää. Nyt ajattelen vain omaa argumentaatiotani.

Teen lohiwokkia ja Kaisa runsaan hyvän salaatin. Istumme myöhään punaviiniä maistellen. Maija osaa tulla lähelle. Minun sairauteni on pääroolissa, mutta onneksi muustakin puhutaan. Elsa tulee puolenyön paikkeilla pirteänä kuin peipponen haastamaan omilla kysymyksillään. Hyvä ja läheinen ilta. Yhdessäolon keskeyttää hetkeksi Marin soitto Kaisalle ja pidemmäksi aikaa oma puhelinkeskusteluni Jaakon kanssa. Jaakko on kuullut taudistani ja haluaa kuulla tarkasti. En olisi koskaan halunnut kuulla tuota, sanoo hän ensin, mutta korjaa sitten, että tietenkin haluaa, koska se on totta. Hän ei vain haluaisi että se on.

Aamulla kuoroharjoitukset Tapanilan kirkolla huomista juhlajumalanpalvelusta varten. Kerron Ollille. Taas tunnen satuttavani, kertovani jotakin epämiellyttävää. Tämänkö takia niin monet vähättelevät sairauksiaan, eivät halua saada aikaan ikävää tunnetta, sellaista jota ei voi sivuuttaa yleispositiivisella lausahduksella?

Soitan äidille ja kuulen, että isän verisuonissa on sellaisia tukoksia, joita ei voi hoitaa pallolaajennuksella viikonloppuna. Osastolla on liian vähän lääkäreitä. Diagnoosi on sepelvaltimotauti, mutta infarktia isällä tuskin on ollut. Ohitusleikkaus pitäisi tehdä, mutta onko isä liian vanha sitä kestämään. Puhun isän kanssa hetken päivällä, pitempään illalla. Haluan käydä Tampereella ennen matkaamme. Nyt ei ole huoli enää vain itsestäni vaan myös isästä.

Teemme pihan syyskunnostuksen. Paiskimme töitä omassa pihassa yli neljä tuntia. Säälin Kaisan kipeää kättä, mutta iloitsen kun näen hänen toteuttavan suunnitelmaansa. Tähän asti tehdyt istutukset ovat nyt siinä asennossa, että talvi voi tulla. Kun kevät tulee, on mitä odottaa. Itsekkäästi ajattelen, että minä tarvitsen odotettavaa. Kuulas syyspäivä innostaa naapuritkin haravoimaan. Teen aumakompostin villiviinin jätöksistä, ruohotupsakkeista ja maahan pudonneista lehdistä. Piha on siisti ja talvikunnossa.