keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Luu- vai luulotauteja

Tänään tehtiin luustokartoitus Meilahdessa. Sama tutkimus tehtiin Jorvissa maaliskuussa. Silloin ei havaittu mitään muutoksia. Entä nyt? Onko nyt aggressiiviseksi todettu syöpä ollut nopea ja lähtenyt leviämään?

Aamulla yritin vastata Marin illalla jättämään soittopyyntöön, mutta kun yritys jäi tuloksettomaksi, soitin Maijulle ja herätin hänet uniltaan. Kerroin levottomuudestani ja surumielisyydestäni, johon tarvitsin hänet juttukaveriksi. Maijun tunneparahdus puhutteli. Tätäkö en osaa, omista tunteista puhumista, kun niin harvoin saan takaisin suoria tunnereaktioita? Pelkäänkö niin paljon ohitetuksi tulemista tai torjumista, että otan omiinkin asioihini ulkopuolisen näkökulman? Toimiiko tässä vanha kaava: hylkään ennen kuin minut hylätään? Otanko oikeudekseni viileän tutkijan asenteen kaikkeen sellaiseenkin, jota on totuttu pitämään herkkänä ja pyhänä? Tunnen halua puhua sairaudestani, vaikka oikeastaan tarvitsisin puhumista sairauden aiheuttamista tunteista. Faktojahan minulla ei vielä oikein edes ole.

Kun varjoainepiikin saatuani kävelin autolle, tunsin itseni sairaaksi, vanhaksi, väsyneeksi ja suorituskyvyttömäksi. Lohduttomuutta lisäsi, kun ajoin Töölön läpi. Siinä ympäristössä elettyä syksyä ja talvea 2004-2005 en tahtoisi juuri muistella.

Hoidin luentovalmistelut töissä ja kävin yliopistolla allekirjoittamassa seuran raha-anomuspapereita. Päässä surisi. Onneksi tapasin Elinan jo hississä, mutta jouduin toteamaan, että en ollut tajunnut hänen selityksistään vaikka sen piti koskea meille molemmille tärkeää asiaa. Kerroin jotakin sairausuutisesta selitykseksi. Tulinkohan itse ymmärretyksi? Olinko taas vain asiallinen ja ulkokohtainen, vaikka selitin ymmärtämättömyyden häpeästä?

Meilahti on päästetty rujoon kuntoon. Onneksi sitä nyt korjataan. Hoitajat olivat ystävällisiä ja reipasotteisia. Kun kamera laskeutui parin sentin päähän kasvoistani, rentouduin 17 minuutiksi oikeastaan kokonaan. En surrut mitään enkä muista ajatuksistanikaan mitään paitsi että kun kamera oli liukunut kuvaamaan jo jalkojani, silmieni edessä olivat Kaisan kasvot.

Juuri sairaalaan astuessani olin saanut haastattelupyynnön radioon. Kyse oli sodanaikaisista ja -jälkeisistä asevelipapeista ja heidän jälkivaikutuksestaan kirkkoon. Lupasin tietenkin. Ilahduin että tietojani tarvittiin. Huvittavaa, että kaikki signaalit, jotka kertovat siitä että minut muistetaan, ovat tärkeitä.

Iltapäivän ja illan vietin kansainvälisessä tutkimuskonferenssissa, jonka aiheena on kristillinen kasvatus. Muutamille kerroin tilanteestani, mutta tunnepuolelle ei nytkään menty. Senkö takia puhun niin monelle, että kun oma esittämisen tapani on viileä, saan viileän reaktion, joka ei tyydytä vaan jättää kylmäksi? Etsinkö lämpöä, jota olisi saatavissa vain, jos uskaltaisi olla itse ensin lämmin?

Kokouksen kesken soitin vanhemmilleni. Äiti oli illalla tuntunut huolestuneelta, vaikka puhuikin suurimmaksi osaksi ihan muusta. Nyt puhuttiin taas paljon, mutta yksi viesti jäi mieleen muita tärkeämpänä: isä ei oikein pysty suremiseltaan nukkumaan. Tuntui pahalta, mutta en osannut tunnettani taaskaan oikein ilmaista, että en olisi ainakaan syyllistänyt tai turhentanut. Kaisalle olen puhunut jo aiemmin siitä, pitääkö minun olla reippampi kuin olen sen takia, että läheiset jaksaisivat. Pitääkö minun kannatella muita, että saisin vastalahjaksi heiltä sitä kannattelua, jota itse tarvitsen?

Outo fyysinen tunne valtasi minut englanninkielistä esitystä kuunnellessani. Ensin poskille, sitten otsalle ja vähitellen koko ruumiiseen valahti lämpöaalto. Tuntui samalta kun kuumeessa särkylääkkeen ottamisen jälkeen. Oliko se kuuma aalto? Onko sairaus vaikuttanut jo hormonisysteemiin, vai oliko kyse sittenkin flunssaani liittyvästä olosta? Jälkimmäinen on uskottavampaa, mutta ensimmäinen selitys tuli mieleen ensin. Laiton Kaisalle Valamoon siitä heti kysymyksen ja kuvauksen, kunnes itsekin pidin sitä liioiteltuna. Kirjaan muistiin nyt kaikki hassutkin tuntemukset, koska joku niistä voi myöhemmin olla tärkeä.

Hassuksi voi nimittää polvisärkyäni, josta vanhojen vähäisempien oireiden jälkeen tuli ongelma vikko sitten maanantaina Kaisan kanssa tekemämme lähes kahden tunnin kävelyretken jälkeen. Polvi on edelleen arka, ja sääressä on tuntemus kuin se tahtoisi kääntyä sisäänpäin. Onko tämä luukipua, voisiko syöpä olla jo polvessa?

Aivan kummallinen oli oire syyskuun lopulla, kun Kanerva ja Antti olivat meillä tauluja ripustamassa. Sain kipukohtauksen, joka alkoi pahoinvoinnin tyyppisenä vatsasta mutta parkkeerasi sitten selkään munuaisten paikkeille. Levolla ja särkylääkkeellä sain olon siedettäväksi, mutta vielä seuraavana päivänäkin kävely sattui selkään. Oliko sillä jotakin tekemistä syövän kanssa? Miksi kipu oli munuaisten alueella, ja miksi juuri silloin, miksei sama kipu ole tullut takaisin? Mistä siinäkin oli kysymys?

Ja hassujen kysymysten sarjassa on sekin, miksi olen sairastanut niin monta ylärööritulehdusta tänä syksynä. Miksi kolme peräkkäistä antibioottihoitoa korvatulehduksiin runsaassa kuukaudessa, miksi nyt olen kovassa flunssassa? Onko vastustuskykyni huomattavasti alentunut? Ja jos on, voisiko se olla syövän aiheuttamaa?

Kaikki tällainen itsetarkkailu ja egotrippailu on aikaisemmin ollut minulle ehdottomasti synniksi luokiteltavaa, vaikka tietenkin olen sitä harrastanut niin kuin syntejä muutenkin. Pääosin sellaiset tehdään kuitenkin syrjässä muiden katseilta. Itselleni on iso aluevaltaus, että näytän hölmöt ajatukseni ja tuntemukseni näin paljaasti. Verhoan kiusalliset tunteet ajatukseen, että mahdollisesti tällaisesta raportoinnista on joskus hyötyä. Ehkä joku saa jostakin kiinni joskus. Ehkä jotakin näistä tarvitaan ihan niin kuin heikkojen signaalien tunnistamisessa. Koskaan ei voi tietää, mikä pieni havainto osoittautuu vuolaan virran alkupisaroiksi.

Annin kanssa puhuimme kaksi puhelua ajaessani konferenssista kotiin ja heti kotiin palattuani. Olin levoton ja hermostunut, kun Kaisa ei ollut vastannut ja sen takia kuulostin välillä ehkä vähän poissaolevalta, mutta ilahduin siitä, että Anni halusi puhua kanssani alkuvaiheessa olevasta gradustaan. Hienoa että hän on päässyt jo alkuun, hienoa että hän on innostunut.

Kaisaa en saanut kiinni monesta yrityksestä huolimatta ennen kuin puoli yhdeltätoista. Tulipa olo sitä ennen tosi levottomaksi. Ja voi kuinka hyvä että tuli. Se on merkki siitä että välittää, että rakastaa.

1 kommentti:

Muori kirjoitti...

Etsin tietoa luustokartoituksesta, johon olen aamulla menossa. Minulle ei ole puhuttu, mitä epäillään muuta kuin tk-lääkärin kertoma: luukatoa rintarangassa ja jotain epämääräistä lannerangassa.
Eilen olin selän magneettikuvauksessa.

Jossain syvällä on käynyt ajatus, että taidetaan epäillä syöpää. Ja lukemani huomisesta tutkimuksesta vahvistaa sitä. Sairaanhoitaja vain sanoi, että tutkimus pitää saada valmiiksi kahdessa viikossa ja että luukartoitus paljastaa mahdolliset tulehduspesäkkeet ja muutokset.

On hiukan epämääräinen olo. Lääkärin vastaanotto on pe 2.12., jolloin saan tietää tulokset. Oireena on ollut selkäkipu, joka pahentui tänä syksynä, kun jalkaan tuleen ruusun takia jouduin makaamaan melkein kuukauden.

Epävarmuus rasittaa. Kuitenkin sitä viimeiseen asti toivoo, ettei löytyisi mitään syöpään viittaavaa.

Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja voimia!