Välipäivä

Oma tautisuus ei puske tänään ahdistavasti läpi. Illalla nukkumaan mennessä olen kovin synkkä. Tunnen masennuksen merkkejä koska raivostuttaa, että ruumis väsyy neljän tunnin puutarhatyöstä niin kovin. En ole niin kuin ennen eikä mikään tule koskaan olemaan niin kuin ennen, puran synkkää mieltä. Tänään iloitsen Kaisalle ääneen, että selkä ei ole kipeä, jalallakin voi astua, eturauhaskipuja ei juuri ole ja olo tuntuu hyvältä.

Tänään menee monta tuntia kaikkeen muuhun kuin tauteihin. On välipäivän makua. Kymmeneksi kiirehdän Tapanilan kirkolle kuoroharjoitukseen. Vähän yli yksitoista hyppään autoon ja lähden tankkaamaan. Varsinaisesti haluan kuulla oman haastatteluni asevelipapeista Horisontissa. Tykkään siitä kokonaisuudesta, jollaiseksi Kari Springfelt pitkät puheeni paketoi.

Juhlamessun alussa ääni värähtää, kun luen seurakunnan kanssa yhteen ääneen synninpäästön jälkeistä kiitosrukousta: "Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella." Ajatus sairauksien parantamisesta ja kuoleman otteesta päästämisestä tuntuu kevytmieliseltä ja hölmöltä. Onko tällaiset lauseet tulkittava konkreettisesti vai jotenkin muuten? Joka sunnuntai kirkoissa täytyy olla paljon meitä sairaita, joille tuollaiset lauseet kevyesti sanottuina tekevät lähinnä kipeää.

Eero Huovisen saarnaa kuuntelen tarkasti ja mietin, saanko siitä uutta ajateltavaa. En saa. Taas olen vastakkain ajatustottumusteni kanssa. Hyvät saarnat ovat olleet minulle esteettisiä tai älyllisiä taidonnäytteitä, muita en ole välittänyt kuunnella. En ole ehkä koskaan täysin sisäistänyt fraasia, jonka mukaan on tärkeää kysyä, saanko puheesta jotakin itselleni. Eeroa kuunnellessani mietin kontekstualisointia minun ja kaltaisteni tilanteeseen ja tajuan, että samasta siinä on kysymys. Minun kontekstini ovat aiemmin olleet aatteiden, globaalien kysymysten ja sosiaalisten luokkien kokoisia, mutta nyt kyselen, saisinko hitusen eväitä ymmärtääkseni omaa tilannettani ja ihan itseäni. Opetus on kai siinä, että on tavallista toivoa jotakin ihan itselleen. Minäkin saan tehdä niin. Toisaalta ihmisten elämäntilanteet eivät ole samanlaisia. Jos aina on odotuksena omalle kohdalle sattuva sana, rima on liian korkealla. Minusta on hienoa olla kirkossa oman kylän juhlassa, ja sekin on paljon.

Eero aloittaa pohdinnalla, onko 50 vuotta pitkä vai lyhyt aika. Minun iästäni puuttuu runsas yhdeksän kuukautta, sitten on 50 täynnä. Lyhyt aika tietenkin, ajattelen. Kun ehtoollisen aikana soi Franckin Panis angelicus urkujen ja kahden viulun esittämänä, kuulen melodian luokkatoverini Markku Lautjärven laulamana Pirkanpoikien konsertissa. Muistikuva on ehkä vuodelta 1971. Sehän oli juuri äsken, ajattelen. Elämä on lyhyt.

Kuorossa laulaminen nostattaa tunnetta yllättävän vähän, vaikka taukoa on tullutkin. Kaisa istuu Antin ja Joonan kanssa aivan edessä ja aivan lähellä. Katselen heitä mieluummin kuin tunteilen menneen kanssa.

Kirkkokahveilta jää eniten mieleen nykyisen Nurmion talon entinen omistaja, jonka puutarhassa talomme seisoo. Naapurin Mari ja Risto on hauska tavata siellä, samoin Jaana ja Olli, jotka viekottelevat meidät hankkimaan sunnuntailounaan Chinamanista. Anja-Tuulikin ja Eeron kanssa viivähdämme hetken, samoin paikallisten pastoreiden. Pertti sanoo tulevansa rouvineen viini- ja virsiseuran kokoukseen.

Syömme tosiaan kiinalaista. Pöydässä meitä on tällä kertaa kahdeksan. On levollista. Syöpäaihetta käsitellään vain hetki, mutta ei ole kysymystäkään, etteikö tilanne olisi tarkalleen kaikkien tiedossa. Kiitos Kaisan, että avasimme nämä blogit. Näin saamme uutisia, ajatuksia ja tunteita välitetyksi samassa muodossa kaikille läheisille. Selvästi näitä myös luetaan.

Illalla tunnelma vaihtuu. Olen koko päivän askarrellut isän voinnin kanssa. Puhun lyhyesti Erkan kanssa, sitten pitkästi Laurin, isän, Sannan ja äidin. Meidän perheessä on nyt kuormaa kylliksi. Isän lääkärit kokoontuvat huomenna klo 14 päättämään toimenpiteistä. Tämän päivän tieto on, että leikkaus näyttäisi väistämättömältä, koska tukokset ovat niin hankalassa paikassa. Isä kuulostaa reippaalta, mutta huolehtii minusta vähän liikaakin. Yritän sanoa sen selvästi. Menen Tampereelle tiistaina, mutta jos leikkauspäivä sattuisi olemaan jo tiistai, ajan sinne huomisillaksi. Leikkauksen jälkeen en bakteerini kanssa ehkä saa mennä sairaalaan, ehkä en voikaan omien hoitojeni takia. Lauri haluaa kuulla hyvin tarkasti hoidoistani ja kaikesta sairauteeni liittyvästä, muiden kanssa puheenaiheet pyörivät laajemmalla, mutta pyrkivät yhä uudelleen perheen kahteen samanaikaiseen kriisiin. Aika avuttomia olemme, mutta puhumisessa hyviä. Paljon on sanoja, mutta samalla vahva tunne siitä, että toisista halutaan pitää huolta ja välitetään.