Me selvitään tästä

Kaisa on aina puhunut paljon kuolemasta. Olemme puhuneet kuolemaan valmistautumisesta, hautajaisista, hautapaikasta, omasta jäämistöstä ja perinnöstä.

Mikä muisto, mikä vaikutus, mikä jälki omasta elämästä jää? Oma hautapaikka on konkreettinen muistutus siitä, että omat jäljet on pyyhitty pois kokonaan siihen mennessä, kun viimeinen minut lähemmin tuntenut ummistaa silmänsä. Pisimmillään yhden ihmiselämän vaikutus on kahden, korkeintaan kolmen sukupolven mittainen. Niistä ihmiskunnan pylväistä, jotka ovat elämällään saaneet aikaan jotakin kestävää, muistetaan teot. Ihminen muuttuu kertomuksiksi tai myyteiksi.

Kuolema ei ole ollut minullekaan tabu jota ei saisi kosketella. Enhän haluaisi kaihtaa mitään aihetta, vaikka tosiasiassa kai niin teenkin. Siksi Kaisan raskaskaan kuolemapuhe ei ole minua haitannut eikä ahdistanut. Monet syvämietteiset ihmiset lähelläni, niin kuin vaikka Kalman Jussi, ovat yhä uudestaan palanneet kuoleman käsittelemiseen.

Nytkään en ajattele kuolemaa pelonsekaisesti. Omaa menetystä suren ja muiden. Pelkään tunteen kipua ja muiden ahdistusta. Kaipaan muiden myötätuntoa ja eläytymiskykyä, mutta tunnen missä on kipuraja, kun otan vastaan toisen tunnereaktiota.

En kai ole kuolemassa ainakaan tähän paikkaan. Mitään kuolemantuomiota ei ole julistettu. Mutta vaikea sairaus panee kasvokkain kuoleman kanssa. Ensimmäistä kertaa katselen realistisesti itseäni sillä silmällä: joskus kuolema tulee.

Melkein viisikymmentä vuotta elin terveessä ja vahvassa ruumiissa. Normaaliin elämään liittyviä fyysisiä rajoituksia ei yksinkertaisesti ollut. Minulle oli mahdollista kaikki se mikä muillekin. Viimeaikainen hissuttelu vaivojen kanssa on tehnyt rajallisuuden tutuksi. Ymmärrän paljon paremmin niitä jotka eivät voi tai kykene. Oikeastaan häpeän vanhoja vahvan tunteitani heikkouden edessä.

Tulevaisuus on siksi ollut itselleni aika rajaton käsite. Tietenkin olen ymmärtänyt ihmisen elinkaaren ja ruumiin vähittäisen väsymisen, mutta urheiluvimmani sai minut vielä pari kolme vuotta sitten tuntemaan itseni nuoreksi ja vahvaksi. Hiipumisen merkkejä en tunnistanut, vaikka joskus surinkin juoksuvauhdin hidastumista parhaisiin päiviin verrattuna. Silti tulevaisuutta piti olla niin paljon jäljellä, ettei sen rajallisuus ollut kysymys.

Tänään tajuan paremmin kuin eilen, että jokainen iloinen ja onnellinen päivä on elämisen arvoinen. Surullisiakaan päiviä en antaisi pois. Johonkin niitäkin on tarvittu, vaikka eivät niin arvokkailta tuntuisikaan. Elämässä on vielä paljon elettävää, paljon nähtävää. Tästä pitää selvitä niin hyvin kuin mahdollista juuri sen tähden. Ja jos tänään tulisi mahdollisimman ikävä viesti, ruumista kannattaa antaa hoitaa ja elämää pitkittää niin paljon kuin se on lääketieteen rajoissa mahdollista. Yhtään päivää ei anneta kuolemalle luovuttamisen takia. Siksi tästä selvitään.

Me selvitään tästä on lohdutus. Epävarmassa paikassa pitää sanoa niin. Kaisa sanoi sen minulle illalla juuri ennen kuin nukahdettiin. Tilanteesta selviäminen on elämänvoimaa, se tarkoittaa toipumista ja paranemista sekä tahtoa nähdä ja kokea vielä paljon. Se on tärkeää minulle, jonka ruumiissa kasvaa jotakin ikävää ja josta leikkauksen takia tulee kohta vielä kipeämpi. Läheisille se on myös tärkeää. Mutta se, että me selvitään tästä, on yhtä tärkeää. Minun kipuni ja vaivani ei ole vain minun, se on yhteinen ja sitä kannetaan yhdessä. Juuri sen takia pitää sanoa, että me selvitään tästä.

Nyt lähdemme yhdessä Kaisan kanssa Meilahteen kuulemaan, mitä lääkäri meille sanoo.