Tiheää

Diacorin sairaalan päivähuoneessa diakonissalaitoksella polvileikkausta odottamassa yritän välttää television seuraamista. Istun siihen selin ja keskityn lehtiin. Meitä on siinä muutamia, miehiä ja naisia. Väliin väki vaihtuu, mutta minun noutajani ei saavu. Joku lääkäri saapuu sisään ja alkaa jutella yhden potilaan verisestä virtsasta ja holtittomasta pissaamisesta. Kun lääkäri on mennyt, potilas, ehkä jonkin vuoden minua vanhempi mies, pyytää vieressään istuvalta rouvalta anteeksi, että hän on joutunut kuulemaan keskustelun.

Kun nainen on lähtenyt, kysyn heti. Eturauhasestako puhuitte? Onko sinut leikattu? Sanon sairastavani samaa tautia. Siinä jaetaan mitä voidaan, kohtalotoverit. Mies on leikattu alle pari viikkoa sitten ja on nyt sairaalassa katetrin poiston takia. Liikoja en kysele, silmistä näkee että kaikesta ei voi puhua. Omasta taudistani kerron päälinjat ja toivotan onnea toipumiseen.

ESBL-bakteerini takia saan eristyshuoneen, jossa luen leikkausta odotellessa Reko ja Tina Lundanin kirjaa. Kaisa luki sen jo joulun aikaan, mutta minulla kirjaan tarttuminen on kestänyt. Kirjassa minua kauhistuttaa sairauden kieltäminen ja halu pitää se mahdollisimman pienen piirin tiedossa. Tunteiden vyöry ja kaiken kiivaus tuntuvat normaalilta.

Vaikka olen sairaalassa polvipotilaana, mieltä hallitsee syöpä eturauhasessa. Yksinäisen huoneen vuoteella alavatsa kihelmöi enemmän kuin aikoihin. Nukutuslääkärille ja hoitajille selitän, että haluan polveni kuntoon, jotta voin tapella pahempaa tautia vastaan. Saan antibiootin ja nukutuslääkkeen ja katoan uneen.

Herätessä vasen reiteni tuntuu kummalta. Mielessä jyskää ajatus: Kaisa, jos susta tuntuu tältä niin kyllä hoidan. Muistan Annin ja Maijun kanssa tehtävän Vaasan-retken ja pelkkä ajatus itkettää vähän. Leikkauksen tehnyt lääkäri ja nukutuslääkäri käyvät molemmat kertomassa mitä on tehty, mutta vasta paperista luen asian tarkemmin. Kierukan kahden repeämän korjaamisen lisäksi on tasoiteltu rustoa. Hoitajan mukaan siinä on menetetty kudosta, joka ei enää korvaudu. Saan vielä Panacod-kipulääkettä. Huoneeseeni tuodaan kahvia ja leipää. Hoitaja haluaa nähdä, että syöminen ja vessassa käyminen sujuvat, sitten Kaisa saa tulla hakemaan.

Olen lääkkeistä niin pöllyssä, että kävely sujuu kohtalaisesti. Kotona odottaa juhlaillallinen, lammasta. Kaisa on tehnyt kaiken hienosti ja sanon iloni ääneen moneen kertaan. Anni soittaa ateriamme päälle. Puhumme pitkään tärkeitä asioita.

Vasta yöllä paljastuu koko kurjuus. Herään ensimmäisen kerran ennen neljää. Kuvittelen voivani mennä alakertaan lukemaan lehteä, kun ei kerran nukuta. Kun lähden yrittämään vessaan, jalka ei kanna lainkaan. Näen tähtiä enkä voi kuin mennä eteenpäin. Ei puhettakaan muusta kuin vuodelevosta. Kaisa tuo lisää särkylääkettä, ja katkonaisesti nukun aamuun asti.

Alakertaan pääseminen on oma lukunsa. Kaisa soittaa aamulla Malmin sairaalaan ja hakee sieltä siniset hienot kyynärsauvat. Niiden varassa liikuskelen muutamat välttämättömät metrit. Tänään on täyden levon päivä.

Sillä hetkellä kun Kaisa tulee kyynärkeppi- ja apteekkireissulta, suljen puhelimen. Isä lopettaa puhelun sanomalla, että hän ei jaksa enää puhua. Kasvain keuhkoissa on pahanlaatuinen ja nopeasti etenevä. Lääkäri on juuri soittanut isälle ja selostanut asian. Ilmeisesti sytostaateilla yritetään jarruttaa ja tehdä jotakin. Itsenäisyyspäivää ennen ei tapahdu kuitenkaan mitään. Paljon ei ole meillä sanoja.

Katri tulee samaan syssyyn. Syömme ja vietämme puhellen koko iltapäivän. Päässä hakkaa, vaikka päällisin puolin seurustelen normaalisti kipeästä polvesta huolimatta. Tänään isä, eilen oma polvi, Erkan onnistunut inssiajo sekä puheet Annin kanssa, toissapäivänä Erkan syntymäpäiväateria Strindbergilla, päivä sitä ennen pitkä sähköpostikeskustelu Maijun kanssa. Koko ajan on niin tiheää. Itse olen kipeän jalkani kanssa lähes paikoillani, mutta muuten ympärilläni kaikki liikkuu, varsinkin tunteet. Onneksi on ilojakin, mutta silti on kuin jokin aina mylläisi kaiken ylösalaisin.

Illalla soittaa Jorma, jolle olen sähköpostissa kertonut, että joudun olemaan koko ensi viikon sairauslomalla leikatun polven takia. - Mikä ihmeen polvi, Jorma kysyy. Ja kun kerron hän kysyy: - Eikö susta yhtään tunnu, että tämäkin nyt vielä?

Selkä

Viime päivien riesa on selkä. Monesti selkä on ollut kipeä ennenkin, mutta se on ollut yleensä joko noidannuolityyppistä, tiedetystä rasituksesta tai riuhtomisesta johtuvaa kipua tai sitten pitempiaikaista alaselän iskiasvaivaa. Tämä on erilaista. Kipupiste on selkärangassa lapaluiden kohdalla, tarkemmin vielä noin viiden sentin mittainen kohta selkärangan oikealla puolella.

Ensimmäiset merkit selkävaivasta alkoivat jo parisen viikkoa sitten, ehkä kauemminkin. Kun keskiviikkona ajan junalla Tampereelle kuulemaan tuloksia isän bronkoskopiasta eli keuhkoista otetuista irtosolunäytteistä, selkä alkaa vaivata koko ajan. Istun vinosti jompaan kumpaan hartiaan tukeutuen, jotta keskiselkä ei koskettaisi selkänojaa. Samalla tavalla vinoilen torstaina Simon eläkkeellemenoseuroissa kryptassa ja perjantaina johtamistaidon JET-koulutuksessa Seurakuntaopistolla. Pahimpia vastustajiani ovat nyt selkänojat.

Kaisalle yritän antaa sanoja selkävaivastani. Välillä kuvailen kuin joku puristaisi jotakin lyttyyn, välillä se on kuin tulehtunut ihohuokonen, joka ennen havaituksi tuloaan aiheuttaa säteilevän olon. Kipu ei ole sietämätön, ei todellakaan, mutta sen vähittäinen kasvu tuntuu kummalliselta. Aluksi se oli lievä tunne jossakin, mutta päivä päivältä siitä tulee yhä isompi ja hallitsevampi.

Selkä opettaa tajuamaan sairauden psyykkisiä puolia. Järki sanoo, että todennäköisesti tämä kuuluu osastoon ei paljon mitään. Kaisa ehdottaa sen olevan polvisäryn takia vinosta ja raahustavasta kävelystäni johtuvaa lihasjännitystä, vaikka tuntuukin lähinnä selkärangassa, siis luussa.

Kumpikin tiedämme, miksi näin vähäinen vaiva alkaa tuntua yhä inhottavammalta. Eturauhassyöpä leviää nimenomaan luustoon ja siellä ensiksi rintarangan ja lantion alueelle. Joko se olisi siellä, vaikka lokakuun alussa luustokartta oli puhdas?

Kun Kaisa laittaa koko tautihistoriani potilaskertomukset järjestykseen mappiin, näemme harvinaisen selvästi, miten monta virhettä kohdallani on jo tehty. Ensimmäisen kerran korkea PSA-arvo, silloin jo 18,9, oli mitattu elokuun lopussa 2006 pitkän sairaalassa ja kotisairaalassa annetun antibioottihoidon jälkikontrollissa. Siksi selkävaiva on puhuttava asiantuntijalle eikä selkävaivan itsensä vaan siihen liittyvien pelkojen ja psyykkisten tuntemusten tähden.

Onneksi polvivaivan takia on aika ortopedille. Lääkäri on katsonut edellisellä viikolla otetun magneettikuvan. Sisään astuessani pöydällä on valmiiksi kirjoitettu raportti. Polvikierukassa on kaksi repeämää. Polvi ei leikkaamatta parane. Hämmästyn kun kuulen, että leikkaus voidaan hoitaa kahden viikon sisään niin, että jalan pitäisi olla jouluksi kunnossa.

Lääkäri ottaa selkäni vakavasti. Todennäköisimmin vinosta kävelystä aiheutunut lihasvaiva, joka menee ohi kun kävely saadaan kuntoon, hän sanoo ihan niin kuin Kaisa, mutta metastaasiepäilyn takia tällaiset tutkitaan aina. Jos lokakuun alussa tehty luustokartta on ollut puhdas, olisi syövän eteneminen ollut aivan hurjaa, sillä kivuliaaksi äitynyt metastaasi on aina jo varsin suurikokoinen. Sen takia todennäköisyys on pieni.

Käyn välittömästi röntgenissä. Iltapäivällä lääkäri soittaa. Leikkaus torstaina, siis kolmen päivän kuluttua. Perjantain työt peruutettava, lauantain ajo Vaasaan mietittävä, ehkä Kaisa ajaa koko matkan, ehkä tytöt osan aikaa. Minun leikatulle jalalleni se on ilmeisesti liian hankala juttu. On suostuttava potilaaksi, jotta polvi saataisiin mahdollisimman nopeasti taas toimivaksi.

Selkäkuvat ovat puhtaat. Niin olin koko ajan kuvitellut, mutta se pieni inhottava nipistys, jonka parhaillaankin tunnen, oli ottanut vähitellen valtaansa. Nyt voin jättää sen rauhaan.

Selkäkivun ensioireet ajoittuvat suurin piirtein niihin päiviin, jolloin lääkekuurini alkoi. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa otan yhden pillerin, jonka hinta on siinä kymmenen euron hujakoilla. Kelan erityiskorvausluokkaan kuuluvana ja uuden Kela-kortin kantajana maksan kolmen kuukauden aikana syötävästä tuhannen euron satsista yhteensä kolme euroa. Näin kuluvat veroeuromme minun ja lääketehtaan suuhun. Vaviskaa, veronmaksajat!

Tuo pieni pilleri estää miessukuhormonin ja syöpäsolujen välisen kommunikaation. Eturauhassyöpä ei etene, jos ihmisruumiissa ei ole miessukuhormoneja. Yksinkertaisinta on siis estää hormonituotanto tavalla tai toisella. Minun lääkkeelläni ei kajota siihen vaan hormonin ja syöpäsolujen väliseen yhteyteen. Kuulostaa nerokkaalta, mutta mistä voidaan tietää, miten se tepsii. Luulen, että selkäkivussani ja sen vähittäisessä yltymisessä on ollut osittain kyse juuri tästä. Luottamus hoitoon horjuu, kun se on vain se pieni pilleri.

Kun pillerihoito alkoi, rintakipu ja kuumat aallot olivat selkeitä sivuoireita. Hurjimmilta tuntuivat lämpöaallot, jotka nousivat peräaukon paikkeilta ja levisivät eturauhasen tuntumaan, korkeintaan jonnekin alavatsan seutuville, ei muualle. Välillä on ollut selittämätöntä hikoilua ja palelua, ehkä myös ihon kuivumista, joka sekin mainittiin sivuoireeksi. Moneen päivään en ole kuitenkaan tuntenut kuin lievää arkuutta nännien ympärillä. Koska hoidosta eli lääkkeestä ei tarvitse kärsiä, tuskin se on tehokaskaan, huolestunut psyykeni ajattelee. Siksi se kehittää hienon tarinan selkään takertuvasta syöpämöntistä.

Ehkä selkäkipu on metafora jollekin muulle. Tänään istuu KP ruokapöydässämme. Katkonaisesti käymme parissa tunnissa läpi valtaisan määrän asioita. Siinä lentelevät Kaisan ja minun suhde, kotimme täällä ja asumisemme ennen, meidän kaikkien kolmen aiemmat suhteet ja ihmisten, etenkin Järvenpään-ajan kuoroystävien suhtautumiset minuun, lapset ja taudit, omat ja muiden, seksuaalisuus ja identiteetti, elämän suunnittelu ja kuolema, Jokela ja taiteet, synti ja hulluus, työn muutokset ja paineet, entiset esimiehet ja vallan kysymykset. Puheemme on pyrähtelyä, levotonta kuin lintuparvi. Asiaan kuin asiaan voidaan tarttua, mikään ei ole kiellettyä, mutta mistään ei oteta kunnolla kiinni.

Elämän isot kysymykset lentelevät sanoina ympärillämme. Kuromme umpeen parin kolmen vuoden informaatiokuilua. Mitä muuta siinä tapahtuu, sitä en tiedä. En ainakaan tunne saavani selkääni, mutta jotakin minussa on lukossa. En uskalla luottaa kuten ennen.

Vajaa kaksi viikkoa sitten sain selkään. Se tapahtui vanhan ystävän kanssa käymässäni kahden tunnin puhelinkeskustelussa, josta en pettymykseltäni ole toistaiseksi kyennyt kirjoittamaan, mutta jota mieleni käsittelee näköjään edelleen ja jatkuvasti. Suuresti ilahduttanut yllättävä sähköpostiyhteydenotto ja soittokehotus, jonka erheellisesti tulkitsin ystävyyden elvyttämishaluksi, osoittautuikin aivan muuksi. Kovin se sattui, kun pala palalta ymmärsin syvemmin, että päälleni langetettu tuomio on voimassa ja se ilmoitetaan minulle tätä puhelua varten harkitun käsikirjoituksen mukaisesti. Siitä se selkäkipu tuli, selkään ottamisesta. - Se on sun Akilleen kantapääsi, että et puolustaudu, KP sanoo.

Tänään jätän rauhaan mielikuvan selkää jäytävästä syövästä ja keskityn iloon siitä, että polvi paranee. Silti tällainen naiivi kuva asioiden selkiämisestä ja lohdun leviämisestä polveen ja kaikkialle on typerä ja epätosi. Haavoja on ja selkäkipuja. Niitä on vain suostuttava katsomaan ja sietämään.

Ehkä vähän liikaa

Eikö sulla oo ollut jo vähän liikaa, sanoo työtoveri kun kerron hänelle tänään tautihistoriani mahdollisimman tiiviissä muodossa. Sitten vasta kerron isästä. Ääneni vavahtaa vähän, kai lähinnä siitä, kun puhuessani näen ja ymmärrän myötätunnon. On vähän liikaa, sen myönnän itsekin.

Isä on soittanut aamupäivällä. Keuhkotutkimus ei ollut niin kauhea kuin oli pelätty. Lääkärin mukaan löydös keuhkoissa vaikuttaa syövältä. Keskiviikkona menemme yhdessä vastaanotolle kuulemaan, mitä patologit siitä sanovat ja miten hoidetaan. Miten katsomme eteenpäin, se kai meitä eniten kiinnostaa.

Oma tilanne on jotenkin jumissa. En ehkä suostu myöntämään, että jotakin on liikaa. Yritän vastailla amk-opiskelijoille heidän tutkimusongelmiinsa verkkoalustalla ja keräilen printteristä yliopisto-opiskelijoiden tutkimussuunnitelmia, valmistaudun yhden ylempää amk-tutkintoa suorittavan loppuseminaariin, lähetän oman tilaustutkimukseni sopimusluonnokset asianosaisille, jeesaan kaveria joka kirjoittaa tutkimusta kirkosta ja köyhyydestä 1990-luvulla ja toista joka tekee paperia partioliikkeen tutkijoiden kansainväliseen kokoukseen. Se painaa, että en ole saanut aikaan Diakin yksiköihin lähetettävää kyselyä kirkkoa sivuavista tutkimuksista enkä kaikkea muutakaan. Ja tämä on vain tätä palkkatyötä.

Työ voi kohota arvojärjestyksessä älyttömän korkealle. Se luo identiteettiä, se antaa toimeentulon lisäksi sisältöä, arvonantoa ja mielekkyyttä. Kun siltä tuntuu, siihen voi paeta ja tehdä tahallaan siitä muuta elämää suurempaa ja tärkeämpää. Työssä ilmenevät ongelmat koetaan syvästi jo sen takia, että ne ovat hyväksyttyjä puheenaiheita. Kiire, kohtuuttomuus ja tyhmyys ovat ihania teemoja, koska niistä voi aina syyttää muita.

Omaa suhdetta työhön tai töitteni suhdetta minuun en osaa tarkoin määritellä. Olen toivonut voivani kuvailla itseni jonkinlaiseksi renessanssi-ihmiseksi, jonka olemisen tapaa leimaa pikemmin tietäminen kuin osaaminen ja joka tietää mieluummin kaikenlaista monelta alalta kuin erikoistuu kapean alan huippuasiantuntijaksi. Palkkatyön ohella minulla on ollut usein monia muita samanaikaisia töitä. Kirjoistani ja artikkeleistani olen saanut ansiota vain vähän. Vasta alle vuoden olen ollut tehtävässä, jossa saan palkkaa tutkimustyöstä. Sitä ennen halusin olla ammattimaisella tasolla työskentelevä amatööri, joka sanatarkasti käännettynä tarkoittaa lähinnä rakastajaa. Työteliäs olen ollut ja intohimoinenkin, jos olen syttynyt aiheeseen josta kirjoitan.

Kun oman elämän suunnittelujänne hankaloituu, suhde työhön joutuu uuteen valoon. Toki on keskeneräisiä töitä ja sormia syyhyttäviä otsikoita, on kovalevyille ja kansioihin jääneitä tekstinpaloja ja arkistoista jo kaivettuja lähteitä, joista voin kirjoittaa. Mitään paloa ei silti ole. Kukaan ei niitä kaipaa eikä jää kaipaamaan, jos ne jäävät ikuisesti kirjoittamatta. Ihmiset selviävät ilman niitä. Siksi intohimotyöni näyttää muuttuvan velvollisuustyöksi. Putoan hyvin selkeisiin ja arkipäiväisiin kysymyksiin. Ensiarvoista on tietää, mitä olen luvannut ja mistä sanonut vastaavani. Entä kuka kärsii, jos jätän tekemättä?

Pohdin työtä, koska en ole täysin kunnossa. Ennen olin kaksityökunnossa. Tein palkkatyövuoron ja harrastustyövuoron. Harrastuksia oli monia, oli kuorolaulu, oli juokseminen, oli ystävien kanssa istuskelut ja niihin liittyvät kokkaamiset, oli se amatöörin hartaudella tehty tieteellinen kirjoittaminen. Nyt määrittelisin olevani osapäivätyökunnossa. Pinna kestää kaikenlaista, aika pitkääkin keskittymistä. Välillä kykenen näkemään velvollisuuteni hyvin ja kantamaan vastuuta paljosta, välillä en. Sen huomaaminen saa tuntemaan, että on vähän liikaa.

Viime perjantain oman työporukan laivakokous on mielessä ihan innostavana. Pala kerrallaan. kaikkea ei tehdä tänään. Silti en osaa olla täysin surematta.

Kaisa on jo kertonut virren vyörystä ja pauhaavasta vuosta. Tapanilan viini- ja virsiseuran perustava kokous lauantaina on kokemus, jonka mielellään jakaa. Ehkä se monistuu muuallekin. Tällaista laulajajoukkoa ei kuitenkaan joka paikkaan helpolla ole tarjolla, mutta virrenveisuu voi olla komeaa pienemmälläkin. Nyt se on rytmikästä, selkeää, komeaa. Se vie mennessään nekin, jotka suhtautuvat arvelevasti. Paikalla on monia, jotka tapaavat toisensa ensimmäisen kerran. Ystävien välinen yhteys ei siten ole ensimmäinen asia paitsi korkeintaan suhteessa isäntäväkeen. Tietenkin kyseessä ovat tavallaan tuparit. Ystävät ovat tulleet tapaamaan meitä ja katsomaan elämistämme uudessa kodissa. Silti virsi nousee keskiöön.

Jään miettimään, mikä kokonaan veisatuista 31 virrestä asettuu mieleeni tärkeimpänä. Se yllättää itsenikin. Kuorolaulajana olen jo lapsesta laulanut neliäänistä koraalia Ah sielu vallita suo Herran ja ajatellut sen sanoja juuri niin vähän kuin yleensä laulamieni laulujen sanoja ajattelen.
Kun Hannu ehdottaa virttä 370, virren vähemmän lauletut säkeistöt hyppäävät silmilleni ja jäävät kiinni ajatuksiini:

Ei surustamme turvaa meillä, / ei auta murhe, vaikerrus, / jos aamu alkaa kyyneleillä / ja päivän päättää huokaus. / Vain raskaammaksi kuorma käy, / jos murheelle ei määrää näy.

Parempi vähän vaivaa kantaa / ja luottaa Herran hyvyyteen / tyytyen siihen, mitä antaa / hän laupiaasti lapsilleen. / Ei Isältämme taivaassa / tarpeemme ole salassa.

Nyt ehkä huokaat alla surun: / "Jo minut Herra hylkäsi." / Vaan taas hän poistaa murheen sumun / ja olet vielä rakkaampi. / On aika täällä vaihtuva, / myös murhepäivä loppuva.

On mahdollista Jumalalle / korottaa köyhä, alhainen / ja painaa suuri matalalle / ja rikas tielle köyhyyden. / Jumala ihmeet aikaan saa, / hän ylentää ja alentaa.

Tietämisiä

Töissä en ole kertonut tautiuutisia mitenkään systemaattisesti. Esimiehille ja lähimmille työtovereille olen selostanut asiaa diagnoosivaiheessa ja jotakin muuta myöhemmin. Olen vastannut aika karusti kuulumiskyselyihin, myös kauhistuttanut jonkun, jolla ei ollut aavistustakaan. Yhdessä kokouksessa tokaisin hieman ahdistuneesti pärjäämisestä "tämän kirotun syöpäni kanssa", mikä herätti anteeksi en tiennyt -reaktion.

Maanantaina menen työpaikkakokoukseen vähän myöhässä, kun loka-auto on estänyt auton parkkeerauksen pihaan. Tukka räntäsateesta märkänä astun huoneeseen ja luulen tuntevani pienen kohahduksen, kun kaikki katsovat samanaikaisesti minuun. Noista paristakymmenestä ehkä puolen tusinan tiedän tietävän tilanteestani, mutta nyt tulee sellainen olo, että kaikki tietävät. Kukaan ei kuitenkaan sano mitään. Klenkkaan kokouksesta työhuoneeseeni. Muistan kuulleeni edellisellä viikolla yhden työtoverini puolisolta, että sairastumiseni ja blogini kyllä tiedetään.

Isä on ollut lääkärissä. Lääkärin mukaan toipuminen infarktista sujuu hyvin. Pitkävaikutteisesta nitrosta, siitä joka väsyttää, voidaan ehkä luopua jo ensi maanantain keuhkotutkimuksen jälkeen. Hyvä uutinen on se, että nyt tuo tutkimus voidaan tehdä. Pallolaajennuskin on ehkä mahdollinen, ymmärrän viestin. Isä on iloinen Marin, Heikin ja poikien isänpäiväkäynnistä. Juho ja Jaakko ovat siivonneet pihan talvikuntoon.

Minulle isä sanoo yhden asian, muita tärkeämmän: Kauniisti se Kaisa sinusta kirjoittaa.

Isää kuunnellessa ymmärrän jälleen, kuinka hyviä tietoja on parempi kuulla kuin huonoja. Oikein hyvät, sellaiset kuin odottamattomat menestykset tai kaiken hyvän samaan laariin satamiset ovat tietenkin sietämättömiä. Mutta paljon mieluummin kuin raportoin alakulosta ja huolesta kerron isälle, kuinka iloiselta ja pirteältä hän vaikuttaa.

Vastailen vanhoilta kavereilta tuleviin tervehdyksiin ja yhteydenottoihin pikku hiljaa. Juuson kanssa yksi teema on ollut juuri se, miten sairaus voi ruveta dominoimaan tapaa kuinka minut määritetään ja kohdataan. Helpointa on sivuuttaa ikävä asia kokonaan ja se käy helpoimmin sivuuttamalla minut. Voi tulla melkoinen riesa tästä sairastamisesta, jos sairauden sävyttämää elämää kovin pitkästi annetaan.

Tilaustutkimukset ovat yksikkömme tulosvaatimuksissa taas korkeammalla kuin vähän aikaa sitten. Ensi vuoden budjettiin minulle on merkitty melkoiset paineet. Tämä on kirkkaana mielessä, sillä tänään aloitan tutkimussitoumuksen mukaisen uuden työn. Kun kerron Tampereen seurakuntien nuorisotyön historiaprojektista Hannalle ja Jaakolle, joiden luona vietämme kivan illan, Jaakko antaa heti kirjalle nimen: Mikko kuuluu nuorten kirkkovaltuustoon. Terveisiä vaan Jukka Leppilammelle.

Kaisa on illan poissa. Vasta myöhään käymme läpi loppuvuoden kalenterimenot, mitä on luvattu ja sovittu, minne kutsuttu, minne mennään jos mitään kummaa ei ilmene. Meillä on halua normalisoida tilannetta ja elää tätä elämää vähän niin kuin sairautta ei olisikaan. Silti se on.

Rooleja ja määrityksiä

Lauantaina imuroin ja lähden kauppaan. Sillä välin Kaisa muun lomassa laittaa lupauksensa mukaan kaikki sairauspaperit mappiin. Nolottaa aika lailla, kun urologian klinikan syöpätautien klinikalle lähettämässä lähetteessä sanotaankin, että hormonihoidon kestettyä kolme kuukautta aloitetaan sädehoito. Olen ollut väärinkäsityksen vallassa, vaikka tieto on toimitettu minulle ihan asianmukaisesti. Aika pienellä päättelyllä olisin voinut myös ymmärtää olevani edelleen urologian klinikan potilas.

Olin siis mennyt valmistautumattomana ensimmäiseen tapaamiseen syöpätautien klinikalle. Itseäni koskevia papereita en ollut kunnolla läpi lukenut.

Myyrmäen kirkossa on Luterilaisen kulttuurin säätiön Martinpäivän virsi-ilta. Luterilaisen maailmanliiton ja luterilaisten vähemmistökirkkojen tutkijana mietin tarvetta luterilaisuuden pönkittämiseen. Ekumenian näkökulman eli omien juurien syvemmän tuntemisen tarpeen ymmärrän, muita syitä vähemmän. Meidän valtauskontomme on pienehkö pohjoinen ryhmittymä. Monet korostuksemme voivat olla outoja sekä muiden kirkkokuntien että muiden luterilaisten kirkkojen edustajille. Se, samoin kuin ne korostukset, olisi hyvä tietää ja ymmärtää. Oman taustan hyvä tunteminen on paras lähtökohta toisen kohtaamiseen, sanotaan.

Kaisa puhuu virrestä ilmoittautuen edustavansa niitä, jotka eivät tule virsi-iltaan ja joille virret ovat vieraita. Tunnustautuu itse kuitenkin veisaajaksi, joka hartaasti vetää virttä tiskipöytää jynssätessään. Vanhan virren kautta Kaisa etsii ilmaisua, joka on totta tänään ja huomenna.

Luterilaisen kulttuurin hymistelelyä ja muuta falskia puhetta kirkossa kuullaan kyllin, tosin kivojakin puheita. Onneksi veisuu on jykevää. Jos tällaisessa ei päästä ymmärtävään kriittiseen erittelyyn ja itsetutkiskeluun, tapahtuma ei eroa mitenkään seurakuntailloista, joita järjestetään muutenkin.

Esiintyjien kahveilla ilahdun lämmöstä, joka leviää vanhan Matti-piispan kasvoille kohdatessamme. On monia muitakin tuttuja vuosien takaa. Olen iloinen, että minut muistetaan, mutta toki havaitsen, että kaikki ei ole kohdallaan. Tässä on monta, jotka ovat määrittäneet minut paikalleen appeni vävynä. Nyt olenkin toisen naisen kanssa. Paljon ei kysellä, pidetään seuraa vaan. En paljon kerro kuulumisista, en ainakaan omista niin kuin vaikka sairaudesta, mutta Löytyn Jaskalle kerron isän infarktista.

Taas huomaan pohtivani, miten tärkeää itselleni on se, kuinka toiset minut näkevät ja kohtaavat sekä kuinka tulen muiden silmissä määritetyksi ja roolitetuksi. Jonkun isä, jonkun poika, jonkun puoliso, jonkun esimies, jonkun alainen, jonkin tekijä, jonkin osaaja, jonkin tittelin kantaja. Koko ritirimssua ei saa koskaan. Olisi hyvä, jos omassa roolitarpeistossa olisi joku itseä niin paljon kuvaava tiivistys, että sen kanssa tulisi toimeen.

Ja kuinka paljon nyt saankaan määrityksiä: se tautinen, se syöpäläinen. Se joka ei taudiltaan kykene täystehoiseen työhön. Se joka on hankala kohdata kun on se tautikin. Se jonka elämä on muutenkin niin kamalasti muuttunut, että pitäisi kelata ihan kaikki auki. Se joka on kohta kuolemassa, on taatusti jossakin minusta kuulunut määritys. Onneksi en kuullut sitä.

Tapanilan isien illassa rooleja on vähän. Naapurin Risto on jo iltapäivällä muistuttanut tavasta mennä Dogtori-pubiin isänpäivää edeltävänä iltana. Meitä on kahdeksan ukkoa, joista tunnen etukäteen Riston ja Kimmon. Puhutaan ulkomaat ja Jokelan järkytykset. Käymme ehdotuksestani kierroksen, millainen isänpäivä on tulossa, mitä odotamme. Kimmo sanoo jälkikäteen, että rouhaisin aika intiimille alueelle. En opi illan aikana paljonkaan miesten rooleista, töistä ja perheistä, mutta sillä ei ole väliä. Siinä emme ole rooleinemme. Olemme tapanilalaisia isiä yhdessä odottamassa isänpäivää.

Isänpäivän tekevät Anni, Maiju ja Erkka, joka tulee ensimmäistä kertaa Lindan kanssa. Tuovat komean kukan ja valokuvan viime kesältä. Siinä kaameissa mökkirömppeissä marjanpoimurit käsissä olemme lähdössä mustikkaan, isäkin hymyilevänä rivissä. Iloa tuottava kuva. Tuhdin aterian lomassa puhumme lasten töistä ja opiskeluista, tulevista Matin ja Erkan synttäreistä, joulusta ja viattomien lasten päivästä sekä niiden käytännöllisyyksistä. Erkan ja Lindan lähdettyä soitetaan isälle Tampereelle, vaikka Anni on soittanut jo aiemmin.

Keksittyjä rajoja

Tänään illalla vahva tunne rajasta. Tähän asti olin suunnitellut jaksavani. Tästä eteenpäin jotakin muuta.

Ja mitä jaksan ja olen jaksanut? Keskiviikkoiltana esitelmä suomalaisen diakoniatutkimuksen kehityslinjoista Kristillisen kulttuuriliiton tiedeklubissa, torstaina auton huoltoa, kokous töissä ja seminaari yliopistolla, tänään esitelmä kansainvälisen diakonian suhteesta lähetystyöhön ja kehitysyhteistyöhön sekä puheenjohtajan tehtävät Diakonian tutkimuksen päivässä, jossa paljon väkeä ja paljon tuttuja.

Pieni työruuhka on takana, kaikki hyvin. Silti mitään rajaa ei ole.

Edessä on uusia asioita, töitä, harmeja, suruja, mitä vain. Niitä poimin kuin päivänkakkaran terälehtiä, yhden kerrallaan. Mietin, miten jaksotan aikaa ja omaa tulevaisuuttani. Katselenko viikkoja vai kuukausia? Suunnittelenko elämää juhlasta juhlaan vai projektista toiseen? Otanko päälle harmaan arjen viitan ja sukellan työlokeroiden ja tietokoneprinttien maailmaan keskustellen asiantuntijaorganisaatioiden ongelmallisista henkilöstöjohtamiskulttuureista?

Yliopiston pieneen juhlasaliin kohonneessa innostuneessa ilmapiirissä olen monessa asiantuntijaroolissa samanaikaisesti. Tuntuu hyvältä olla pitkästä aikaa tapahtumien keskuksessa, jopa keskushenkilönä. Tähän rooliin kuuluu sairaus huonosti. Vanhojen kavereiden on vaikeaa ottaa vastaan tieto sairaudestani. Monet eivät sano paljon mitään, jotkut vaikenevat kokonaan vaikka tietävät. Tämä hämmentyneisyyden ja hienotunteisuuden yhdistelmä on minulle vaikea, itse asiassa koko ajan vaikeampi.

Miten minun on sitten elettävä? Lopetettava avoimuus ja suljettava suuni? Enkö voi olla se mikä olen, työläinen ja potilas samanaikaisesti?

Hormonihoito

Olen ottanut ensimmäisen lääkkeen, avannut punaviinipullon ja lukenut Kaisan kanssa netistä kaiken mitä kerrotaan Jokelan katastrofista.

Kun viime maaliskuussa kauhistelin postissa lähetettyä Eturauhassyöpäpotilaan opasta, pidin hormonihoitoa kamalimpana vaihtoehtona enkä uskonut sen koskaan koskevan minua.

Välitön reaktio

Kaksi lääkäriä peräkkäin. Polvilääkäri sanoo, että vikaa on kierukassa ja rustoissa, mutta tarkempi diagnoosi tehdään magneettikuvauksella. Hän arvelee, että hoidettavia ongelmia on enemmän kuin yksi. Polvi vaikuttaa liian kipeältä siihen, että kyseessä olisi tavallinen kierukkavaiva. Kun kerron lääkärille, että tarvitsisin kivuttoman polven voidakseni liikkua alkavien syöpähoitojen aikaan, hän näyttää herkistyvän kuuntelemaan. Tuntuu hyvältä, uskon kohdanneeni harvinaisen tapauksen, inhimillisen lääkärin. Vaikutelma vahvistuu, kun hän kommentoi potilastiedoistani löytyviä PSA-lukuja. Lääkäri antaa minulle luvan ohittaa jonot, jos aikoja ei löydy.

Haen Kaisan Pasilan asemalta. Kaisa voi silminnähden huonosti. Yritämme saada ymmärrystä toisiltamme hermostukseemme ja kireyteemme. Itse sanon, että tunteen ja järjen turvallinen keskialue on minulta nyt hukassa. Vaihtoehtoina ovat vain tunneskaalan ääripäät, joko luhistumisen tai täydellisen ulkopuolisuuden viisiprosenttiset.

Oman mielen sekamelskaan saan selkeyttä kertomalla puhelusta isän kanssa. Isällä on parempi päivä. Isän kanssa olemme puhuneet minun hoidoistani ja pohtineet sairaan identiteettiä, johon kuuluu vaivojen tarkkailu. Käsitän niin, että isän rintakivut johtuvat infarktista. Ahtautuneet suonet eivät ole kipeät, ehkä ei kasvain keuhkoissakaan, vaan kivut kertovat infarktin aiheuttamista vaurioista sydämessä. Niihin hän syö nitroa ja muita lääkkeitä. Vaikka syvää elpymistä entiselleen ei olisikaan odotettavissa, infarktista toipuminen on jo käynnissä.

Meilahden parkkipaikat ovat täynnä. Onnun Kaisan tukemana pitkän matkan ja tulemme vähän myöhässä. Tyttölääkäri ottaa meidät heti sisään. Kaisa aavistelee hänen ihmettelevän, miksi puoliso on otettu mukaan, eihän tässä mitään kummaa. Käynnin tarkoitus on rintoihin annettava sädehoito. Lääkäri kysyy myös tautihistoriastani. Kaikki muu menee läpi ja ohi, mutta ESBL saa huomiota. Kun aikanaan päästään kultajyvien upottamiseen ja muihin ihon lävistäviin toimenpiteisiin, olen taas erityispotilas. ESBL on yhtä pelätty sairaalabakteeri kuin kuuluisampi serkkunsa MRSA, lääkäri sanoo.

Tajuamme joka tapauksessa, että olemme ymmärtäneet hoitojen aikataulun väärin. Emme ole missään hoitoneuvottelussa. Nyt aloitetaan lääkehoito ja vasta noin kolmen kuukauden päästä seitsemän viikon mittainen sädetyskuuri. Kutsu siihen tulee postissa ja se otetaan sellaisena kuin annetaan. Silloin pitää sitoutua olemaan paikalla joka arkipäivä. Sitä ennen voi tehdä mitä haluaa ja on ihan työkykyinen.

Päässäni humisee eikä ihme. Olen varautunut olemaan marraskuussa alkavan sädehoidon takia totaalisella tai osittaisella sairauslomalla yli vuodenvaihteen, ehkä helmikuulle asti. Nyt olenkin vastuussa kaikesta sellaisesta, jolle olen jätellyt helliä hyvästejä. Muutaman peruutuksen olen tehnyt turhan takia ja viattomuuksissani, hyvää tarkoittaen. Tammikuun lomankin aikaistaminen lokakuiseksi Nizzan-matkaksi oli tavallaan turhaa, mutta sitä en kadu.

Työasioiden jälkeen mieleen tulvahtaa ajatus isästä. Lähikuukausina ei ole matkustusrajoituksia. Voin käydä Tampereella hoitojen estämättä. Se tuntuu hyvältä.

Lääkäri selittää, että hormonihoito tähtää eturauhasen pienentämiseen ja testosteronin vaikutuksen vähentämiseen. Syövän kannalta pillerien on osoitettu olevan yhtä tehokas hoitomuoto kuin perinteisten pistosten, joilla testosteronin tuotanto lopetetaan kokonaan. Sivuvaikutukset eivät ole niin dramaattiset kuin vanhoilla kastraatiohoidoilla mutta eivät aivan olemattomat. Rintoihin annetaan sädeannos, koska lääke kasvattaa niitä. Säteiden on todettu pienentävän kasvua. Lääke nostaa ruokahalua, ja uudet kilot asettuvat vartalolle naisellisesti, lääkäri sanoo. Polven pitäisi olla kunnossa, jotta liikkumalla voisi kamppailla tuollaista kehitystä vastaan. Liikuntaa haittaa myös odotettavissa oleva lihasheikkous, joka tosin on usein hyvin lievää. Yöuni ei ole lääkkeen vaikutuksesta entisen kaltainen. Odotettavissa on yöhikoilua ja kuumia aaltoja.

Keskustelu lääkärin kanssa on melko sekavaa. Dispositiota ei ole. Lähtiessä yritän kysyä, keneen otan yhteyttä, jos jotakin sattuisi ilmenemään. Kuulen olevani urologian klinikan potilas. Syöpätautien klinikka toteuttaa vain urologien tilaamaa hoitoa.

Taas tämä pompottelu. Ihan niin kuin isällä. Kukaan ei ota vastuuta. Kukaan ei halua tietää kokonaistilannetta. Kaisa kysyy vielä erikseen lääkärin nimen, vaikka se on nähtävissä hänen nimilapustaan. Luulen hänen haluavan kuulla ääneen sanottuna sen lääkärin nimen, joka ei halua itseensä otettavan yhteyttä. Ehkä lääkäri ei edes tajua, miten kummalliselta tämä näyttää. Vastuu tilanteesta ja sen arviosta näyttää olevan potilaalla.

Saan sädeannokset rintoihini. Kaisa istuu käytävällä. Kiihdyksissä palaan ensimmäisestä kohtaamisestani lineaarikiihdyttimen kanssa. Röntgenhoitaja on antanut minulle puhelinnumeron, johon pitää ehdottomasti soittaa, jos vuodenvaihteeseen mennessä en ole saanut kutsukirjettä sädehoitoihin. Jonot ovat kuulemma niin pitkät, että pitää olla itse aktiivinen. Miten aktiivisia voivat olla ne, jotka eivät siihen kykene?

Sanon ääneen, että valitsemani hoitomuoto taitaa hidasotteisuudessaan olla kovanaamojen laji. Ymmärrän paremmin leikkaukseen menijöitä. Leikkauksessa syöpä otetaan tai yritetään ottaa kerralla pois. Minä puolestani rupean taistelemaan aggressiivista tautiani vastaan yhdellä pienellä tabletilla päivässä. Vaikka se auttaa lähes kaikissa tapauksissa, ilkeimmät eturauhassyöpäsolukot oppivat kiertotien ja jatkavat kasvamistaan ilman miessukuhormoniakin.

PSA:ta tarkkaillaan, mutta vasta tammikuussa. Lääkkeen pitäisi laskea se jo varsin alas. Ennen tammikuuta ei tapahdu kuitenkaan mitään, ei yhtikäs mitään. Onneksi on tämä blogi. Ihan kaikille ei tarvitse selittää mitä kuuluu. Olen onnellinen jokaisesta joka sanoo: olen lukenut, tiedän mitä olet kirjoittanut.

Mieli on ontto ja puheet pikkuisen hölmöjä ja sekavia kun ajelemme kotiin. Poikkeamme kauppaan ja päätämme tehdä hyvää ruokaa.

Suhteellista

Isän sairastuminen toimii minulle suhteellistajana. Sunnuntaina istumme Tampereella isän ja äidin kanssa lounaspöydässä. Kovin ovat harmaita ja mieli nyrjällä. Seuraavan päivän tutkimus pelottaa.

Tänään aamulla puoli kymmenen aikaan soi puhelin. Äiti kertoo, ettei mitään tutkittukaan. Turhaa oli yön pelko ja valvominen, taksimatka aamuruuhkassa keskussairaalaan. Saamme käsityksen, ettei sairaalan sydän- ja kehko-osastojen välillä ole tiedon- ja ymmärryksenvaihtoa lainkaan.

Poimimme äidin ja isän autoon ja ajamme kotiin Pyhäjärven rantaan. Joku tieto on saatava, on löydyttävä yksi lääkäri, johon luottaa. Onneksi isän epikriisin allekirjoittanut osastonlääkäri vastaa puhelimeen. Broncoskopiaa ei voitu tehdä, koska infarktista on kulunut liian vähän aikaa. On odotettava kaksi viikkoa. Selkeä lyhyt raportti isän potilaskertomuksessa kertoo asian.

Lääkäri muistaa isän hyvin ja selostaa tilanteen vakavuutta. Pallolaajennusta ei voitu tehdä, koska siihen isä olisi voinut menehtyä. Ohitusleikkausta on harkittu, mutta jos kasvain keuhkoissa osoittautuu pahanlaatuiseksi, leikkaus jää. Keuhkoleikkaus on puolestaan hyvin epätodennäköinen sydämen kunnon takia. Jos kasvain osoittautuu syöväksi, sen hoitamiseksi mietitään muut keinot.

Mietimme isän kanssa kaksistaan, miten olisi hyvä kuolla. Isä miettii, sydän vai syöpä. Äiti ja Kaisa laittelevat samaan aikaan ruokaa pöytään ja keskustelevat äitiensä kuolemasta ja siitä, miten äidin sairastamiseen oli ollut vaikeaa eläytyä. Nyt ei tunnu siltä, vaikka hulluhan sitä olisi, jos väittäisi kuolemaa kaverikseen. Majesteetti se on. Se näkyy isän kasvoilta.

Hilja-mummu nukkui pois yöllä, kipua juuri tuntematta. Sellaisen valitsen parhaaksi kuolintavaksi. Oma sydämeni ei ole sairas, mutta syöpä minulla on. Siksi sanon, että kivulias kuolema pitkällisten syöpähoitojen päälle ei kuulosta houkuttelevalta itselle eikä isälle, mutta valitsen sen, jos vaihtoehtoja ei ole.

Isän ja äidin vieraskirjaan on ystävä kirjannut käyneensä sairasta oppimassa. Minä opin isältä asioiden mittasuhteita. Kun oma sairauteni panee miettimään kuolemaa, olen tietenkin tietoinen siitä, että onnistuneella hoidolla hyvää elämää voi olla runsaasti jäljellä. Hoitamattomana tautini vie kuolemaan, mutta ihan kohta aletaan hoitaa. Isälle hyviä hoitoyhdistelmiä on vaikeampi löytää. Lääkkeiden toivotaan helpottavan sydämen tilannetta, mutta muut hoidot, jopa tutkimukset, saattavat olla sydämelle liian rankkoja.

Käymme Paulalla ja Veikolla kahvilla. Isä tulee mukaan, vaikka sanookin ensin jäävänsä lepäämään. Välillä loikoo sohvalla, välillä innostuu seikkaperäisesti kertomaan. Ilmapiiri on iloinen, ei ainakaan raskas. Tunnelmien vaihtuminenkin on niin suhteellista.

Pois lähtiessämme muistan ajatuksen, jonka mukaan aina pitäisi hyvästellä niin kuin tietäisi sen olevan viimeinen kerta. Siihen nähden olen kömpelö, mutta hetki on tiivis. Isä jää ulos ovensuuhun, kun ajamme pihasta. Tulkitsen katseen saattelemiseksi vaikka näen, että isä katsoo jonnekin kauemmas.

Hankala olo

Ranskan-matkan antama autuas olo ei ole vielä kokonaan laskenut, kun poikakerho kokoontuu. Intensiivinen ilta nostaa mielialaa lisää. Seuraavana päivänä onkin sitten hankalampaa.

Isän tilannetta alan katsella yhä kokonaisvaltaisemmin. Luemme Kaisan kanssa netistä isän taudeista. Suomen Syöpäyhdistyksen sivuilla viivymme pitkään. Opiskelemme Eeron ja Matin kokoamaa tietoa. Kuulumme kohderyhmään. Ymmärrämme, miten tärkeää työtä tekevät. Luetut tiedot hiljentävät. Ei tee mieli spekuloida mitään. Laurin ja Sannan kanssa puhun peräkkäin. Lauri on lähdössä aamulla Sisiliaan, vaikka oli jo lomaansa peruuttamassa. Hyvä että lähtevät.

Menemme huomenna Tampereelle ja jäämme yöksi Reetalle. Poikkeamme ensin pariksi tunniksi isälle ja äidille, mutta liitymme sitten Reetan tupariporukkaan eli koko sisarussarjaan puolisoineen. Aamulla isälle tehdään keskussairaalassa broncoskopia eli keuhkojen tähystys ja koepalojen otto. Hän pääsee päivällä kotiin, jos mitään ihmeellistä ei ilmene. Lupaamme toimia taksina ja auttaa muutenkin missä voidaan.

Omat työt sujuvat kankeasti. Ensi viikon kaksi esitelmää tekemättä, tentti korjaamatta, seminaari valmistelematta. Noita esitelmiä olen pitänyt rajana, johon asti ainakin jaksan. Nyt tuntuu vaikealta syttyä mistään.

Olotila, jossa oma olo on keskipisteenä, ei ole hyvä. Ranskassa mielialaa haittasi lähinnä kipeä polvi. Vain yhtenä päivänä matkalla surin outoa tunnetta vatsassa, muuten annoin ihan muiden asioiden vallata mielen. Poikakerhossa minä ja tautini saimme paljon huomiota, mutta omaa oloa en tarkkaillut, koska se oli ihan hyvä. Hyvää oloa harvoin huomaa. Ja kun on itsellä riittävän hyvä olla, on mahdollista katsella ympärille ja huomata toinen.

Eilen ja tänään olo ei ole ollut hyvä. Alavatsassa on hankala tunne. Jomottelu on liian vahva sana sitä kuvaamaan. Ehkä se on aaltomaista paineen tunnetta. Sellaista on ollut jo vuoden verran, mutta nyt se on isommalla alueella. Syöpälääkäri kysyi silloin vastaanotolla mahavaivoista sekä ulostus- ja pissa-asioista. Silloin vastasin ehkä hieman vähätellen, mutta ihan senhetkisten tuntemuksien mukaan. Nyt on kuin parissa viikossa tyypilliset eturauhasoireet olisivat kaikki pahentuneet. Onko se vain sitä, että tiedän tautini ja siihen kuuluvat oireet paremmin kuin aikaisemmin? Tunnistanko ikävän olon sen takia, että potilaalla kuuluu olla ikäviä tuntemuksia? Vai onko hankala olo vain sitä, joka on Kaisan isän sanomana saanut lentävän lauseen luonteen: ajattelevalla ihmisellä on aina paha olo.

Mietin, miten paljon paremmin voin, kun huomio ei rajoitu lähinnä itseen. Onko se pinnallisuutta että niin monena päivänä osaan työntää mielestä koko tautini ja ajatella ihan muuta? Ja mitä se on, kun tunnistaa itsestään huonoja asioita? Onko se yksinkertaisesti kuoleman pelkäämistä? Jos kuolema on sittenkin ihan oikeasti paha?

Olen aina ajatellut, että kuolema ei ole kuolevan ongelma. Kun on kuollut, sitä on. Kuolevan ongelmia ovat kaipaus, loppuminen, hiipuminen, oman merkityksen tekeminen kyseenalaiseksi, olen ajatellut, ei itse kuolema. Kaipaavien kannalta kuolema on ongelma, totta kai. Tänään huomaan kuljettavani ajatusta hivenen eri suuntaan kuin Kaisa. Kuolevallekin kuolema voi olla ongelma. Ja yleensä on.

Lomalta paluu

En ole ollut oikein lomatyyppiä. En ole osannut arvostaa työn ja vapaan rajaa enkä erottaa niitä toisistaan. Siksi lomaan tähtääminen ei ole ollut minun juttuni ja olen hieman kummeksinut niitä, jotka tuntuvat elävän lomasta lomaan.

Tätä lomaa odotin. Halusin pois potilaan roolista, lomalle omista ahdistavista ajatuksista. Aika hyvin siinä onnistuin.

Torstai-iltana poskelle vierähtää kuitenkin kyynel ja ehkä toinen, kun odottelun jälkeen rupean ottamaan selvää, mitä isälle on sanottu keuhkoissa näkyneestä varjostumasta. Myöhemmin kuulen Laurilta, että minua on haluttu varjella ikäviltä tiedoilta. Suoraan kysymykseeni äiti vastaa surullisen uutisen: isän keuhkoissa on ikävännäköinen kasvain. Sekin vielä.

Kuolemattomia emme ole kukaan, ei isäkään. Illallispöydässä järkeilemme Kaisan kanssa, että sepelvaltimotauti ja koettu infarkti voivat olla eliniän pituuden kannalta kohtalokkaampia kuin syöpä, mikäli keuhkokasvain syöväksi tunnistetaan.

Perheen kaksoiskriisi kouraisee. Laitan lapsille viestin tilanteesta. Sannalta ja Laurilta kuulen, että he ovat molemmat menossa viikonlopuksi Tampereelle. Marikin menisi, mutta on kipeänä. Aamulla heti soitan isälle. Ihan sama on kuin ennenkin mutta realisti. Elämä ei jatku enää entiseen malliin. Vaan onhan hyvää elämää jo paljon ollutkin, isä sanoo.

Omaa sairautta pohdimme vähän. Paljon enemmän haittaa sietämätön polvisärky, joka on pahimmillaan yöllä vuoteessa sekä heti liikkeellelähdön jälkeen. Joka keran kun vääntäydyn ylös junasta, bussista, kuppilan pöydästä tai mistä tahansa, pari ensimmäistä minuuttia on melkoista vääntöä kivun kanssa. Kävelemme Rivieran rantateitä paljon, mutta ilman polvisärkyä vauhti olisi toinen.

Nizza osoittautuu maineensa veroiseksi. Pidämme myös Mentonista, Monacon vanhoista osista, Cannesista ja erityisesti sen edustalla olevasta Lerinsin luostarisaaresta. Hivenen pois rannasta ovat korkealla kallionkielekkeellä (427 m merenpinnasta, meri käytännössä suoraan alla) sijaitseva Eze sekä toiset keskiaikaiset kylät Vence ja Saint-Paul.

Olemme onnellisia matkallamme ja matkastamme, myös kaikesta siitä mitä näemme. Otamme yhteensä noin 1500 valokuvaa. Rantakaupungit muistuttavat toisiaan. Nizza on ison kokonsa takia ylpeästi erilainen, mutta samantapainen on kulttuuri kaikkialla. Samanlaiset ovat rantabulevardit ja rantaelämää palvelevat hotellit ja ravintolat. Maailmanmerkit ovat kaikki saatavilla kävelykatujen kalliilla ostospaikoilla. Kaupungin vanhimmasta osasta löytyy ravintoloiden suma. Jännittävintä on laitakaupungilla, varsinkin jos korkeuseroja on paljon, niin kuin Mentonissa. Siellä kujat ovat portaikkoja, jotka tuntuvat kulkevan labyrintteinä kerrostalojen läpi yhä ylöspäin. Kiinnostavaa on englantilaisen ja venäläisen kulttuurin läsnäolo. Se näkyy anglikaanisina ja ortodoksisina kirkkoina sekä englantilaisten ja venäläisten nimien määrinä hautausmailla. Paikallisista oksitaanisista kielistä (katalaanin sukulaiskieliä, ei ranskaa) emme opi tarpeeksi, emme vielä kotona googlaamallakaan. Kukahan selittäisi?

Huvijahdit ja purjeveneet satamissa ovat loisteliaita, mutta näemme pikku paattejakin. Kaikki eivät ole rikkaita täälläkään, ei edes Monacossa. McDonald'sin hinnat ovat samat kuin Suomessa. Viini on ravintolassa luonnollisesti paljon halvempaa kuin meillä, ruoka jonkin verran. Loisteliain ilta-ateriamme maksoi alle 20 euroa per nokka plus juomat, jostakin huonommasta maksettiin tosin joskus enemmän. Taas huomaamme, että ravintolakeskittymästä on vaikeaa löytää hyvää ravintolaa, varsinkaan jos ei halua mennä kalleimpiin. Parhaat löytyvät keskeltä elämää, ei turistipyydyksistä.

Ensimmäisinä kahtena päivänä sataa tihuuttaa. Jos käyttää sateenvarjoa, tuuli riepoo sitä. Siksi herääminen kolmantena päivänä ihanaan auringnpaisteeseen tuntuu juhlalta. Loppuajan Välimeri on Välimeren näköinen, sinisen vihreä, ja taivas sen yllä pilvetön. Kaisa saa kasvoihinsa kunnolla väriä.

Ensimmäisenä päivänä käymme Chagallin ja Matissen museoissa. Nuo kaksi herraa eivät ole sen jälkeen jättäneet minua rauhaan. Samalle seudulle asettuneet ikätoverit ovat niin erilaiset. Molempien työt ja tyylit ovat vanhastaan tuttuja, mutta nyt huomaan rakentavani heistä symboleja kahdelle kokonaan erilaiselle tavalle ajatella ja ratkaista ongelmia.

Matisse kulkee koko elämänsä kohti pelkistystä ja yksinkertaistusta. Mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä selkeämpi on hänen viivansa ja yksinkertaisemmat hänen muotonsa. Tätäkö se on, kun tutkimustyössä korostetaan rajaamista ja olennaisen näkemistä? Kaikki vähemmän tärkeä jätetään pois ja jäljelle jää yksinkertainen, mutta täysin tunnistettava muoto.

Matisse tuntuu edustavan minulle kaikkea sitä mitä minulle on yritetty opettaa: rajaamista, yksinkertaistamista, supistamista, keskittymistä, pelkistämistä, turhan karsimista. Koska sellaista en osaa, siitä on tullut itselleni kadehdittu ja tavoiteltu esteettinen malli, jonka jotkut toiset mestarillisesti hallitsevat. Kun Kaisalta tilataan 300 tai 1500 sanan teksti, hän tekee sellaisen. Minulle sellainen kurinalaisuus on kovin vaikeaa. Kaikki sekin pitää sanoa, millä ehkä on vaikutusta. Haluan tunnistaa heikkoja signaaleja, vahvat ovat liian ilmeisiä. Ja niin kirkasta ajatusta minulla ei ole, että osaisin sanoa sen lyhyesti ja selkeästi.

Chagall on toista maata kuin Matisse. Hänen viivansa ei ole selväpiirteinen eikä hän kuvaa vain yhtä asiaa. Päinvastoin, hänen kuvissaan ovat samanaikaisesti mukana unet ja haaveet, lapsuus ja nuoruus, sadut ja kertomukset, eläimet ja soittimet, rakkauselämä ja uskonto. Joka maalauksessa on monta kuvaa. Mitään hän ei pelkistä, vaan ottaa mukaan kaiken. Oma rönsyämiseni on enemmän tätä maata. Niin kuin tutkimuksessani haluan esittää kaiken sen, joka on vaikuttanut tai ehkä vaikuttanut kuvattavaan ilmiöön, Chagall kuvantekijänä nostaa mielikuvistaan esiin kaiken ja sijoittaa ne samaan kuvaan.

Tästä lähtien tunnistan itsessäni kaksi piirrettä. Kun olen oma itseni, paljokas, kaiken kuvaava, kaiken kertova ja kaiken analysoiva, olen Chagall. Kun haaveilen taidosta päästä sanomaan olennainen ja tekemään se kirkkaasti ja yksinkertaisesti, asetan esteettiseksi mittapuuksi olla Matisse.

Kiinnitän huomion myös siihen eroon, kunka kaksi maalaria näkevät naisen. Matissen vakioaiheita ovat elämäänsä kyllästyneet ja turhautuneet alastomat naiset, joita maalari katselee etäältä. Lämmintä suhdetta on vaikea nähdä. Pikemmin tämä on ylimielisyyttä tai sitten tirkistelyä.

Chagallin töissä nainen on harvoin yksin. Chagall ei maalaa naista vaan rakkaussuhdetta. Hänen keskusteemojaan on hääpari, mutta usein myös rakastavaiset. Matisse on esteetikko ja pelkistäjä, Chagall mielenmaalari, tunteiden ja unien kuvaaja. 1970-luvun puolivälissä tehdystä televisioelokuvasta on jännä nähdä, kuinka Chagall on myös täydellisyyteen pyrkivä ja työhullu äreä mies. Nobody's perfect.

Kotona odottaa kutsu syöpätautien klinikalle ensi tiistaiksi neuvottelemaan sädehoidoista. Erikseen sanotaan, että lähiomainen voi tulla mukaan. Leikkaus olisi ollut perjantaina, mutta sen kutsun voimme merkitä mitättömäksi. Sillä tiellä emme ole enää.

Koneissa on paljon sähköpostia. Uusi kurssi alkaa huomenna. Sitä on valmisteltava. Kaksi esitelmää on ensi viikolla, ja molemmista haluan selviytyä kunnialla. Omissa viesteissäni mietin sitä, etten todellakaan tiedä lähiviikoista ja kuukausista. En tiedä, miten työkykyinen olen. En tiedä, mitä kaikkea minulta voidaan odottaa. En tiedä, millaisiin hommiin voin sitoutua. Otanko vastaan töitä ja peruutan sitten, jos ei onnistu, vaan varaudunko siihen, että kaikki ei luonnistu?

Kohta kotiintulomme jälkeen Simo soittaa. Hän varmistaa, onko Kynttilöitä pyhille -kutsu pyhäinpäivän illaksi edelleen totta. Hän myötäelää tilannettamme kauniisti ja kertoo heidän muutostaan. Siitä tulee hyvä mieli niin kuin niin monista sähköpostilla tulleista tervehdyksistä. Isän kanssa puhun pitkään. Äiti sanoo isän odottaneen.

Aamulla ja pitkin päivää Kaisa saa paljon viestejä aamuhartaudestaan. Yleensäkin niitä tulee monia, mutta nyt tavallistakin enemmän. Vakiokiittäjät eivät ole niinkään liikkeellä. On toki tuttujakin, mutta huomiota herättää, että yhteyttä ottavat tuiki tuntemattomat, sellaiset joiden on täytynyt kaivaa Kaisan osoitetiedot jostakin. Sana kielletystä surusta on sattunut. Aihevalinnan rajuus ja tuoreus tempaisee minutkin. Nyt ei hääritä tutulla ja turvallisella keskialueella vaan rouhaistaan reunalta ja kuitenkin tavalla, josta jokaisella on kokemusta ja ymmärrystä.

Illalla hyvä pitkä keskustelu Elsan kanssa. Poikakerho tulee huomenna tänne. Aiheena nämä blogit.