Suhteellista

Isän sairastuminen toimii minulle suhteellistajana. Sunnuntaina istumme Tampereella isän ja äidin kanssa lounaspöydässä. Kovin ovat harmaita ja mieli nyrjällä. Seuraavan päivän tutkimus pelottaa.

Tänään aamulla puoli kymmenen aikaan soi puhelin. Äiti kertoo, ettei mitään tutkittukaan. Turhaa oli yön pelko ja valvominen, taksimatka aamuruuhkassa keskussairaalaan. Saamme käsityksen, ettei sairaalan sydän- ja kehko-osastojen välillä ole tiedon- ja ymmärryksenvaihtoa lainkaan.

Poimimme äidin ja isän autoon ja ajamme kotiin Pyhäjärven rantaan. Joku tieto on saatava, on löydyttävä yksi lääkäri, johon luottaa. Onneksi isän epikriisin allekirjoittanut osastonlääkäri vastaa puhelimeen. Broncoskopiaa ei voitu tehdä, koska infarktista on kulunut liian vähän aikaa. On odotettava kaksi viikkoa. Selkeä lyhyt raportti isän potilaskertomuksessa kertoo asian.

Lääkäri muistaa isän hyvin ja selostaa tilanteen vakavuutta. Pallolaajennusta ei voitu tehdä, koska siihen isä olisi voinut menehtyä. Ohitusleikkausta on harkittu, mutta jos kasvain keuhkoissa osoittautuu pahanlaatuiseksi, leikkaus jää. Keuhkoleikkaus on puolestaan hyvin epätodennäköinen sydämen kunnon takia. Jos kasvain osoittautuu syöväksi, sen hoitamiseksi mietitään muut keinot.

Mietimme isän kanssa kaksistaan, miten olisi hyvä kuolla. Isä miettii, sydän vai syöpä. Äiti ja Kaisa laittelevat samaan aikaan ruokaa pöytään ja keskustelevat äitiensä kuolemasta ja siitä, miten äidin sairastamiseen oli ollut vaikeaa eläytyä. Nyt ei tunnu siltä, vaikka hulluhan sitä olisi, jos väittäisi kuolemaa kaverikseen. Majesteetti se on. Se näkyy isän kasvoilta.

Hilja-mummu nukkui pois yöllä, kipua juuri tuntematta. Sellaisen valitsen parhaaksi kuolintavaksi. Oma sydämeni ei ole sairas, mutta syöpä minulla on. Siksi sanon, että kivulias kuolema pitkällisten syöpähoitojen päälle ei kuulosta houkuttelevalta itselle eikä isälle, mutta valitsen sen, jos vaihtoehtoja ei ole.

Isän ja äidin vieraskirjaan on ystävä kirjannut käyneensä sairasta oppimassa. Minä opin isältä asioiden mittasuhteita. Kun oma sairauteni panee miettimään kuolemaa, olen tietenkin tietoinen siitä, että onnistuneella hoidolla hyvää elämää voi olla runsaasti jäljellä. Hoitamattomana tautini vie kuolemaan, mutta ihan kohta aletaan hoitaa. Isälle hyviä hoitoyhdistelmiä on vaikeampi löytää. Lääkkeiden toivotaan helpottavan sydämen tilannetta, mutta muut hoidot, jopa tutkimukset, saattavat olla sydämelle liian rankkoja.

Käymme Paulalla ja Veikolla kahvilla. Isä tulee mukaan, vaikka sanookin ensin jäävänsä lepäämään. Välillä loikoo sohvalla, välillä innostuu seikkaperäisesti kertomaan. Ilmapiiri on iloinen, ei ainakaan raskas. Tunnelmien vaihtuminenkin on niin suhteellista.

Pois lähtiessämme muistan ajatuksen, jonka mukaan aina pitäisi hyvästellä niin kuin tietäisi sen olevan viimeinen kerta. Siihen nähden olen kömpelö, mutta hetki on tiivis. Isä jää ulos ovensuuhun, kun ajamme pihasta. Tulkitsen katseen saattelemiseksi vaikka näen, että isä katsoo jonnekin kauemmas.