Hankala olo

Ranskan-matkan antama autuas olo ei ole vielä kokonaan laskenut, kun poikakerho kokoontuu. Intensiivinen ilta nostaa mielialaa lisää. Seuraavana päivänä onkin sitten hankalampaa.

Isän tilannetta alan katsella yhä kokonaisvaltaisemmin. Luemme Kaisan kanssa netistä isän taudeista. Suomen Syöpäyhdistyksen sivuilla viivymme pitkään. Opiskelemme Eeron ja Matin kokoamaa tietoa. Kuulumme kohderyhmään. Ymmärrämme, miten tärkeää työtä tekevät. Luetut tiedot hiljentävät. Ei tee mieli spekuloida mitään. Laurin ja Sannan kanssa puhun peräkkäin. Lauri on lähdössä aamulla Sisiliaan, vaikka oli jo lomaansa peruuttamassa. Hyvä että lähtevät.

Menemme huomenna Tampereelle ja jäämme yöksi Reetalle. Poikkeamme ensin pariksi tunniksi isälle ja äidille, mutta liitymme sitten Reetan tupariporukkaan eli koko sisarussarjaan puolisoineen. Aamulla isälle tehdään keskussairaalassa broncoskopia eli keuhkojen tähystys ja koepalojen otto. Hän pääsee päivällä kotiin, jos mitään ihmeellistä ei ilmene. Lupaamme toimia taksina ja auttaa muutenkin missä voidaan.

Omat työt sujuvat kankeasti. Ensi viikon kaksi esitelmää tekemättä, tentti korjaamatta, seminaari valmistelematta. Noita esitelmiä olen pitänyt rajana, johon asti ainakin jaksan. Nyt tuntuu vaikealta syttyä mistään.

Olotila, jossa oma olo on keskipisteenä, ei ole hyvä. Ranskassa mielialaa haittasi lähinnä kipeä polvi. Vain yhtenä päivänä matkalla surin outoa tunnetta vatsassa, muuten annoin ihan muiden asioiden vallata mielen. Poikakerhossa minä ja tautini saimme paljon huomiota, mutta omaa oloa en tarkkaillut, koska se oli ihan hyvä. Hyvää oloa harvoin huomaa. Ja kun on itsellä riittävän hyvä olla, on mahdollista katsella ympärille ja huomata toinen.

Eilen ja tänään olo ei ole ollut hyvä. Alavatsassa on hankala tunne. Jomottelu on liian vahva sana sitä kuvaamaan. Ehkä se on aaltomaista paineen tunnetta. Sellaista on ollut jo vuoden verran, mutta nyt se on isommalla alueella. Syöpälääkäri kysyi silloin vastaanotolla mahavaivoista sekä ulostus- ja pissa-asioista. Silloin vastasin ehkä hieman vähätellen, mutta ihan senhetkisten tuntemuksien mukaan. Nyt on kuin parissa viikossa tyypilliset eturauhasoireet olisivat kaikki pahentuneet. Onko se vain sitä, että tiedän tautini ja siihen kuuluvat oireet paremmin kuin aikaisemmin? Tunnistanko ikävän olon sen takia, että potilaalla kuuluu olla ikäviä tuntemuksia? Vai onko hankala olo vain sitä, joka on Kaisan isän sanomana saanut lentävän lauseen luonteen: ajattelevalla ihmisellä on aina paha olo.

Mietin, miten paljon paremmin voin, kun huomio ei rajoitu lähinnä itseen. Onko se pinnallisuutta että niin monena päivänä osaan työntää mielestä koko tautini ja ajatella ihan muuta? Ja mitä se on, kun tunnistaa itsestään huonoja asioita? Onko se yksinkertaisesti kuoleman pelkäämistä? Jos kuolema on sittenkin ihan oikeasti paha?

Olen aina ajatellut, että kuolema ei ole kuolevan ongelma. Kun on kuollut, sitä on. Kuolevan ongelmia ovat kaipaus, loppuminen, hiipuminen, oman merkityksen tekeminen kyseenalaiseksi, olen ajatellut, ei itse kuolema. Kaipaavien kannalta kuolema on ongelma, totta kai. Tänään huomaan kuljettavani ajatusta hivenen eri suuntaan kuin Kaisa. Kuolevallekin kuolema voi olla ongelma. Ja yleensä on.