torstai 1. marraskuuta 2007

Lomalta paluu

En ole ollut oikein lomatyyppiä. En ole osannut arvostaa työn ja vapaan rajaa enkä erottaa niitä toisistaan. Siksi lomaan tähtääminen ei ole ollut minun juttuni ja olen hieman kummeksinut niitä, jotka tuntuvat elävän lomasta lomaan.

Tätä lomaa odotin. Halusin pois potilaan roolista, lomalle omista ahdistavista ajatuksista. Aika hyvin siinä onnistuin.

Torstai-iltana poskelle vierähtää kuitenkin kyynel ja ehkä toinen, kun odottelun jälkeen rupean ottamaan selvää, mitä isälle on sanottu keuhkoissa näkyneestä varjostumasta. Myöhemmin kuulen Laurilta, että minua on haluttu varjella ikäviltä tiedoilta. Suoraan kysymykseeni äiti vastaa surullisen uutisen: isän keuhkoissa on ikävännäköinen kasvain. Sekin vielä.

Kuolemattomia emme ole kukaan, ei isäkään. Illallispöydässä järkeilemme Kaisan kanssa, että sepelvaltimotauti ja koettu infarkti voivat olla eliniän pituuden kannalta kohtalokkaampia kuin syöpä, mikäli keuhkokasvain syöväksi tunnistetaan.

Perheen kaksoiskriisi kouraisee. Laitan lapsille viestin tilanteesta. Sannalta ja Laurilta kuulen, että he ovat molemmat menossa viikonlopuksi Tampereelle. Marikin menisi, mutta on kipeänä. Aamulla heti soitan isälle. Ihan sama on kuin ennenkin mutta realisti. Elämä ei jatku enää entiseen malliin. Vaan onhan hyvää elämää jo paljon ollutkin, isä sanoo.

Omaa sairautta pohdimme vähän. Paljon enemmän haittaa sietämätön polvisärky, joka on pahimmillaan yöllä vuoteessa sekä heti liikkeellelähdön jälkeen. Joka keran kun vääntäydyn ylös junasta, bussista, kuppilan pöydästä tai mistä tahansa, pari ensimmäistä minuuttia on melkoista vääntöä kivun kanssa. Kävelemme Rivieran rantateitä paljon, mutta ilman polvisärkyä vauhti olisi toinen.

Nizza osoittautuu maineensa veroiseksi. Pidämme myös Mentonista, Monacon vanhoista osista, Cannesista ja erityisesti sen edustalla olevasta Lerinsin luostarisaaresta. Hivenen pois rannasta ovat korkealla kallionkielekkeellä (427 m merenpinnasta, meri käytännössä suoraan alla) sijaitseva Eze sekä toiset keskiaikaiset kylät Vence ja Saint-Paul.

Olemme onnellisia matkallamme ja matkastamme, myös kaikesta siitä mitä näemme. Otamme yhteensä noin 1500 valokuvaa. Rantakaupungit muistuttavat toisiaan. Nizza on ison kokonsa takia ylpeästi erilainen, mutta samantapainen on kulttuuri kaikkialla. Samanlaiset ovat rantabulevardit ja rantaelämää palvelevat hotellit ja ravintolat. Maailmanmerkit ovat kaikki saatavilla kävelykatujen kalliilla ostospaikoilla. Kaupungin vanhimmasta osasta löytyy ravintoloiden suma. Jännittävintä on laitakaupungilla, varsinkin jos korkeuseroja on paljon, niin kuin Mentonissa. Siellä kujat ovat portaikkoja, jotka tuntuvat kulkevan labyrintteinä kerrostalojen läpi yhä ylöspäin. Kiinnostavaa on englantilaisen ja venäläisen kulttuurin läsnäolo. Se näkyy anglikaanisina ja ortodoksisina kirkkoina sekä englantilaisten ja venäläisten nimien määrinä hautausmailla. Paikallisista oksitaanisista kielistä (katalaanin sukulaiskieliä, ei ranskaa) emme opi tarpeeksi, emme vielä kotona googlaamallakaan. Kukahan selittäisi?

Huvijahdit ja purjeveneet satamissa ovat loisteliaita, mutta näemme pikku paattejakin. Kaikki eivät ole rikkaita täälläkään, ei edes Monacossa. McDonald'sin hinnat ovat samat kuin Suomessa. Viini on ravintolassa luonnollisesti paljon halvempaa kuin meillä, ruoka jonkin verran. Loisteliain ilta-ateriamme maksoi alle 20 euroa per nokka plus juomat, jostakin huonommasta maksettiin tosin joskus enemmän. Taas huomaamme, että ravintolakeskittymästä on vaikeaa löytää hyvää ravintolaa, varsinkaan jos ei halua mennä kalleimpiin. Parhaat löytyvät keskeltä elämää, ei turistipyydyksistä.

Ensimmäisinä kahtena päivänä sataa tihuuttaa. Jos käyttää sateenvarjoa, tuuli riepoo sitä. Siksi herääminen kolmantena päivänä ihanaan auringnpaisteeseen tuntuu juhlalta. Loppuajan Välimeri on Välimeren näköinen, sinisen vihreä, ja taivas sen yllä pilvetön. Kaisa saa kasvoihinsa kunnolla väriä.

Ensimmäisenä päivänä käymme Chagallin ja Matissen museoissa. Nuo kaksi herraa eivät ole sen jälkeen jättäneet minua rauhaan. Samalle seudulle asettuneet ikätoverit ovat niin erilaiset. Molempien työt ja tyylit ovat vanhastaan tuttuja, mutta nyt huomaan rakentavani heistä symboleja kahdelle kokonaan erilaiselle tavalle ajatella ja ratkaista ongelmia.

Matisse kulkee koko elämänsä kohti pelkistystä ja yksinkertaistusta. Mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä selkeämpi on hänen viivansa ja yksinkertaisemmat hänen muotonsa. Tätäkö se on, kun tutkimustyössä korostetaan rajaamista ja olennaisen näkemistä? Kaikki vähemmän tärkeä jätetään pois ja jäljelle jää yksinkertainen, mutta täysin tunnistettava muoto.

Matisse tuntuu edustavan minulle kaikkea sitä mitä minulle on yritetty opettaa: rajaamista, yksinkertaistamista, supistamista, keskittymistä, pelkistämistä, turhan karsimista. Koska sellaista en osaa, siitä on tullut itselleni kadehdittu ja tavoiteltu esteettinen malli, jonka jotkut toiset mestarillisesti hallitsevat. Kun Kaisalta tilataan 300 tai 1500 sanan teksti, hän tekee sellaisen. Minulle sellainen kurinalaisuus on kovin vaikeaa. Kaikki sekin pitää sanoa, millä ehkä on vaikutusta. Haluan tunnistaa heikkoja signaaleja, vahvat ovat liian ilmeisiä. Ja niin kirkasta ajatusta minulla ei ole, että osaisin sanoa sen lyhyesti ja selkeästi.

Chagall on toista maata kuin Matisse. Hänen viivansa ei ole selväpiirteinen eikä hän kuvaa vain yhtä asiaa. Päinvastoin, hänen kuvissaan ovat samanaikaisesti mukana unet ja haaveet, lapsuus ja nuoruus, sadut ja kertomukset, eläimet ja soittimet, rakkauselämä ja uskonto. Joka maalauksessa on monta kuvaa. Mitään hän ei pelkistä, vaan ottaa mukaan kaiken. Oma rönsyämiseni on enemmän tätä maata. Niin kuin tutkimuksessani haluan esittää kaiken sen, joka on vaikuttanut tai ehkä vaikuttanut kuvattavaan ilmiöön, Chagall kuvantekijänä nostaa mielikuvistaan esiin kaiken ja sijoittaa ne samaan kuvaan.

Tästä lähtien tunnistan itsessäni kaksi piirrettä. Kun olen oma itseni, paljokas, kaiken kuvaava, kaiken kertova ja kaiken analysoiva, olen Chagall. Kun haaveilen taidosta päästä sanomaan olennainen ja tekemään se kirkkaasti ja yksinkertaisesti, asetan esteettiseksi mittapuuksi olla Matisse.

Kiinnitän huomion myös siihen eroon, kunka kaksi maalaria näkevät naisen. Matissen vakioaiheita ovat elämäänsä kyllästyneet ja turhautuneet alastomat naiset, joita maalari katselee etäältä. Lämmintä suhdetta on vaikea nähdä. Pikemmin tämä on ylimielisyyttä tai sitten tirkistelyä.

Chagallin töissä nainen on harvoin yksin. Chagall ei maalaa naista vaan rakkaussuhdetta. Hänen keskusteemojaan on hääpari, mutta usein myös rakastavaiset. Matisse on esteetikko ja pelkistäjä, Chagall mielenmaalari, tunteiden ja unien kuvaaja. 1970-luvun puolivälissä tehdystä televisioelokuvasta on jännä nähdä, kuinka Chagall on myös täydellisyyteen pyrkivä ja työhullu äreä mies. Nobody's perfect.

Kotona odottaa kutsu syöpätautien klinikalle ensi tiistaiksi neuvottelemaan sädehoidoista. Erikseen sanotaan, että lähiomainen voi tulla mukaan. Leikkaus olisi ollut perjantaina, mutta sen kutsun voimme merkitä mitättömäksi. Sillä tiellä emme ole enää.

Koneissa on paljon sähköpostia. Uusi kurssi alkaa huomenna. Sitä on valmisteltava. Kaksi esitelmää on ensi viikolla, ja molemmista haluan selviytyä kunnialla. Omissa viesteissäni mietin sitä, etten todellakaan tiedä lähiviikoista ja kuukausista. En tiedä, miten työkykyinen olen. En tiedä, mitä kaikkea minulta voidaan odottaa. En tiedä, millaisiin hommiin voin sitoutua. Otanko vastaan töitä ja peruutan sitten, jos ei onnistu, vaan varaudunko siihen, että kaikki ei luonnistu?

Kohta kotiintulomme jälkeen Simo soittaa. Hän varmistaa, onko Kynttilöitä pyhille -kutsu pyhäinpäivän illaksi edelleen totta. Hän myötäelää tilannettamme kauniisti ja kertoo heidän muutostaan. Siitä tulee hyvä mieli niin kuin niin monista sähköpostilla tulleista tervehdyksistä. Isän kanssa puhun pitkään. Äiti sanoo isän odottaneen.

Aamulla ja pitkin päivää Kaisa saa paljon viestejä aamuhartaudestaan. Yleensäkin niitä tulee monia, mutta nyt tavallistakin enemmän. Vakiokiittäjät eivät ole niinkään liikkeellä. On toki tuttujakin, mutta huomiota herättää, että yhteyttä ottavat tuiki tuntemattomat, sellaiset joiden on täytynyt kaivaa Kaisan osoitetiedot jostakin. Sana kielletystä surusta on sattunut. Aihevalinnan rajuus ja tuoreus tempaisee minutkin. Nyt ei hääritä tutulla ja turvallisella keskialueella vaan rouhaistaan reunalta ja kuitenkin tavalla, josta jokaisella on kokemusta ja ymmärrystä.

Illalla hyvä pitkä keskustelu Elsan kanssa. Poikakerho tulee huomenna tänne. Aiheena nämä blogit.

Ei kommentteja: