Selkä

Viime päivien riesa on selkä. Monesti selkä on ollut kipeä ennenkin, mutta se on ollut yleensä joko noidannuolityyppistä, tiedetystä rasituksesta tai riuhtomisesta johtuvaa kipua tai sitten pitempiaikaista alaselän iskiasvaivaa. Tämä on erilaista. Kipupiste on selkärangassa lapaluiden kohdalla, tarkemmin vielä noin viiden sentin mittainen kohta selkärangan oikealla puolella.

Ensimmäiset merkit selkävaivasta alkoivat jo parisen viikkoa sitten, ehkä kauemminkin. Kun keskiviikkona ajan junalla Tampereelle kuulemaan tuloksia isän bronkoskopiasta eli keuhkoista otetuista irtosolunäytteistä, selkä alkaa vaivata koko ajan. Istun vinosti jompaan kumpaan hartiaan tukeutuen, jotta keskiselkä ei koskettaisi selkänojaa. Samalla tavalla vinoilen torstaina Simon eläkkeellemenoseuroissa kryptassa ja perjantaina johtamistaidon JET-koulutuksessa Seurakuntaopistolla. Pahimpia vastustajiani ovat nyt selkänojat.

Kaisalle yritän antaa sanoja selkävaivastani. Välillä kuvailen kuin joku puristaisi jotakin lyttyyn, välillä se on kuin tulehtunut ihohuokonen, joka ennen havaituksi tuloaan aiheuttaa säteilevän olon. Kipu ei ole sietämätön, ei todellakaan, mutta sen vähittäinen kasvu tuntuu kummalliselta. Aluksi se oli lievä tunne jossakin, mutta päivä päivältä siitä tulee yhä isompi ja hallitsevampi.

Selkä opettaa tajuamaan sairauden psyykkisiä puolia. Järki sanoo, että todennäköisesti tämä kuuluu osastoon ei paljon mitään. Kaisa ehdottaa sen olevan polvisäryn takia vinosta ja raahustavasta kävelystäni johtuvaa lihasjännitystä, vaikka tuntuukin lähinnä selkärangassa, siis luussa.

Kumpikin tiedämme, miksi näin vähäinen vaiva alkaa tuntua yhä inhottavammalta. Eturauhassyöpä leviää nimenomaan luustoon ja siellä ensiksi rintarangan ja lantion alueelle. Joko se olisi siellä, vaikka lokakuun alussa luustokartta oli puhdas?

Kun Kaisa laittaa koko tautihistoriani potilaskertomukset järjestykseen mappiin, näemme harvinaisen selvästi, miten monta virhettä kohdallani on jo tehty. Ensimmäisen kerran korkea PSA-arvo, silloin jo 18,9, oli mitattu elokuun lopussa 2006 pitkän sairaalassa ja kotisairaalassa annetun antibioottihoidon jälkikontrollissa. Siksi selkävaiva on puhuttava asiantuntijalle eikä selkävaivan itsensä vaan siihen liittyvien pelkojen ja psyykkisten tuntemusten tähden.

Onneksi polvivaivan takia on aika ortopedille. Lääkäri on katsonut edellisellä viikolla otetun magneettikuvan. Sisään astuessani pöydällä on valmiiksi kirjoitettu raportti. Polvikierukassa on kaksi repeämää. Polvi ei leikkaamatta parane. Hämmästyn kun kuulen, että leikkaus voidaan hoitaa kahden viikon sisään niin, että jalan pitäisi olla jouluksi kunnossa.

Lääkäri ottaa selkäni vakavasti. Todennäköisimmin vinosta kävelystä aiheutunut lihasvaiva, joka menee ohi kun kävely saadaan kuntoon, hän sanoo ihan niin kuin Kaisa, mutta metastaasiepäilyn takia tällaiset tutkitaan aina. Jos lokakuun alussa tehty luustokartta on ollut puhdas, olisi syövän eteneminen ollut aivan hurjaa, sillä kivuliaaksi äitynyt metastaasi on aina jo varsin suurikokoinen. Sen takia todennäköisyys on pieni.

Käyn välittömästi röntgenissä. Iltapäivällä lääkäri soittaa. Leikkaus torstaina, siis kolmen päivän kuluttua. Perjantain työt peruutettava, lauantain ajo Vaasaan mietittävä, ehkä Kaisa ajaa koko matkan, ehkä tytöt osan aikaa. Minun leikatulle jalalleni se on ilmeisesti liian hankala juttu. On suostuttava potilaaksi, jotta polvi saataisiin mahdollisimman nopeasti taas toimivaksi.

Selkäkuvat ovat puhtaat. Niin olin koko ajan kuvitellut, mutta se pieni inhottava nipistys, jonka parhaillaankin tunnen, oli ottanut vähitellen valtaansa. Nyt voin jättää sen rauhaan.

Selkäkivun ensioireet ajoittuvat suurin piirtein niihin päiviin, jolloin lääkekuurini alkoi. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa otan yhden pillerin, jonka hinta on siinä kymmenen euron hujakoilla. Kelan erityiskorvausluokkaan kuuluvana ja uuden Kela-kortin kantajana maksan kolmen kuukauden aikana syötävästä tuhannen euron satsista yhteensä kolme euroa. Näin kuluvat veroeuromme minun ja lääketehtaan suuhun. Vaviskaa, veronmaksajat!

Tuo pieni pilleri estää miessukuhormonin ja syöpäsolujen välisen kommunikaation. Eturauhassyöpä ei etene, jos ihmisruumiissa ei ole miessukuhormoneja. Yksinkertaisinta on siis estää hormonituotanto tavalla tai toisella. Minun lääkkeelläni ei kajota siihen vaan hormonin ja syöpäsolujen väliseen yhteyteen. Kuulostaa nerokkaalta, mutta mistä voidaan tietää, miten se tepsii. Luulen, että selkäkivussani ja sen vähittäisessä yltymisessä on ollut osittain kyse juuri tästä. Luottamus hoitoon horjuu, kun se on vain se pieni pilleri.

Kun pillerihoito alkoi, rintakipu ja kuumat aallot olivat selkeitä sivuoireita. Hurjimmilta tuntuivat lämpöaallot, jotka nousivat peräaukon paikkeilta ja levisivät eturauhasen tuntumaan, korkeintaan jonnekin alavatsan seutuville, ei muualle. Välillä on ollut selittämätöntä hikoilua ja palelua, ehkä myös ihon kuivumista, joka sekin mainittiin sivuoireeksi. Moneen päivään en ole kuitenkaan tuntenut kuin lievää arkuutta nännien ympärillä. Koska hoidosta eli lääkkeestä ei tarvitse kärsiä, tuskin se on tehokaskaan, huolestunut psyykeni ajattelee. Siksi se kehittää hienon tarinan selkään takertuvasta syöpämöntistä.

Ehkä selkäkipu on metafora jollekin muulle. Tänään istuu KP ruokapöydässämme. Katkonaisesti käymme parissa tunnissa läpi valtaisan määrän asioita. Siinä lentelevät Kaisan ja minun suhde, kotimme täällä ja asumisemme ennen, meidän kaikkien kolmen aiemmat suhteet ja ihmisten, etenkin Järvenpään-ajan kuoroystävien suhtautumiset minuun, lapset ja taudit, omat ja muiden, seksuaalisuus ja identiteetti, elämän suunnittelu ja kuolema, Jokela ja taiteet, synti ja hulluus, työn muutokset ja paineet, entiset esimiehet ja vallan kysymykset. Puheemme on pyrähtelyä, levotonta kuin lintuparvi. Asiaan kuin asiaan voidaan tarttua, mikään ei ole kiellettyä, mutta mistään ei oteta kunnolla kiinni.

Elämän isot kysymykset lentelevät sanoina ympärillämme. Kuromme umpeen parin kolmen vuoden informaatiokuilua. Mitä muuta siinä tapahtuu, sitä en tiedä. En ainakaan tunne saavani selkääni, mutta jotakin minussa on lukossa. En uskalla luottaa kuten ennen.

Vajaa kaksi viikkoa sitten sain selkään. Se tapahtui vanhan ystävän kanssa käymässäni kahden tunnin puhelinkeskustelussa, josta en pettymykseltäni ole toistaiseksi kyennyt kirjoittamaan, mutta jota mieleni käsittelee näköjään edelleen ja jatkuvasti. Suuresti ilahduttanut yllättävä sähköpostiyhteydenotto ja soittokehotus, jonka erheellisesti tulkitsin ystävyyden elvyttämishaluksi, osoittautuikin aivan muuksi. Kovin se sattui, kun pala palalta ymmärsin syvemmin, että päälleni langetettu tuomio on voimassa ja se ilmoitetaan minulle tätä puhelua varten harkitun käsikirjoituksen mukaisesti. Siitä se selkäkipu tuli, selkään ottamisesta. - Se on sun Akilleen kantapääsi, että et puolustaudu, KP sanoo.

Tänään jätän rauhaan mielikuvan selkää jäytävästä syövästä ja keskityn iloon siitä, että polvi paranee. Silti tällainen naiivi kuva asioiden selkiämisestä ja lohdun leviämisestä polveen ja kaikkialle on typerä ja epätosi. Haavoja on ja selkäkipuja. Niitä on vain suostuttava katsomaan ja sietämään.