Hyvää joulua!

Perunat kiehuvat ja jouluradio soi. Googlasin imelletyn perunalaatikon ohjetta ja etsiydyin Marttaliiton keskustelusivulle, jolta itse asiassa Kaisa löysi tavattoman tarkan ohjeen. Hämäläisen maatalon pojaksi itseään kutsuva kirjoittaja antaa imeltymislämpötiloista, perunan tärkkelyspitoisuuksista ja muista asiaan kuuluvista seikoista niin yksityiskohtaisia neuvoja, että päätin seurata. Huomenna maistetaan, onnistuinko.

Joulu tulee. Paljon on tehty ja paljon on valmiina. Paljon on myös kesken ja kaikenlaista jää tekemättä. En kuitenkaan jaksa ahdistua.

Äsken meillä oli noin 90 jouluvierasta. Tapanilan elävän adventtikalenterin (katso http://www.tapanila.fi/) luukku 22 oli meillä. Pergolan lattialle Kaisa oli kapaloinut kuonoltaan hyvin kehittyneen nallen, Herra Pitkänenän, heinävuoteelle. Ulkoroihut tuoleilla Pitkänenän takana tekivät Marian ja Joosefin virkaa ja ympärillä oli kymmeniä tuikkukynttilöitä ja ulkotulia.
Niin kuin vuosi sitten, kaikki tulijat saivat jo portilla käteensä kynttilän. Väkeä alkoi tulla 15 minuuttia ennen määräaikaa. Vasta kun hetki oli tullut, kaikki ohjattiin takapihallemme luostarin hiljaiseen puutarhaan.

Kun kaikki olivat päässeet pihaan, aloitin virren Nyt seimellesi seisahdan. Muuta ohjelmaa ei ollut. Muutamat kyselivät Kaisalta Tapanilan viini- ja virsiseurasta, josta hän oli esittelysanojen yhteydessä parilla sanalla kertonut. Vaikka kaikki eivät yhtyneet veisuuseen, virressä oli voimaa.

Eilen istuimme ystäväjoukolla joulunalusiltaa jo perinteiseksi käyneessä Antiokia Atabar -ravintolassa Eerikinkadulla. Omistajan luvalla lauloimme puolet tämän vuoden Kauneimmat joululaulut -vihkon lauluista ja kerroimme kukin onnen kaukomaastamme.

Lähtötunnelmissamme luin Laurilta tulleen tekstiviestin, jossa hän kertoi ajaneensa kolarin. Oli Töölön sairaalassa, mutta miehelle ei ollut sattunut mitään hyvin vakavaa, autolle kylläkin. Silti jäi kamala olo, kun ymmärsi, miten olisi voinut käydä.

Lauantain vietimme Jyväskylässä 13 vuotta sitten kuolleen Juhon synttäreillä Maijan ja Pertin luona. Vieraiden perusjoukko on ollut sama, mutta minä olin mukana vasta toista kertaa. Rauhassa istuimme iltaa pitkään, vaikka meidän sisuksissamme ei ihan rauhallista ollut. Automatkalla mennessä purkautui viikkojen väsymys ja paine. Koko paluumatka sitä purettiin ja tyynnyteltiin.

Minulla on viime keskiviikosta asti ollut vatsanahkani alla pieni ampulli aivolisäkkeeseen vaikuttavaa hormonilääkettä, joka estää miessukuhormonin erittymisen kokonaan. Lääkkeen kävin itse apteekista hakemassa, ja Timo Joensuu napsautti sen Docrates-klinikalla paikoilleen salamannopealla ja kivuttomalla liikkeellä. Pisto tuntui vähemmän kuin verikokeen ottaminen. Itse kapseli sen sijaan tuntuu pikkuisen, ei kivuliaalta, mutta tuntuu, ja sen ajatteleminen tuntuu enemmän.

Jo muutenkin olen ymmärtänyt itseni aikaisempaa herkemmäksi, herkkänahkaisemmaksi ja ärtyvämmäksi. Pelkään pahoin, että hormonitasapainon näin totaalinen myllääminen pahentaa tilannetta. Onneksi olen kuukauden sairauslomalla tilanteeseen sopeutumassa. Sairausloman voisin laittaa lainausmerkkeihin siinä merkityksessä kuin niitä usein käytetään ilmaisemaan näennäistä tai luuloteltua tilaa. Näennäisyyttä on se, että sairauslomalla voin keskittyä entistäkin paremmin kirjoittamaan keskeneräistä tilaushistoriaa, jonka käsikirjoituksen pitäisi olla valmiina tammikuun lopussa, koska kirja ilmestyy maaliskuussa.

Ensin on kuitenkin joulu.

Tämän vuoden joulukokoonpanoja on taiteiltu monta viikkoa, mutta monet palaset yhä liikkuvat. Melkein joka päivä on jokin yksityiskohta muuttunut. Suuren uusperheen jäsenillä on kymmeniä huomioon otettavia läheisiä.

Huomenna aatonaattona meillä on ensimmäinen aatto. Siksi meillä on kinkku uunissa ja perunalaatikko imeltymässä. Minun lapseni puolisoineen tulevat huomiseksi iltapäiväksi ja illaksi. Jouluaattona Kaisan lapsista ilmeisesti kaksi on kanssamme joulupöydässä ja kolmaskin illanistujaisissa. Joulujuhlaa vietämme vielä tapaninpäivänä, jolloin Lotan perhe tulee meille. Viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta menemme minun lasteni kanssa Tampereelle, jonne äidin luo kerääntyvät kaikki kynnelle kykenevät jälkeläiset.

Tulee joulu meillekin, näin vaikean vuoden tueksi ja päätteeksi. Toivottavasti se tulee myös teille, levollisena, lohtua ja rauhaa antavana omana itsenään.

Kiitos sinulle, lukija hyvä, ystävyydestä, yhteydenpidosta, tuesta ja myötätunnosta. Kiitos tästä vuodesta, onnea tulevalle!

Lääkärin lausunto

ICD10 luokitukset
C61& Eturauhassyöpä

Käynnin syy
L2 seurantakäynti

Esitiedot
Saanut radikaalisädehoidon prostataan 17.3. - 12.5.2008, 76 gy. Imusolmukkeet hoidettu 45 gy ja seminaalivesikkelit 50 gy. Sai myös mamillasädetyksen. Jnkv mastodyniaa edelleen. Casodexista lieviä hormonihoidon haittoja ilmaantunut. Painon nousua, ärtyisyyttä, hikoilu loppunut. Ulkona kylmässä ilmassa palelee herkästi ja vaatteiden tarve lisääntynyt. Casodex jatkunut sädehoidon jälkeen 150 mg x 1. Nyt puoli vuotta hoidosta, mutta PSA tuntuu laskevan varsin laiskasti.

11.10.2007 PSA 35,8
18.7.2008 PSA 6,1
24.10.2008 urologin vastaanotolla kirjattu PSA-arvoksi 3,7

Jatkosuunnitelma
Eturauhassyövän aggressiivisuus ja hidas PSA:n lasku sädehoidon jälkeen ennakoi lyhyttä tautivapaata aikaa verrattuna siihen, että PSA saataisiin hoitotoimenpitein painumaan nopeasti mittaamattomiin.

Suosittelen hormonihoidon tehostamista aloittamalla Zoladex 10,8 mg 3 kk:n välein tavoitteena PSA:n mittaamattomuus tai arvo alle 0,5. Jatkossa syytä kontrolloida myös veren sokeri- ja rasva-arvoja. Mikäli niissä nousua, niin hormonihoidosta johtuen herkästi sokeritauti- ja kolesterolilääkitys. Cialis potenssin tueksi 5 mg x 1 jatkuvana lääkityksenä.

Istunnon tapahtumat
Resepti: ZOLADEX 10,8 mg IMPLANT n:o 4 x 1, implantoidaan vatsaan. CIALIS 5 mg tabl., kalvopääll. Vuoden tarve x 28, 1 x 1, 1 tabletti kerran päivässä.

Oma pieni kommentti vain
Kaikki edellä on suoraan lääkärin lausunnosta. Oma tulkintani on, ettemme turhaan olleet huolissamme, kun kesäinen mittaustulos oli yli kuuden. Olisi kannattanut mennä hakemaan syöpälääkärin mielipidettä (sitä paljon puhuttua second opinionia) jo aikaisemmin, mutta hyvä näin.

Eturauhassyövän hoitoa käsittelevistä teksteistä olimme ymmärtäneet, että osalla miehistä PSA laskee minimiarvoonsa hitaasti. Joillakin lasku kestää jopa pari vuotta. Sen saimme kuulla vasta nyt, että hitaus korreloi suoraan ns. tautivapaan ajan pituuteen ja siten suoraan elinikään. En jatka enää urologian klinikan potilaana, vaan siirryn ainakin toistaiseksi yksityispotilaaksi.

Nyt aloitettavalla hoidolla on tarkoitus runnoa PSA väkisin alas. Vereen erittyvä PSA indikoi syövän tilaa ilmeisesti hämmästyttävän tarkasti. Jos arvo saadaan painetuksi mittaamattomiin ja se pysyy siellä, tätä kutsutaan tautivapaaksi ajaksi. Toistaiseksi oma PSA-arvoni on ollut syksystä 2006 asti (ensimmäinen mittaus syyskuussa 2006, jolloin se oli 18 ja vasta nousussa, eihän syöpää minusta lähdetty etsimään ennen seuraavan vuoden helmikuuta) jatkuvasti niin korkealla, että minua ei ole voitu tilastoida taudittomiin.

Kun hoidolla yritetään vaikuttaa elämän pituuteen, on kestettävä hoidon hinta.

Työkriisi

Rikon vihdoin hiljaisuuden. En vain ole kyennyt kirjoittamaan. Olen ollut lukossa.

Voisin muotoilla niinkin, että en ehtinyt kirjoittaa, ennen kuin menin lukkoon. Olisin voinut kertoa onnellisen viikonloppumme Vierumäellä, jonne lähdimme melkein heti sen jälkeen, kun olin käynyt mittauttamassa odotetun PSA-arvoni. Mielellään olisin kertonut senkin, miten saimme melkein valmiiksi pihan laatoitusurakan kamppaillessamme talvea vastaan. Olisin voinut kertoa hassuista kahdenkeskisistä istuskeluista pergolassa pimeinä syksyiltoina. Ja ennen kaikkea olisin voinut kertoa, miten helpottuneelta tuntui olo, kun PSA oli lokakuun mittauksessa enää 3,7.

Monien huonojen uutisten jälkeen kertoisi niin mielellään hyviä. Mitä sitä suotta toisia rasittamaan, kun elämä on lähinnä onnellista ja hyvää.

Näitä hyviä asioita en ehtinyt koskaan kirjoittaa ennen kuin menin niin lukkoon, etten kyennyt sanoittamaan asiaani oikein itsellenikään.

PSA-arvon selvän alenemisen tulkitsimme hengähdystauon saamiseksi. Tauon pituudesta emme voineet tietää, mutta jätimme syövän syrjään ja keskityimme muuhun. Näistä tunnoista ei jäänyt autenttisia dokumentointeja. Kaisa sentään kirjasi luvun 3,7 hieman apokryfisesti Triptyykkiinsä.

Nyt yritän. Syy siihen on tiistainen käyntimme Docrates-klinikalla Timo Joensuun luona. Hänellä oli erilainen näkemys syöpäni hoidosta kuin tautia hoidon jälkeen seuranneilla urologeilla. Ennen kuin kerron siitä yritän selvittää tätä toista asiaa edes itselleni.

Menetetty asema

Olen joutunut elämäni pahimpaan työkriisiin. Miten kaikki tapahtui, sitä en osaa tarkasti kuvailla. Eilen sain sen sanoittamiseen apua työtoverilta, joka oli kuullut esitystäni Diakin hallituksessa syyskuussa. ”Sinähän pyrit luomaan tutkimuksellisia linjauksia, kun muut esittivät vain sitä opetusministeriölle syötettävää hölynpölyä, johon kukaan ei usko”, hän sanoi.

Minua, asemansa menettänyttä entistä tutkimuspäällikköä, lohduttaa edes hieman, jos työyhteisössä yhdelläkin on käsitys, että yritin pitää kiinni kriittisen tutkimuksen arvoista ja ihanteista.

Oikeastaan olen ollut kriisissä työni suhteen osapuilleen siitä asti, kun elämäni muuttui syövän takia muutenkin dramaattisesti. Jo sitä ennen olin joutunut Diakin eteläisten yksikköjen yhdistyessä luopumaan yksikönjohtajan tehtävästäni ja sopeutumaan uuteen, vielä sisältöään hakevaan tutkimuspäällikön työhön.

Siitä olen ainakin varma, että hämmästyin, kun viime joulukuussa polvileikkauksesta toipuessani sain määräyksen tehdä töitä sairauslomasta huolimatta. Siitä alkaen olen puhunut työhön liittyvistä tunteista kafkamaisena olona. Monet ovat kuulleet minun kertovan, kuinka minua pyydetään piirtämään paperille ympyrä ja kuinka minulta sen piirrettyäni kysytään: miksi et piirtänyt paperille ympyrää?

Olen lukenut todennäköisesti tahattomista kielioppivirheistä halveksuntaa tai suoranaisen hyökkäyksen itseäni kohtaan. Viime talvena jouduin kirjoittamaan saman asian yhä uudestaan, mutta lopullisen version pääajatuksissa oli paljon itselleni vierasta. Kokemukselleni tutkijana ei ole ollut kapeaksi osoittautuneen ammattikorkeakoulututkimuksen piirissä käyttöä. Esimiestason yhteydenotot ovat ainakin vuoden verran tarkoittaneet meillä kotona muutaman päivän mittaista kiihtymystä, unettomuutta ja yrittämistä ylikierroksilla. Se on tullut selväksi, että ajatukseni ja näkemykseni työni keskeisestä sisällöstä eivät ole esimiehilleni kelvanneet.

Työuupumus

Kun asiantuntijatehtävissä joutuu tilanteeseen, jossa hyvässä tarkoituksessa tehty ajatustyö ei kelpaa työn tilaajalle, tässä tapauksessa ammattikorkeakoulun johdolle, se johtaa väistämättä kriisiin. Se taas saa aikaan puolustusasenteen ja muurin muuta työyhteisöä ja varsinkin esimiestasoa vastaan. Tämä kaikki vie kyynistymiseen ja ammatillisen itsetunnon alenemiseen, sehän opetetaan kaikissa työuupumuksen vaiheita käsittelevissä kirjoissa.

Ilman esimiesten demonisoimista en kestäisi lainkaan, vaikka kuinka järki sanoisi, että kaikkien kannalta olisi parempi puhaltaa yhteen hiileen ja innostua yhdessä. Sellainen oli oma asennoitumiseni uuden työkauden alussa kaksi vuotta sitten ja sellaisella otteella yritin aloittaa kesälomakauden jälkeen elokuussa, kun tiesin saaneeni rehdin ja reippaan uuden työtoverin, jonka kanssa saatoin suunnitella ja toteuttaa töitäni.

Viime maaliskuussa, pian isän hautajaisten jälkeen ja sädehoitojakson ensimmäisellä viikolla, minulla oli kehityskeskustelu. Olin valmistautunut siihen hyvin. Kun nyt katson silloin kirjoittamaani, suora tekstini on yritystä kertoa pahasta olosta ja toistuvasta väärin ymmärretyksi tulemisen kokemuksesta. Ihan hyvin sen olisi voinut tulkita hätähuudoksi. Esimieheni näyttikin ottavan vakavasti tunteeni arvostuksen puutteesta. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään.

Palkka alas ja tasapuolinen kohtelu

Samalla viikolla rehtori kutsui minut neuvotteluun, jossa minulta edellytettiin allekirjoitusta paperiin, jonka nojalla minulle neuvoteltaisiin uusi työsopimus. Myös palkkani alenisi tuntuvasti. Tästä järkyttyneenä ja sädehoidon aiheuttamien vaivojen takia jäin sairauslomalle sädehoitojakson loppuun. Omituisena signaalina sain työpaikan tiedotteesta lukea, että minulle oli määrätty sijainen, jonka sijaisuuskausi ulottuisi yli kuukautta sairauslomaani pitemmälle. Samalla kuulin työhöni liittyneistä sopimuksista, joita oli selvästi valmisteltu ilman minua.

Elokuussa heti töihin palattuani alistuin allekirjoittamaan uuden työsopimuksen, jolla palkkani aleni 14 prosenttia. Vaikka muutos koski myös muita entisiä yksikönjohtajia, ajattelen nyt, että sopimuksen allekirjoittaminen oli virhe. Olin vedonnut vuoden 2006 organisaatiouudistuksen yhteydessä toistuvasti vakuutettuun seikkaan, ettei kenenkään palkkoihin kosketa työtehtävien mahdollisesti muuttuessa.

Kun innostuneena ja uusin voimin aloitin uutta työkautta, halusin olla yhteisöllinen ja toimia odotusten mukaan. Vaikea oli arvata, että jo kohta työehtojani ruvettaisiin huonontamaan uudestaan. Suunnitelma oli ilmeisesti jo edellistä sopimusta allekirjoittaessani olemassa. Sen ymmärrettyäni minulle on turha puhua tasapuolisesta kohtelusta työpaikkamme politiikkana tai arvona.

Jo syyskuun alussa sain ensimmäisen kerran kutsun neuvotteluun tutkimusohjelman etenemisestä. Esimiehen ehdottama ajankohta ei kalenteriini sopinut, ei myöskään seuraava. Asia viivästyi, ja vasta lokakuun alussa kuulin, että kyse on tutkimuspäällikön tehtävästä. Esimieheni ehdotti minulle siirtymistä erikoistutkijaksi. Minulle se ilmaisi selvän epäluottamuksen onnistumiseeni tutkimuspäällikkönä. Marraskuun alussa pidetyssä neuvottelussa minulle ilmoitettiin, että aseman muuttuminen merkitsee myös uutta 10 prosentin palkanalennusta. Kaksituntiseen keskusteluun olin onneksi saanut kutsua mukaani pääluottamusmiehen. Hänen mielestään henkilökohtaiseen lisääni ei voisi kajota. Ongelmien syyksi hän tunnisti huonon esimies-alaissuhteen.

Täysin selkää kuvaa minuun kohdistuneista moitteista en saanut. Ymmärrän, että minun katsotaan keskittyneen liiaksi tilaustutkimuksiin, joissa toimin itse tutkijana tilaajan ja Diakin välisen sopimuksen perusteella, ja niiden takia laiminlyöneen tehtäviini kuuluvia uusien hankerahoitusanomusten laatimisia ja yhteydenpitoa Diakin eri yksiköihin. Vaikka en voinut yhtyä esitettyihin asia-argumentteihin, minuun kohdistuva epäluottamus tuli niin selväksi, etten voinut kuin suostua vaatimuksiin statuksen muuttamisesta. Palkkauksen uutta alentamista en hyväksynyt, eikä asiasta ole sen koommin puhuttu.

Edelleen kuitenkin luulen, että vakavin minuun kohdistuva moite koskee vääriä ajatuksia ja vääriä mielipiteitä, ei vääriä tekoja ja toimenpiteitä.

Tiedotus työyhteisölle

Neuvottelun päätteeksi työnantajan edustajat pyysivät minua itse tiedottamaan asiasta työyhteisölle. Ehkä he ajattelivat minun haluavan suojata selustani, ja lopputulos näyttäisi siistiltä myös heidän kannaltaan.

Sattumalta minulla oli juuri seuraavalla viikolla vuorona tehdä pääkirjoitus kaikille noin 280:lle työyhteisön jäsenelle leviävään viikkotiedotteeseen. Siihen kirjoitin tulkintani Diakin historiasta ja sen rakenteisiin levinneestä epäluottamuksesta. Kirjoitukseni lopetin näin:

Näitä kysymyksiä olen joutunut miettimään erityisesti viime viikot epäonnistuttuani kirkollisen tutkimusohjelman käyntiin saattajana. Minuun kohdistuvan epäluottamuksen takia minut on 5.11. siirretty vastaavan tutkimuspäällikön paikalta muihin tehtäviin.

Tätä on seurannut vain yksi siirto. Työtovereitten vilpittömään kysymykseen siitä, jatkanko vanhoissa tehtävissäni siihen saakka, kunnes seuraajani on valittu, esimies sanoi ehdottoman ein. Perusteluksi hän esitti edellä olevat lauseeni viikkotiedotteessa. Ilman niitä olisi kuulemma ollut vaihtoehtoja, mutta nyt niitä ei enää ollut. Ja minä kun olin vain noudattanut saamaani ohjetta tiedottaa asiasta.

Jouduin sivuun kirkollisen tutkimusohjelman tutkijanpaikkojen rekrytoinnista, mutta sain kaipaamaani työrauhaa kirjoittaa keskeneräisiä tutkimuksiani. Silti minut velvoitettiin hoitamaan kalenteriin merkityt syksyn yksikkövierailut, niin kuin teinkin. Kävin edustamassa työtä, josta minut oli jo siirretty syrjään. Molemmissa paikoissa kaikki läsnäolijat tiesivät sen, mutta vaikenivat.

Määräykset muuttuivat

Olen tietenkin yrittänyt tulkita tapahtunutta minkä olen kyennyt. Unettomina öinä ajatukset ovat lähinnä hakkaavia, ahdistuneita ja aggressiivisia, mutta päivisin etsin seesteisempiä vastauksia.

Keksimistäni vaihtoehdoista suosin eniten tulkintaa, jota kutsun nimellä Määräykset muuttuivat. Sen mukaan toimin tammikuussa 2007 johdonmukaisesti silloin esillä olleitten näkemysten mukaan. Minua kannustettiin solmimaan sopimuksia tutkimuksista ulkopuolisten yhteisöjen kanssa, jotta voisin myydä työajastani vähintään 40 prosenttia muille. Tilaustutkimuksissa teen sopimuksiin perustuvia töitä, joista talo saa korvauksen, vaikkakin työmäärään ja -aikaan nähden vähäisen. Samoin minua kannustettiin toimimaan aktiivisesti yliopistolla dosenttina, jatkamaan tehtäviäni Diakonian tutkimuksen seuran puheenjohtajana sekä kirjoittamaan ja esiintymään kirkollisena asiantuntijana.

Sairastumiseni on osaltaan viivästyttänyt tutkimusten valmistumista, mutta koko ajan niiden rinnalla olen huolehtinut jatko-opiskelijoiden opinnäytetöiden ohjaamisesta ja pyrkinyt luomaan kirkolliselle tutkimusohjelmalle hyödyllisiä yhteyksiä.

Samanaikaisesti keskustelu tutkimusohjelmista muuttui ja eteni minun tietämättäni. Ohjelmiin liittyvän tausta-ajattelun ja niiden sisällön lopullinen muotoilu tehtiin joulukuun 2007 ja maaliskuun 2008 välisenä aikana. Juuri silloin oma kriisini oli vaikeimmillaan. Eturauhassyöpäni diagnosoitiin uudelleen, ja tauti todettiin aggressiiviseksi. Helmikuussa kuoli isä. Jälkiviisas sanoo, että olisi pitänyt jäädä pitkälle sairauslomalle.

Yritin saada ääntäni kuuluville, mutta tunsin joutuvani kafkamaiseen kierteeseen. Jouduin nielemään omalle tutkijanlaadulleni vieraita ajatuksia soveltavaan ja empiiriseen tutkimukseen kaventuvasta ammattikorkeakoulututkimuksesta. Sellaisia äänenpainoja minun oli vaikea ymmärtää. Haluaisin edustaa metodisesti monipuolisempaa ja tieteellisesti kriittisempää tutkimusnäkemystä kuin millaiseen Diakin nykyiset dokumentit nojaavat.

Ei tukea

Olin ihmetellyt ääneen sekä esimiehelleni että monille muillekin kummeksuntaani siitä, että uudessa työssäni minuun suhtaudutaan oudosti. Yksi työtoverini antoi minulle avaimet näkökohtaan, joka ei ollut juolahtanut mieleeni. Siirtymiseni yksikönjohtajan tehtävistä ilman erillistä hakua tutkimuspäälliköksi herätti samaan asemaan kelpoisissa kateutta. Työtoverini mukaan en olisi edes voinut onnistua, koska minulla ei ollut työtovereiden tukea.

Yksikönjohtajana ympärilläni oli hymyä, keskustelua ja tietoa sieltä ja täältä. Tutkimuspäälliköksi siirtyminen merkitsi minun kannaltani putoamista vallan lisäksi myös kasautuvasta tiedosta, edustustehtävistä ja hämmästyksekseni jopa työtovereiden tervehdyksistä. Itselleni putoaminen oli niin merkittävä, että en ymmärtänyt uutta asemaani sellaiseksi, joka monelle muulle olisi merkinnyt statuksen nousua. Työtovereiden, erityisesti opettajien, oli hankalaa ottaa minut vastaan uudessa tehtävässä. Johtoon jääneet olivat kiusaantuneita, kun en ollutkaan enää yksi heistä. Se oli vieroksuntaa, jonka vastustamiseksi ja uuden roolin vahvistamiseksi olisi pitänyt työskennellä. Se ei onnistunut, koska pisimmäksi aikaa vanhan roolini vangiksi jäin minä itse. Johtoryhmään en osannut laatia sellaista paperia, jonka olisin arvioinut menevän siellä läpi, vaan tein vanhoille kavereille paperia, jolla halusin virittää keskustelua tutkimuksen roolista ja luonteesta Diakissa. Sellainen ammuttiin siellä alas.

Ammatillinen itsetunto

Epäluottamus johtaa epäarvostukseen, vaikka kuinka muuta vakuutettaisiin. Ammatillisen itsetunnon romahtaminen tuntuu olevan yksilöllisenä depressiota ja ahdistusta aiheuttavana kokemuksena melkein samaa luokkaa kuin avioero ja suoraan sanoen suurempi kuin terveydellinen kriisi.

Kun työterveyshuolto teki työyhteisössäni selvityksen työuupumuksesta, uupumusasteista väsymystä ja kyynistymistä minulla oli vasta kohtuullisesti. Sen sijaan faktori, joka mittaa ammatillisen itsetunnon heikkenemistä, oli pahasti punaisella. Näin minut on tutkimuksin todettu vakavasti työuupuneeksi. Työyhteisössäni meitä oli selvityksen mukaan muitakin, aivan liikaa. Vakavasti työuupuneita oli yhdeksän prosenttia, mutta jos lievät tapaukset lasketaan mukaan, yli 40 prosenttia. Omassa työyksikössäni vakavasti työuupuneitten määrä oli niinkin korkea kuin 17 prosenttia.

En ole ensimmäinen, jolle sairaus ja muut elämänkäänteet aiheuttavat vakavia takaiskuja työssä. En ole ensimmäinen, jolla on kokemuksia siitä, että lyötyä on helppo lyödä. Tarinani on ehkä jopa järkyttävän tuttu. Tällaista kuitenkin tapahtuu, ainakin meillä kirkollisessa ammattikorkeakoulussa, joka ylpeilee kristillisellä arvopohjallaan ja kaikkien tasaveroisella kohtelulla.

Tästä eteenpäin

Olen vielä täydellisessä umpikujassa. Ensi tiistaina kuulen, kuka on valittu seuraajakseni. Ehkä hänen selkäänsä sälytetään tulehtuneen tilanteen selvittäminen.

Erikoista on ajatella, että saan seuraajan. On uskomatonta, että taloudellisessa tilanteessa, jossa budjetista piti höylätä miljoona euroa pois, rahaa löytyi yhtäkkiä kokonaan ennakoimattomaan ja suunnittelemattomaan vakanssiin. Epäilen, että senkin hinta tulee vielä minun maksettavakseni.

Näiden kuukausien kulkua sivusta seuranneet ovat jo useamman kerran kysyneet, enkö tunne olevani väärässä työssä. Parastani en ainakaan pysty tällaisessa paineessa antamaan.

Kvartaaleiksi pätkitty elämä

Maija soittaa ystävällisen puhelun tänään aamupäivällä. Kalenteristaan hän on huomannut, että tasan vuosi sitten hän on merkinnyt muistiin Kaisan soiton, että minulla on aggressiivinen ja vakava syöpä.

Minun pitää oikein tarkistaa, miten itse asian hahmotan. Oikein on tai melkein ainakin. Siitä on päivä ja vuosi, kun olimme Kaisan kanssa Meilahdessa urologin vastaanotolla kuulemassa tuloksia ja pohtimassa erilaisia hoitovaihtoehtoja. Kohta sen jälkeen Maija soitti ja Kaisa selosti hänelle, mitä lääkäri oli kertonut. Ensimmäiset tiedot diagnoosin muuttumisesta, vaatimattoman ja melko harmittomaksi kuvatun syöpäotuksen kasvamisesta patologisten näytteiden uusintatutkimuksen jälkeen isoksi möröksi, arvaamattomaksi ja huonoennusteiseksi Gleason 9 -syöväksi, olimme saaneet kymmenisen päivää aikaisemmin. Kymmenen päivää sitten muistimme toki asian Kaisan kanssa. Sanoimme sen ääneen, emme juhlineet vuosipäivää.

Vuosi on kulunut siitä, kun isä sulkapallopelin jälkeen sai lievän infarktin, muuttui kertaheitolla terveestä sairaaksi ja heikkeni sitten nopeasti sydäntaudin, syövän ja syöpähoitojen yhteisvaikutuksesta. Isän voimat loppuivat neljässä kuukaudessa.

Maijan kanssa kertaamme vuotta. Kova se on ollut, ei ollenkaan helppo. Silti vuosi sitten elimme sellaisissa paniikkitunnelmissa, että nykyhetkeen tai sen kaltaiseen en nähnyt lainkaan. Nyt osaan jo paremmin katsoa tulevaisuuteen ja ymmärtää luottavaisemmin, että elämä jatkuu, vaikka minun ei jatkuisikaan.

Kova vuosi on ollut hankala ja repinyt syvältä, mutta ehkä juuri raatelevuutensa takia se on ollut minulle myös onnellinen. En ole kokenut samanlaista läheisyyttä ennen. Ei minua ole samalla tavoin kannateltu kuin tämän vuoden aikana. En ole saanut sellaista huomiota olemassaolostani kuin sairaana. On ollut kohua ja kohinaa, mutta myös paljon lähelle tulemista. Osaan tuntea kiitollisuutta tästä vaikeasta vuodesta. Olen kiitollinen myös siitä, että olen ihan hyvin olemassa. Vuosi sitten en sellaista paljon pohdiskellut.

Nyt kun olen kontrolleissa käyvä pitkäaikaissairas, elämässäni ei ole enää niin paljon dramatiikkaa. Herätän vähemmän kiinnostusta kuin ennen. Oikeastaan se on hyvä. Joudun opettelemaan taas sitä todellisuutta, että yleensä me ihmiset olemme aika välinpitämättömiä toisiamme kohtaan. Minä en ole kenenkään toisen elämän keskus, vaikka läheinen olisinkin. Ei minun olemassaoloni tarvitse olla muiden jatkuvan huomion ja tarkkailun kohteena. Iloinen olen saamastani positiivisesta huomiosta, mutta minun on elettävä myös niinä hetkinä, kun en saa mitään erityishuomiota. Minä itse voin antaa signaaleja olemassaolostani ja voinnistani vaikkapa näiden blogiviestien avulla.

Oman erillisyyden ja oikeanlaisen omavaraisuuden tajuamista omaksi voimavarakseni tunnen tarvitsevani erityisen paljon tällä viikolla. Kolmen kuukauden rytmityksessä huomenna on se hetki, kun menen jälleen Meilahteen antamaan veri- ja virtsanäytteet. Niiden perusteella mitataan tulokset, jotka meille seuraavana perjantaina kerrotaan. Viikko menee jännitellessä ja odotellessa.

Olen tehnyt tästä mittauksesta ehkä liian suuren numeron. Olen ajatellut, että juuri tämän mittauksen tulos antaa selvän ennusteen taudin lähitulevaisuuden kehitykselle. Viimeksi PSA-lukuni oli 6,1 ja sädehoidosta ja hormonilääkityksestä huolimatta edelleen liian korkea, vaikka olikin pudonnut korkeimmasta (36) ja juuri sädehoitoa edeltäneestä arvostaan (18) selvästi. Olen pohdiskellut yksin ja yhdessä muiden kanssa, että nyt nähdään, kuulunko potilaisiin, jotka reagoivat sädehoitoon hitaasti vai niihin, joihin nämä hoidot eivät riittävän tehokkaasti tepsi. Tämän olen selostanut kysyjille lukuisia kertoja.

Nyt tajuan, että en tiedä tuota. Vaikka faktat olisivat oikeita, johtopäätökset ovat omiani. Tarinassa on liikaa omaa kehitelmääni, arvaustani ja dramatiikankaipaustani, haluani olla huomion kohteena ja keskellä kohua. Lääkäreiden asia on tehdä lääketieteelliset tulkinnat. Minä en ole niissä asiantuntija. Minä olen vain potilas, jolla on elämässään ihan muut vastuualueet. Mutta oikeuteni on ottaa vastaan saamani tiedot järjellä tai tunteella, ihan vain niin kuin minä tunnen.

Edelliseen liittyvä, mutta silti erillinen asia on, miten paljon sairaus ja siihen liittyvät asiat kuormittavat ja haittaavat suoriutumista muista vastuista. Siinäkin on asteikkonsa.

Nokian on kerrottu menettäneen viimeksi kuluneessa kvartaalissa kohtalaisen palasen markkinaosuudestaan. Minä elän tätä omaa kvartaalitalouttani ja mittautan oman elämänjanani todennäköisyyslaskennallista pituutta kolmen kuukauden välein ja arvioitutan sillä tavoin itseäni ja tulevaisuuttani. Taidan hyväksyä väitteen, että kvartaaleiksi pätkitty elämä on aika kuormittavaa.

Putte-Possun nimipäivät

Lauantai viikko sitten oli hieno päivä, poikkeuksellinen. Pääsimme vähän niin kuin Putte-Possun nimipäiville.

Aamulla pakkasimme reput ja olimme jo yhdeksän maissa sonnustautuneet piknik-tarpeiden kanssa tielle. Vaelsimme parin kolmen kilometrin päähän Keravanjoen rantaan Siltamäen rantapuistoon, siihen kohtaan, jossa Pyhän Laurin kirkko näkyy pienen vesiputouksen toisella puolella ja jossa ruohokentät leviävät kumpuilevassa maastossa epäsuomalaisesti suorastaan satoja metrejä joka suuntaan.

Edellisenä päivänä olin soittanut Jaanalle ja Ollille ja kysynyt, olisiko nyt oikea hetki. Olimme sopineet heidän 100-vuotissyntymäpäivillään kuohuviinibrunssista nurmikolla sopivana kirkkaana ja aurinkoisena syysaamuna. Kun tänä vuonna aurinko on ollut niin harvoin nähty vieras, perjantaina alkoi näyttää siltä, että lauantai olisi sään puolesta mahdollinen. Olihan se ja sopi myös Jaanalle ja Ollille.

Tuuli pirteästi, aluksi aika kipakasti, mutta muuten oli aika täydellistä. Etsimme hyvän kumpareen muutaman kymmenen metrin päästä kävelytiestä ja levitimme sille punaruutuisen liinan. Kaisa levitti repuistamme eväät niin kuin suoraan Viisikko-kirjoista. Ouna-koiran paikalle pantiin luita ja siansaparoita. Kahvikuppien, lautasten, kuohuviinilasien ja monen sortin syötävän seassa oli myös kokoelma suomalaisia suosikkirunoja sekä kaksi virsikirjaa.

Jaana ja Olli saapuivat iloisina, säteilivät kuin aurinko. Hyvä tuuli tarttui toisesta toiseen, ja se näkyi ohi kulkevien katseista. Lenkkeilijät polulla meitä tuskin huomasivatkaan, nekään rennosti ja hyvärytmisesti etenevät, jollaisia aina kadehdin, mutta vierestä kulkeneet koirankuljettajat lipoivat kieliään. Jaana sen huomasi: me olimme Putte-Possun nimipäivillä. Niistä muilla on vain yksi ulkopuolisen kadehtijan tunne: Oi jospa oisin saanut olla mukana.

Tango Satumaata on ehdotettu virsikirjaan useita kertoja enemmän tai vähemmän tosissaan. Koskaan ennen en ollut havainnut, että Putte-Possun nimipäivätkin on ilmiselvä virsi. Sekin kertoo ihanuudesta, joka valitettavasti on jossakin muualla, ehkä saavuttamattomissa.

Kaipauksen kohteen saavuttaminen voi puolestaan olla traumaattista. Me olimme ajatelleet Monet’n Givernyn puutarhan Pariisin-matkamme pääkohteeksi. Pyhästi ja arasti lähestyimme maaliamme. Kun olimme nähneet muurin, jonka takana puutarha oli ja oven, joka sinne johti, teimme vielä yhden väistöliikkeen ja söimme hyvän lounaan viereisessä ravintolassa. Vasta sitten olimme valmiit näkemään sen, mistä olimme lukeneet, puhuneet ja unelmoineet.

Giverny oli tietenkin ihana. Ilman muuta suosittelen sitä puutarhoista ja impressionismista kiinnostuneille Pariisin-kävijöille. Ei kai missään muualla sellaista kukkaloistoa näe. Vesipuutarha ja sen lummelampi on juuri niin kaunis ja tenhoava kuin kuvittelimme ja kuvista olimme nähneet. Vaan sittenkin jotakin jäi mielen pohjalle kaihertamaan.

Ehkä kaiken voi panna pilvisen sään syyksi. Emme nähneet kunnolla valoja ja varjoja. Onnen aurinko ei paistanut meille. Meidän valokuvamme eivät hehku niin kuin ne hehkuisivat, jos ne olisi otettu auringonpaisteessa. Ja tietenkin olimme museossa. Kaikki oli tehty mielikuvien ja vanhojen dokumenttien mukaan. Mestarin henki oli pakastettu Grande Alléen, pääovelta suoraan kohti vesipuutarhaa johtavan leveimmän puistokäytävän poikki kasvaviin krasseihin. Mistä me tiedämme, miten kauan Monet olisi tuota kummallista päähänpistoaan vaalinut.

Niin se on. Sen, minkä on kuvista nähnyt, on nähnyt jo ennen kuin on nähnyt sen itse. Todellisuuden kuvilla ruokitut unelmat ja haaveet ovat tärkeitä sellaisinaan. Kannattaa harkita, milloin sen haluaa rikkoa toteuttamalla haaveen. Kun unelmansa toteuttaa, saavuttaa ennen muuta sen, ettei tarvitse enää haaveilla. Me näimme Givernyn, jonka olimme kuvissamme niin monesti nähneet sitä ennen. Emme haaveile siitä enää.

Putte-Possun nimipäivämme sen sijaan jatkuivat kuin haaveena, melkein unena. Tietenkin se italialainen kuiva kuohuviini kupli suonissa ja auttoi pulppuilevaa keskusteluamme ynnä frisbeen perässä juoksemista niillä epäsuomalaisen avarilla nurmikummuilla. Vieläkin on mielessä se Siltamäen rantapuiston ylevä ympäristötaideteos, rinteeseen upotetut kivipaadet, meidän Stonehengemme, niin kuin ymmärrettävästi heti todettiin, joka toistaa jokaisessa järkäleessään puolalaisen runoilijan tosia sanoja vanhojen naisten viisaudesta. Suomennos tuomittiin englanninkielistä versiota paremmaksi, puolan kieleen ei taitomme yltänyt. Kotiin kävelimme ylevästi ja hartaasti, mitä nyt Jaana veti leuan kävelypolun rekkitangolla.

Ihmeen onnellinen lauantai jatkui virrenveisuulla. Illalla meillä oli koolla kohtalaisen tauon jälkeen Tapanilan viini- ja virsiseura. Perustajajäsenistä iso osa oli estyneitä. Nyt hallitsevassa roolissa oli tapanilalaisuus. Parinkymmenen hengen voimin veisattiin 46 virttä alusta loppuun, pitkälle yli 200 säkeistöä. Aika tymäkkä paketti. Samalla tuli taas nähdyksi, miten moneen ja paljoon virsikirjamme venyy ja yltää. Varmaan yllätyimme kaikki, siitä riippumatta miten paljon elämän varrella virsikirja on kädessämme ollut, kuinka monipuolinen virsikirja tyyleiltään ja sisällöltään on. Kolusimme aika lailla laitoja myöten.

Tänään ollaan eilisen Aamusydämellä-ohjelman jälkitunnelmissa. Palautetta ja kommentteja on tullut, kiitos vaan. Hetken ajan ohjelman jälkeen tekstiviestien merkkiäänet pitivät yllä nostatusta, mutta Putte-Possun nimipäivillä ei enää oltu, kun katselimme syöpäni käsittelyä tv-ohjelmassa. Silti oli kiva kuulla hymystä, rauhallisuudesta, rehellisyydestä, avoimuudesta ja todellisuuden tunnusta. Kaisahan nimesi minut heti ohjelman alussa lapsellisen suoraksi. Siispä: en pane myönteistä palautetta ollenkaan pahakseni, päinvastoin. Siksi en kai viihdy monessa muussa paikassa paremmin kuin Putte-Possun nimipäivillä.

Kaksi kysymystä

Kaksi Kimmon kysymystä jää televisio-ohjelman nauhoituksesta mielen pohjalle pyörimään. Jostakin syystä en muhittele seksuaalisuuteen, seksiin enkä ruumiin toimintoihin liittyviä, en myöskään ajatuksia kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisesta. Niistä puhuttiin mitä puhuttiin. Oikeastaan jännä nähdä, mitä sanoin ja mitä mieltä olin. Sehän oli vain se hetki. Niistä asioista keskustelu taatusti jatkuu ja ajatukset muuttuvat, välillä jalostuvat, välillä jumiutuvat ja suorastaan typertyvät.

Se joka jää mielen pohjalle pyytämään lisäpohdintaa, koskee terveyttä. Enkä tarkoita jäljellä olevaa aikaa ja sen laatua, vaan terveyttä ylipäänsä. Vaikka olen menettänyt terveyteni, terveys ei ole arvomaailmassani noussut juuri sitä korkeammalle kuin missä se aiemmin oli: suhteellisen matalalla tai ei ainakaan huipulla.

Kun Kimmo televisiotoimittajan roolissaan kysyy, olenko nyt terve, vastaan spontaanisti, että en todellakaan. Olen pitkäaikaissairas ja saan pysyvästi lääkehoitoa, viimeisten mittausten mukaan vereeni erittyy edelleen liikaa PSA:ta ja alavatsassani tunnen jatkuvia muistutuksia siitä, että sädehoito on runnellut sisuksiani. Sitä paitsi pissaaminen, jossain määrin myös suolen toiminta, on muuttunut erilaiseksi kuin ennen ja sillä on myös sosiaalisia seuraamuksia. Lisäksi oletan, että kohta on edessä uusia ja entistä rankempia hoitoja taudin edetessä.

Tauti varjostaa elämää ja rajoittaakin hieman, onneksi toistaiseksi vasta hieman. Sille olemme yrittäneet näyttää pitkää nenää niin paljon kuin olemme osanneet, mutta se ei tarkoita, että olisin terve. Moniin muihin sairauksiin sanotaan: ohi on, hoidettu ja pois pantu. Niin kai monet minunkin tautiini suhtautuvat tai ainakin haluaisivat. Sellainen on tavallista ja paranemista aina toivotaan. Mutta: minulla ei ole ollut puolen vuoden painajaista, jonka jälkeen alkoi uusi elämä, niin kuin olen kuullut kuvailtavan, vaan tauti on minussa ja kulkee kanssani nytkin, kun olen varsin hyväkuntoinen.

Kimmon toinen kysymys pysäyttää minut. Odotanko lääketeollisuudelta ja tutkimukselta ihmettä? Odotanko, että löytyy keino, jolla minut voidaan parantaa? Melkein parahdan ja vastaan heti, että kaikki me kuolemme. Kuolemalta ei pelasta mikään, koska se ei säästä ketään. Silti sanon rehellisesti toivovani mahdollisimman monia hyviä vuosia ja sellaista lääkkeitten ja hoitojen antamaa tasapainoa, että voisin olla mahdollisimman kauan mukana elämässä, nähdä ja kokea. Tietenkin minä sitä toivon, vaikka sellaisen pyytäminen olisi itsekästä. Mutta vaikka tähän tautiin saataisiin jollakin ihmeellä stoppi, jostain tulee toinen. Johonkin me kaikki kuolemme ja kuolemalla on aina syynsä.

Näitä jään miettimään ehkä enemmän kuin muuta. Ohjelman tekeminen nostaa kaiken kaikkiaan pintaan tunteita ja asioita, jotka ovat olleet viime viikkoina enemmän taka-alalla. Kertomalla tuhansille televisionkatsojille avoimesti omasta elämästämme, tappavasta taudistani ja sen vaikutuksesta identiteettiin, seksuaalisuuteen, parisuhteeseen, elämäntapaan ja jäljellä olevaan elämään tunnen sitoutuvani taas tautiin ja sairaan rooliin tiukemmin kuin hetki sitten.

Maijulle puhun torstai-iltana, kun olemme tulleet Aleksanterin teatterista katsomasta Tero Saarinen Companyn tanssiteatteriesitystä ja päässeet Salveen iltapalalle, kuinka televisio-ohjelma sai minut ajattelemaan olevani sosiaalisesti vanhus. Elinajanodotteeni on samantapainen kuin 70–75-vuotiaalla. Kymmenen vuotta tähän lisää on hyvin eletty, on lääkärikin antanut ymmärtää. En ihmettele, kuinka tytär hätkähtää ja järkyttyykin. Minäkin olen halunnut näyttää omaa elämääni omille vanhemmille. Sitä varten vanhemmat ovat.

Kimmon kysymykset saavat minut miettimään nykyaikaista terveysuskontoa ja sen arvomaailmaa. Hyvissä elämäntavoissa, järkevyydessä, kohtuullisuudessa ja ilmiselvien vaarojen kaihtamisessa ei tietenkään ole mitään pahaa. Mutta kuolemanpelkoko on se voima, joka saa niin monet innostumaan luontaistuotelääkkeistä, erilaisista hierontaterapioista, ihmisen sisäisistä magneettikentistä tai virtailuista, etsimään yhä uusia rohtoja ja hoitoja?

Elämä ja sen puolustaminen on arvokasta. Terveysvouhottajaa terveyden menetyskään ei minusta kuitenkaan tee. On muitakin arvoja kuin terveys. Ja arvoa on sairaalla ja sairaudellakin. Kumpaa lopulta pelätään enemmän, kitumista vai kuolemaa, tuskaa vai unohdusta? Vai onko niin, että kun eheyttä, ehjää, täyttä ja hyvää elämää on tolkutettu vuosikymmenestä toiseen, minä en haluaisi millään myöntää, että oma elämä on säröjä täynnä, hiipumista ja luopumista, kaikkea muuta kuin eheyttä ja täyteyttä? Sitä varten kai minäkin juoksin ja juoksin, ollakseni hyvä ja tullakseni paremmaksi.

Mitä sairaammaksi itseni tunnen ja tajuan, sitä enemmän minua huvittaa paradoksi, että juuri minä, terveyteni menettänyt, arvostelen terveyspoliiseja ja terveysapostoleja, turvallisuutta korostavia vaarojen pelkääjiä, eheän elämän ihannoijia ja heidän arvomaailmaansa.

Kun näitä mietin, liitän ne jatkuvaan kummasteluuni kristinuskon käytännöllistä ilmenemistä kohtaan. Miksi kristinusko, joka sai kannattajia läpi Rooman valtakunnan ja kasvoi maailmanuskonnoksi siksi, että sen tunnustajat huolehtivat toisista, siis toisistaan mutta erityisesti heikoimmista ja myös kokonaan muukalaisista, saa parhaan käyttövoimansa tunteesta, jossa ihminen on kiinnostunut ennen muuta itsestään, omasta sieluntilastaan ja pelastuksestaan?

Ehkä näissä ei ole mitään kummastelemista. Niin kauan kuin elämänvoimia on, yksilö yrittää pysyttäytyä hengissä ja pelastaa itsensä. Se on biologiaa. Onneksi meillä on sellaiset eettiset ihanteet, joiden mukaan toisten hyväksi toimiminen on arvokasta. Niiden muovautumisessa kristillisellä uskolla on ollut suuri rooli.

En halua moralisoida terveysapostoleja. Pieni, turvaton ja itsestäni kiinnostunut minäkin olen. Iloitsen kuitenkin siitä, että moraalinen tajumme viittaa niin paljon toiseen ja toisiin. Auttaa hieman suhteellistamaan.

* * *

Syöpä välissämme. Aamusydämellä tv 1:ssä sunnuntaina 21.9. klo 9.05 ja sen jälkeen parin viikon ajan netissä milloin hyvänsä.

Huomenna Pariisiin

Keväällä olimme, Kaisa, minä ja meidän äiti, Espoon nykytaiteen museossa Emmassa katsomassa impressionisminäyttelyä. Sieltä ostimme ihanan kirjan: Monet'n puutarha. Säälittävän romanttiseen tapaamme olemme lukeneet sitä toisillemme ääneen. Ja vaikka Claude Monet ja hänen Givernyn puutarhansa lummelammet ja japanilaiset kaarisillat ovatkin olleet meille tutut ja kovasti tiedossamme, vasta tuon kirjan lukeminen on antanut osviittaa niistä sadoista tuhansista kukkasipuleista ja taimista, siemenpussien ja -luetteloiden määristä sekä suunnittelun ja vaivannäön määrästä, jota tuollainen puutarha edellyttää.

Emme tienneet myöskään, en ainakaan minä, miten Monet'n kuoleman (1926) jälkeen puutarha vähitellen rapistui. Mestarilla oli itsellään ollut palveluksessaan ylipuutarhuri ja kymmenkunta muuta puutarhuria, ja isäntä suunnitteli ja valvoi töitä herkeämättä myös poissaollessaan. Monet'n jälkeläiset yrittivät pitää paikkaa kunnossa yhden vanhenevan puutarhurin voimin. Tietenkin se oli vuosi vuodelta yhä vähemmän sellainen millaiseksi Monet puutarhansa loi.

Uusi tieto minulle oli myös se, että Amerikassa syttyneen innostuksen ja varakkaitten amerikkalaisten lahjoitusvarojen turvin puutarha perustettiin uudelleen Monet'n alkuperäisiä esikuvia ja ihanteita vastaavaksi ja avattiin yleisölle 1980. Siitä lähtien se on ollut hämmästyttävä museo, jossa jokainen museoesine on kappale elävää, kasvavaa ja muuntuvaa luontoa. Givernyn puutarhaa hoidetaan ja johdetaan nyt matkailunähtävyytenä Monet'n hengessä. Luontoa on mahdotonta pitää juuri sellaisessa tilassa ja tolassa millaista se Monet'n aikana oli. Siksi puutarhaa on pakko pitää kunnossa käyttäen ohjenuorana intuitiota ja ajatusta: mitenkähän se Claude-pappa tämän olisi ratkaissut?

Givernyn ongelma, niin kuin suosittujen paikkojen yleensäkin, on väen paljous. Toisten selkien takaa ei näe mitään ja tungoksessa on ikävä liikkua. Ja kun omat mielipiteet ovat aina teräviä ja havainnot oikeita, turistien virrassa voi kuulla paljon tylsiä ja banaaleja lauseita.

Huomenna me otamme riskin, lennämme Pariisiin ja ajamme junalla Vernoniin lähelle Givernyä. Elokuu on Ranskan lomakuukausi ja Pariisin kuormitetuin. Viime viikot ovat olleet viileitä ja sateisia, mutta nyt sää näyttää hyvältä. Voi olla, että muutamat muutkin ovat meidän kanssamme samassa aamujunassa. Ehkä silti onnistumme näkemään Monet'n pihan Grande Alleen, kasvihuoneet ja istutusalueitten värien rytmin, puhumattakaan vesipuutarhasta, sen lummelammesta, isommasta ja pienemmästä japanilaisesta sillasta ja niiden kaiteisiin kiertyvistä wisterioista.

Nurmikonleikkaamisen kauneudesta

Kun Kaisa rakastaa pihan suunnittelua, hahmottelee erilaisia tiloja runsaan kahden ja puolen sadan neliön kokoiselle pikku takapihallemme, miettii kasviryhmien värejä, korkeuksia ja korkeussuhteita, etsii muotoja ja rikkoo niitä, jos ne ovat liian ilmeisiä ja säntillisiä, minä rakastan pihan hoitamista. Parasta on nurmikon leikkaaminen.

Aurinkoisena viikonlopun päivänä, sellaisena kuin tänään, haen naapurin seinän takaa yhteisen bensakäyttöisen nurmikonleikkuukoneemme, käynnistän sen ja ajan melko säännönmukaisesti joka kerran lähes samaa reittiä. Aloitan aina suurimman istutusalueen naapurinpuoleiselta laidalta, siltä hassulta korkeintaan yhden nurmikonleikkuukoneen terän levyiseltä kaistaleelta, joka tosiaan on meidän pihaa, mutta joka ajatuksellisesti liittyy naapurin nurmikenttään.

Uutena tehtävänä pihan hoidossa on pergolan lattian puhdistus lehdistä ja roskista. Laitoimme pergolan laitaan kivireunuksen, jota varten toimme yhden laatikollisen sopivia kiviä Ristisaaresta asti. Kivien väliin uppoaa paljon roskia. Nyt kun pergola on vielä uusi, nypin kaikki lehdet yksitellen kivien välistä ja heittelen nurmikolle. Nurmikonleikkuukoneemme on sitä hauskaa ja miellyttävää mallia, joka silppuaa kaiken salamannopeasti mutta ei kerää mitään talteen. Syyskesällä, kun puista pudonneita lehtiä on jo paljon, nurmikon leikkaaminen on kuin imuroimista: kaikki roskat ovat tipotiessään. Se on kesän pitkittämistä.

Vastaleikatun nurmen tuoksu on ihana. Näin kostean kesän jälkeen elokuun loppupuolen aamukaste on litisevä ja maa muhevan märkä. Kun seison pergolan kulmalla ja katselen talolle päin, ihailen Kaisan ajatusta, kun hän viime syksynä pani minut kaivamaan pitkänomaista kolmikulmaista kiilaa istutusalueeksi. Suoraan sanoen, pergolan paikka ei ollut silloin vielä vakiintunut eikä varmuutta koko pergolasta ollut. Nyt kuitenkin viidakkomainen, korkeiden, rehevien ja puolivarjossa viihtyvien pöheikkö johdattaa viinimarjapensaiden ja omenapuun välistä suoraan pergolalle. Istutusalueen jatkeena on kaksiosainen iso multakasa, jonka etuosa on melko puhdasta multaa, pergolan alta kaivettua, ja sen takaosa on kompostoitumassa oleva auma, jonka päällä kasvaa tiheä ruohopeite. Siihen on koottu muutamia kymmeniä neliöitä ruohomattoa eli pintakerrokset pergolan ja tänä kesänä tehtyjen istutusalueiden alta. Vaikka multaa tarvitaan koko ajan, ja ensi kesänä suurin osa paljaan mullan kasasta on varmaan jo käytetty, nämä spontaanisti syntyneet kasatkin tuntuvat palvelevan Kaisan tila-ajatusta.

Viidakoksi tai pöheiköksi kutsumani istutusalue pihan länsipuolella näkyy kodin ikkunasta omenapun takaa aika huonosti. Sitä pitää katsella pergolasta tai pihatöissä ollessaan. Siinä kasvaa iso raparperi, toistaiseksi vielä parasta kasvua hakeva kotkansiipi, töyhtöangervo, rantakukkaa, tarha-alpia ja on siinä iso mansikkapensaskin, mutta varsinaisen ilmeen alueelle antaa nyt elokuussa kukkiva kolmimetrinen rivi tunguusien tupsukukkaa. Tämä on monien pihanhoitajien pelkäämä, hyvin helposti leviävä ja vaikeasti kurissa pidettävä laji, joka meilläkin ehkä ryöstäytyy valloilleen tai sitten ei. Pidän siitä kai siksikin, että se toimii metaforana tautiini niin ilmeisellä tavalla.

Nurmikkoa leikatessani katson, kuinka elokuiset kimalaiset kiireellä keräävät mettä tunguusien tupsukukan syvänkeltaisista kukinnoista. Kimalaisia on paljon, eivätkä ne oikein tunnu pitävän siitä, että tönin koneellani kukkien varsia ja niiden työskentely häiriintyy. Kukapas sellaisesta pitäisi.

Muihin istutusalueisiin suhtaudun tänään neutraalimmin. Erityisen tarkka olen nurmikon ja istutusalueen rajasta. Ei ole mitään mieltä siinä, että ruoho valtaa alaa mullokselta, josta nurmikko on isolla työllä otettu pois. Välillä sammutan koneen ja revin käsin pois ruohoa ja rikkaruohoja multa-alueen reunasta ja heitän ne nurmikkoalueelle koneen syötäviksi.

Aivan talon viereen lähelle pihaportaita ja villiviinin rehevimmän kohdan kohdalle olemme nostaneet muutamia isoja kiviä sattumanvaraiselta näyttäväksi ryhmäksi. Joka kerran kun ajan nurmikon, tönin kivet pois paikoiltaan ja katselen, kuinka madot kiireen vilkkaa pujahtavat pois koloihinsa, kun niiden rauhaa häiritään. Kivet näyttävät minusta mukavammilta, kun korkea heinä ei kasva niiden välistä.

Pari viikkoa ennen 50-vuotisjuhliani kaivoimme Kaisan kanssa huolellisesti pihalaatta-alueen laattakivien välit auki. Missään ei pitänyt näkyä ruohoa. Työ kesti, mutta tulosta tuli. Silti tiesimme, että uurastuksemme vaikutus ei voi olla pitkäaikainen, vaikka nostelimme laattakiviä paikoiltaan ja revimme juuria pois niin paljon kuin kykenimme. Jo nyt kivien välistä pilkistelee ruohoa. Vielä tänä syksynä, jos vain jaksamme, on tarkoituksenamme nostaa kaikki kivet paikoiltaan, laittaa alle ruohon ja voikukkien kasvua estävä kangas ja rakentaa laattakivialue uudelleen. Etupihalla on sitä varten puolitoista säkillistä asennushiekkaa, joka tilattiin pergolatyömaan yhteydessä. Nyt odotamme kauniita säitä ja inspiraatiota urakkaa varten.

Piha on kaunis loppukesän auringonpaisteessa, kun lykin konettani. Ehkä pidän siitä vielä enemmän yöllä, kun istumme pergolassa tähtitaivaan alla ja pihalamput valaisevat istutusalueita, toinen sitä tunguusien tupsukukkien viidakkoa ja toinen jaloangervojen punaisia ja valkoisia soihtuja, jotka tosin nyt ovat jo kuihtumassa, ja wisteriaa, joka ruukkuineen seisoo pensaiden ja ison jättimaksaruohopuskan välissä.

Synttärit ja työstressit

Tällä hetkellä lähinnä vain pelottaa. Se tunne, joka saa ihon tuntemaan kylmiä väreitä, jalat vapisemaan ja vatsanpohjan jännittymään, ei johdu niinkään taudista kuin työstä.

Yli kymmenen vuoden ajan olen noin puolivuosittain koonnut edessä olevien tärkeimpien töiden luettelon ja kommentoinut mahdollisimman realistisesti kunkin tutkimuksen, luentosarjan, esitelmän, artikkelin jne. tekovaihetta itselleni. Tänään saan valmiiksi kahdeksansivuisen paperini. Vielä en voi tietää, mitkä kaikki asiat listalta raukeavat, mutta kaikesta en selviä.

Huomenna alkaa syksyn työkausi. Kesälomani jatkui syntymäpäivän ja mökkivuoron takia viikkoa pitempään kuin muilla ja hyppään liikkeellä olevaan junaan. Palavereja vastassa monena päivänä, ja jo huomenna on ensimmäinen opinnäytetyöseminaari opiskelijaryhmälle. Keskiviikkoaamussa häämöttää kokous, jota pelkään itselleni hyvin ikäväksi.

Töidenalkustressi lomakauden jälkeen on tavallista. Ei siitä kannata tehdä numeroa. Silti en voi tälle tunteelle mitään.

* * *

Täytin 50 elokuun neljäntenä. Sen jälkeen vietimme viikon verran hiljaiseloa mökillä Kangasalan Ristisaaressa, teimme klapeja, putsasimme marjapuskia, kävimme kylässä Längelmäellä ja saunoimme ja vietimme aikaa keskenämme sekä meidän äidin ja kolmen lapsemme (yksi minun, kaksi Kaisan, kaikki mökillä eri aikoina) kanssa.

Syntymäpäiväjuhlaa vietettiin kotipihalla Tapanilassa lauantaina 2.8. Sateen uhka oli olemassa, mutta urheasti pystytimme pöydät pihatiellemme ja tarjoilut autokatokseen. Varasuunnitelmana rankan sateen varalle oli viedä pöydät kaupungin puolelle viereisen päiväkodin katosalueelle, mutta siihen meillä ei ollut etukäteen pyydettyä lupaa, joten pidimme sitä viimeisenä konstina. Päiväkodin pihaa oli myllätty uuteen uskoon koko kesän. Joka aamu työmaakoneet olivat herättäneet meidät pian seitsemän jälkeen. Vasta juhla-aamu oli ensimmäinen, jolloin päiväkodin piha oli valmis ottamaan lapset vastaan seuraavana maanantaina.

Meille se tarkoitti oman talkooväen ilmaantumista pihalle tekemään kisa-areenaa valmiiksi tulitikun heittoa, neppiautoratakilpailua ja saippuakuplien puhaltamista varten. Neppiautorata oli erityisen suuritöinen. Lähes kymmenmetriseen hiekkalaatikkoon Antti, Tuomas ja Lauri laativat kaksi rataa, vaikean ja hyvin vaikean.

Oli alkamassa suuri urheilujuhla, jonne kutsuttuja joukkueita olivat ainakin: äidit, Mikon sisarukset, Kaisan sisarukset, Pyynikin pappila, Pirkanpojat, Rajala, Harjun Nuorten Kuoro, teologian ylioppilaat, Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto, suurperhe, Canzonetta Nova, Kirkkopalvelut, Mahaveikot, kertausharjoitukset, kirkkohistorioitsijat, Diak, Seurakuntaopiston tontti, poikakerho, ulkomaalaiset, Kynttilöitä pyhille, Tapanilan viini- ja virsiseura, Tulgas-seura ja Pohjois-Helsingin opetuslaitos. Moni olisi voinut edustaa samalla kertaa useampaakin joukkuetta, ja monista suurista yhteisöistä oli kutsuttu paikalle vain edustus. Noin 90 oli juhlissa mukana, eikä joukkueista millään muulla ollut niin komeita urheilutamineita kuin Raittilan sisaruksilla.

Oli kuin melkein koko elämä olisi ollut ketjutettuna näihin joukkueisiin. Ne saapuivat paikalle jonkinmoisessa elämänkaarijärjestyksessä noin kahdenkymmenen minuutin välein. Kiersin kilpailuradan kolme lajia eri joukkueiden kanssa yhteensä seitsemän kertaa. Joka kerran minä voitin, mutta se ei ollut pääasia.

Aivan mielettömän hieno oli urheilukentän toimitsijoiden suoritus. Reetta oli urheiluselostaja ja Annikka kommentaattori. Nämä kaksi toimittajaa kertoivat mikrofoniin kisatunnelmat, haastattelivat joukkueiden valmentajia ja kilpailijoita ja opastivat yleisöä. Ilari oli hoitanut äänentoistolaitteet, joiden avulla juhlaselostus kuului ainakin koko Lounais-Tapanilaan. Suorituspaikoilla häärivät lajien esittelijöinä ja mittamiehinä Lauri ja Tuomas, joiden mittaustekniikka herätti kilpailijoissa kummastusta mutta lähinnä vain naurua. Melkoisia puheakrobaatteja nämä kaikki. Palkintojenjaossa Lauri julisti karmeanvakavana jokaisen erän tulokset, ja minä sain kaikilta mitalin.

Kutsussa oli sanottu, että syntymäpäivänä otetaan menneistä vuosista mittaa. Kaikilla osanottajilla oli vaatteissaan pyykkipoika, johon oli kirjoitettu oma nimi ja se vuosi, jolloin kukin muisteli tutustuneensa minuun. Eletyt vuodet ja niiden tärkeät ihmiset kulkivat näin konkreettisesti silmieni editse. Mukana oli aika monta, jotka olivat meillä Tapanilassa ensi kertaa. Joistakin olin niin liikutettu, etten oikein kyennyt ilmaisemaankaan, mitä merkitsi nähdä heidät meidän olohuoneessa.

Pidin juhlassa puheen, jossa sanoin ainakin seuraavaa:

”Kun vaarini täytti 50 ja sai lahjaksi keinutuolin, kolmivuotiaan silmissä tämä ikä merkitsi jotakin tavattoman vanhaa. Ikuista nuoruutta ja ehtymätöntä elinvoimaisuutta painottavana aikanamme viisikymppisjuhliin on tuntunut tulleen puolimatkan tsekkauspisteen makua. Harva elää kuitenkaan satavuotiaaksi. Minä en ainakaan. Siitä ei ole silti pitkä aika, kun itse uskoin ruumiillisten voimien säilymiseen, elämän kestävyyteen ja virran riittävyyteen. Kuvittelin, että minulla olisi paljon annettavaa ja tärkeitä tehtäviä suoritettavana, siksi piti olla kunnossa ja elämän järjestyksessä.

Ihan näin kaikki ei mennyt. Suoraviivaiselta näyttänyt elämäni alkoi horjua ja heittelehtiä. Välillä tuntui siltä, että juuri mikään ei ollut niin kuin ennen. Onneksi nyt kaikki on hyvin, mitä nyt yksi vakava tauti muistuttaa kuolevaisuudesta. Myös raadeltuna oleminen kuuluu ihmisyyteen, kirjoitti onnittelusanoikseen ylioppilaalle Kalman Jussi, nuoruusvuosieni tärkein hengellinen kasvattaja.

Tätä juhlaa varten olen käynyt läpi elämäni tapahtumia vuosi vuodelta. Eeva Kilpi puhui jossakin televisiohaastattelussa vanhenemisesta ja sanoi, kuinka vanhankin ihmisen silmien takana vilkkuu se sama lapsi, tyttö tai poika, joka on aina ollut.

Tässä teitä katselee se pieni poika, se joka innostuneesti haluaa painaa mieleensä kaikki tiedot maantiedosta, Suomen Kuvalehdistä ja varsinkin lintujen pituuksista, joka välillä syventyy postimerkkeihinsä ja kirjoihinsa, mutta rientää taas bussiin ja ajaa bussilla pitkin Tamperetta, yleensä laulamaan, mutta myös pikajuoksuharjoituksiin tai partioon tai nuorten kulttuuripoliittisen yhdistyksen filosofiseen opintokerhoon, varttikirkkoon tai vain tapaamaan kavereita Hämeenkadun kulmille. Ja tässä on se opiskelija, joka keskustelee, ottaa kantaa ja kokoaa yhä uusia seurueita ja se malttamaton, yli-innokas nuori pappi, joka melkein nääntyy kaikkien toteuttamisluvan saaneitten ideoittensa alle seurakuntapappina ja kirkollisena kustantajana. Ja tässä on se perheellistynyt, lasten ja iän myötä kai vähän seestynytkin, nuoreksi asiantuntijaksi varttunut Yhteisvastuukeräyksen johtaja, joka yrittää saada suomalaiset katsomaan hädän polttopisteitä, innostuu kansainvälisistä kysymyksistä ja rupeaa tekemään niistä tutkimuksia, syventyy ja laajentaa aiheitaan mutta nyt viisikymppisenä huomaa kirjoittaneensa koko ikänsä kuin yhtä kirjaa osattomuudesta ja sen lievittämisestä. Tässä on se kuorolaulaja ja kuorokaronkkojen järjestäjä, kyltymätön uusista maratoneista haaveileva juoksun harrastaja ja kokkauksesta innostunut illanistujaisten isäntä, se sama.

Näillä silmillä olen katsonut elämäni kesät Längelmävettä Ristisaaren saunalaiturilta ja nähnyt lasteni varttuvan aikuisiksi, näillä käsillä olen tyynnytellyt hätääntynyttä lasta takaisin nukkumaan, näillä korvilla olen kuunnellut kuikan huutoa, kalaparven polskimista pintavedessä ja lasten ja heidän kavereidensa kertomuksia auton takapenkiltä ja niiden avulla yrittänyt sovittaa ääntäni vierellä olevien laulajien sointiin. Olen vieraillut slummeissa Brasiliassa ja Mosambikissa, ihastunut Intian väreihin ja tuoksuihin ja kauhistunut sen kulttuurin epäoikeudenmukaisuutta, saattanut lapsia kouluun Genevessä ja katsellut wisterian kukintoja Toscanassa. Olen vieraillut useimmissa Suomen seurakunnissa ja tutustunut kymmeniin kirkollisiin sekä sosiaali- ja terveysalan järjestöihin. Olen elänyt aktiivisen ja virikkeisen lapsuuden ja nuoruuden Tampereella ja viettänyt harvinaisen yhteisölliset vuodet Järvenpäässä.

Tämän rikkaan elämän ja oman elämäntapani varjopuoli ei ole ollut niinkään kiire kuin väärä usko omaan kaikkivoipaisuuteen. Kaikkea piti tehdä ja kaikessa olla hyvä. Liian pitkään uskoin, että kaikki sopii yhteen kun sovittaa ja liian myöhään ymmärsin, että jo kauan olin uuvuttanut konetta ylikierroksilla.

Tautitilanteestani totean vain, että sädehoidon jälkeisessä ensimmäisessä tarkastuksessa arvot eivät olleet niin hyvät kuin toivottiin. Vielä on liian aikaista spekuloida mitään. Varsinaista paranemisuutista tässä taudissa on turha odottaa, mutta sitäkään en pysty kommentoimaan, saadaanko tässä hengähdystauko ja kuinka pitkä. Yritämme pitää blogisivujamme siinä määrin ajantasaisina, että niiden perusteella voitte ymmärtää päällimmäiset tuntomme myös tulevaisuudessa.

Pelot ja vaivat, ahdistukset ja kolotukset, huonous ja heikkous kuuluivat ennen ajatuksissani ihan muualle kuin mielikuviin täysipainoisesta ja hyvästä elämästä. Pelkäsin niitä jopa niin paljon, että vastentahtoisuuteni ja pelkoni ryhtyä papiksi johtui paljon enemmän kunnioituksesta ihmisen vajavuutta kohtaan kuin mistään uskonnollisista seikoista. Juuri tästä olen oppinut paljon uutta. Huononakin voi olla hyvää ja hyvän keskellä on mahdollista sietää myös vaikeaa. Joskus se matkanteko meiltä itse kultakin loppuu. Olennaista on, että näkee ja kokee, antaa ja ottaa vastaan niin kauan kuin elämää on.

Elämäni uusi vaihe on ollut Kaisan näköinen. Ilman Kaisaa elämäni olisi toisenlaista ja varmasti huonompaa. Täällä Tapanilassa me elämme onnellisina, istumme lasikuistilla tai pergolassa aamuin illoin ja käymme loputtomia hyvää tekeviä pohdintojamme. Joudumme kohtaamaan myös paljon huolia, mutta toivottomia emme ole, vaan realistisen valoisia ja onnellisia. Kiitos, Kaisa sinulle, että elämä alkoi maistua elämältä, onni onnelta ja oikeat selkeät arvot oikeilta selkeiltä arvoilta. Kiitos myös siitä, että rohkaisit minua kaikkien näiden vanhojen hyvien ystävien yhteen kutsumiseen ja siitä, että roolisi näiden juhlien järjestämisessä on ollut ratkaiseva. Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet apuna juhlaa järjestämässä.”

Puheeni jälkeen lauloimme vielä kaikki yhdessä melkoisen sikermän elämäni lauluja. Olin valinnut jokaisen tärkeän kuoroni ohjelmistosta yhden. Siinä menivät Tampereen poikakuorosta (1967–1969) Terve, metsä, terve, vuori, Pirkanpojista (1970–1977) Sua lähde kaunis katselen, Lauluyhtye 649:stä (1973–1975) Onnellinen vaeltaja, Harjun Nuorten Kuorosta (1975–1979) Kesäpäivä Kangasalla, Savonlinnan Oopperakuorosta (1977) Paavon virsi, Helsingin Katedraalikuorosta (1977–1982) Pienen iltarukous ja Canzonetta Novasta (1986–2005) On suuri sun rantas autius. Ihan lopuksi lauloimme oman lapsuuskotini ja omien lasten tutuimman iltavirren Yö joutuu etehemme.

Edelleen on siitä juhlasta hyvin, hyvin kiitollinen mieli.

* * *

Kun tässä ahdistun töidenalkustressissäni, en voi kuin ihmetellä muistin lyhyyttä. Syntymäpäivään valmistautuessani minulla oli varmuus aiemmasta, liian kuluttavasta ja omaan kaikkivoipaisuuteen uskovasta elämäntavasta. Nyt näyttää olevan saman taudin tartunta kovasti taas tulollaan. Jotakin lääkettä siihen tarvitaan.

Ehkä se on tämä oikea tauti, joka taltuttaa mielen ja hidastuttaa vauhdin, vaikka sitä vastaan kapinoisi.

Heinäkuun puolivälin jälkeen kävin sädehoitojakson jälkeen ensimmäisessä PSA-kokeessa. Kaisan kanssa kävimme yhdessä kuulemassa tulokset. Minä sain kuutosen. Sillä ymmärryksellä, joka itselläni on, nopea johtopäätökseni on, että syöpä ei ole hoidoista täysin talttunut, ainakaan vielä.

Alle 50-vuotiaan miehen PSA:n pitää olla alle 2, jotta ei epäillä syöpää, ja alle 60-vuotiaalla sen pitäisi jäädä alle kolmosen. Se vertailuaineisto eli ne potilaat, joiden hoidoista jotakin tiedän, kertoo, että leikkaus vie luvun yleensä puhtaaseen nollaan (”mittaamattomiin”). Meille sädehoidetuillekin on tavallista, että jo pelkkä kolmen kuukauden hormonihoito, mutta varsinkin hormonihoidon ja sädehoidon yhdistelmä saa aikaan (lähes) yhtä hyvän tuloksen. Itse en tiedä kenestäkään, jolle ei olisi näin käynyt.

Lääkärit, jotka tietävät paljon enemmän ja joiden vertailuaineistot ovat tyystin toisen kokoisia, kertovat kuitenkin rauhoittavana tietona siitä, miten sädehoidon vaikutukset ovat joskus yllättävän hitaat ja miten vasta noin vuoden kuluttua sädehoidon loppumisesta saadaan tietää se taso, jonka PSA-arvo saavuttaa alimmillaan hoitojen jälkeen. Muistan lääkärin sanatarkan sitaatin ennen sädehoitojen alkamista: ”Sädehoidetulle hyväksyisin myös luvun 4.”

Minä en saanut nelosta vaan kuutosen. Tietenkin PSA-arvoni oli ylimmillään 36, joten siitä se on tullut roimasti alas, mutta sikäli kuin itse ymmärrän, edelleen liikutaan etenevän syövän lukemissa lähes 10 kuukautta kestäneestä hormonihoidosta ja rankimmasta mahdollisesta sädehoidosta huolimatta.

Mitään ei juuri nyt kannata kuitenkaan tehdä. On vain odotettava seuraavaa, lokakuussa tehtävää mittausta ja toivottava, että lukema olisi alempi. Silloin minä kuuluisin niihin tapauksiin, joilla sädehoidon vaikutus on hidas. Se olisi oikeasti hyvä uutinen. Jos taas lokakuussa PSA on korkeampi kuin 6, lääkärit alkavat käsittääkseni nopeasti miettiä uusia hoitoja, koska minun tietojeni mukaan näissä tapauksissa arvojen kohoaminen on nopeaa. Silloin ei kai olisi kyse mistään ”uusineesta” syövästä vaan siitä, että hoidot eivät ole riittävästi tepsineet minun vihulaiseeni eivätkä ole saaneet sitä talttumaan. Luonnollisesti lääkärit etsivät silloin tehokkaampia hoitoja, joilla voidaan pidentää elinvuosia, mutta tietenkin ennusteet samalla heikkenevät rajusti.

Tällaisten tunnelmien keskellä töitäni aloitan. Epävarmuudessa elämisessä hyvää on se, että näkee yhden hetken arvon selvemmin kuin ennen. Joka päivään haluaa muistamisen arvoisia asioita. Matkat, ystävien tapaamiset ja kahdenkeskiset illat pergolassa tähtivaivaan alla niin kuin kaikki elämykset ovat korkeassa kurssissa ja niistä nautitaan niin paljon kuin voidaan. Toisaalta kaikki suunnitteleminen, jaksottaminen ja jopa haaveileminen tuntuu epärealistiselta. Elämä on tässä ja nyt. Mitään ei kannata siirtää huomiseen.

Siksi pyöritän mielessäni koko ajan kysymyksiä siitä, missä määrin minun on järkevää juosta palavereissa, täyttää kalenteria melko vähäarvoisilla juoksuilla sinne ja tänne, roudata kokoon pieniä tilaisuuksia ja kokouksia sekä sählätä joukkuepelaajana tai joukkueen valmentaja-huoltajana, jotta saavutetaan yhdessä jonkinmoisia pieniä tuloksia. Kysyn pikemmin, eivätkö ne ajat, jolloin vielä jaksaa keskittyä työntekoon, kannattaisi käyttää omaan kirjoittamiseen ja opettamiseen, niiden asioiden syventämiseen ja täydentämiseen, joiden parissa työvuodet ovat kuluneet. Eikö olisi parempi jättää jälkeensä jotakin muuta kuin täysiä kalentereja, kokousmuistioita ja sähköpostiviestejä?

Tuskin erikoistapaus

Luin Hannu Tavion kirjan Eturauhassyöpä. Kutsumaton kumppani. Eturauhassyöpäpotilaiden yhdistyksen toiminnanjohtajaksi melko pian sairastumisensa jälkeen siirtynyt juristi kuvailee siinä tutunomaisesti omaa taudinkuvaansa. Parasta kirjassa on kirjoittajan oman sairauskertomuksen ja tuntemusten tarkka kuvaus, henkilökohtaisuus ja avoimuus. Suosittelen sitä kaikille tähän tautiin sairastuneille, vaikka en kaikesta ihan samoin ajattelekaan.

Luulin, että olin jo täysin oppinut ajatuksen, että tästä taudista ei ole varmoja paranemisteitä, vaan pitkänkin taudittoman ajan jälkeen syöpä voi nostaa päätään paikallisena tai levinneenä. Tämän Tavio osoittaa omalla tautihistoriallaan, kertomalla 61-vuotiaana samaan tautiin kuolleen veljensä tarinaa sekä taudin hyvänä asiantuntijana paljon laajempia aineistoja käyttäen. Kirjan luettuani ymmärrän entistä paremmin, että jos kantaa tautia, joka on määritelty gradus kolmoseksi ja Gleason yhdeksäiseksi, se ei ole jotakin joka pysäyttää miehen hetkeksi, vaan tämä kumppani kulkee mukana loppuun asti.

Kirjoittaja sairastui jo viime vuosikymmenen puolella, joten syöpälääketiede on kehittynyt sitten hänen radikaalihoitojensa jo melko paljon. Uskon silti, että kirja voi auttaa valikoimaan oikeita tietoja ja vastaavasti torjumaan vääriä. Eturauhassyöpäpotilaiden edusmies on julkaissut oman kertomuksensa tietenkin rohkaisuksi ja vertaistueksi. Vaikka sivuilla näkyy meille syöpää sairastaville niin tuttua epämääräistä yleisoptimismiakin, päälinja on kuitenkin realistinen, tosiasioita silmiin katsova. Sellainen yleisasenne auttaa tuhoisan pessimistisen depressiivisyyden torjunnassa paremmin kuin vaikeita asioita välttelevä toiveikkuushöpinä.

Tämän blogin tietoja ei ole julkisilla blogilistoilla, ei ainakaan minun antamanani. Siitä huolimatta olen saanut joitakin yhteydenottoja tuntemattomilta tai vain vähän tuntemiltani sairastuneilta, jotka ovat löytäneet tekstini. Olen iloinen, jos kirjoituksillani on ollut merkitystä. Kirjaa lukiessani havahduin itsekin siihen, miten tärkeää vertaistuki on. Ehkä pitää mennä käymään johonkin eturauhassyöpään sairastuneille tarkoitettuun tilaisuuteen.

Tavion kirja sai minut miettimään, olenko tehnyt elämässäni liian vähän havaintoja siitä, että toisten samantapaisista kokemuksista johtuvat tunteet olisivat samankaltaisia kuin itselläni. Olen elänyt elämäni keskellä ihmisiä, joiden elämänpiirit ovat lopulta aika samantapaisia kuin omani. Voi tietenkin olla, että tunteitten samankaltaisuus on ollut liian ilmeistä tullakseen erikseen alleviivatuksi. Ja voi olla, että henkilökohtaistan asioita huonosti. Monet muut osaavat tarkastella elämää herkemmin itsensä kautta. Enhän lue sanomalehteä miettien ja valikoiden juttuja sen mukaan, mikä itseäni tai lähipiiriäni koskee tai kiinnostaa enkä kuuntele runoa tai laulun sanoja tunnistaen siitä omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Kai eläydyn romaanin tai elokuvan henkilöihinkin laiskemmin kuin monet toiset. Siksikin eturauhassyöpäkirja oli hyödyllinen, että sain samastumiskokemuksen.

Samastumisen tunteet ovat itselläni muutenkin pinnalla, kun Erkka on ollut kohta kaksi viikkoa armeijassa. Hämmästyn itsekin, miten paljon eläydyn pojan kokemuksiin.

Tavion kirjassa on nostettu kunkin luvun alkuun yksi tai kaksi avainlausetta ikään kuin tulossa olevan motoksi tai pieneksi tiivistykseksi kiihdyttämään lukijaa siitä, mitä tuleman pitää. Kirjan loppupuolella on luku, joka otsikkona on Taudista vapaana, mutta… Se alkaa lainauksella: ”Älä ihmettele, että kontrollituloksia odotellessa ajatukset ovat parin viikon ajan enemmän tai vähemmän sekaisin. Ei sille juuri mitään voi, tuskin sinä pystyt olemaan erikoistapaus.”

Parhaillaan odotan ensimmäisten radikaalihoidon jälkeisten veri- ja virtsakokeiden tuloksia. Kävin toissapäivänä perjantaina pitkästä aikaa Meilahdessa. Erityisesti PSA, todennäköisesti jotkin muutkin arvot, tulevat olemaan jatkossa säännöllisesti kontrolloitavina. Niiden mukaan arvioidaan nyt ja tulevina vuosina, mitä tehdään tai tarvitseeko tehdä mitään. Juuri niistä potilas, siis minä, saan kaipaamaani realistista tietoa tolastani. Perjantaina pääsen lääkäriin ensimmäistä kertaa sitten sädehoitojakson päättymisen. Ei tunnu pahalta, etten minäkään ole erikoistapaus.

Säteilykeskustelut lääkärissä

Sädehoitojakso on nyt kokonaan ohi. Kun maanantaina ajoin viimeisen kerran pois Meilahdesta, tunsin jopa kummaa haikeutta. Koko viikko siitä eteenpäin on ollut hakemista, kuin rajalla oloa. Joskus oli tieto, minne asti piti nähdä, kestää ja jaksaa: sädehoidon päättymiseen. Nyt se on tehty ja edessä on normaaliksi opettelu. Enää ei heru sairaan hyvityspisteitä, ja kohta en ehkä itsekään muista kilpailevani syöpäsairaitten sarjassa.

Tiistaina olin sovitusti lääkärissä syöpätautien klinikalla, samalla käytävällä kuin tuttu koneeni Linac kolme. Lääkärikin oli tuttu, sama joka määräsi minut aprillipäivänä sädehoidon loppuajaksi sairauslomalle. Ensimmäisellä kerralla lääkäri sai luottamukseni. Toisella kerralla miltei ihastuin, niin hyvä, selkeä sisällökäs oli keskustelumme ja niin auliisti lääkäri vastaili kysymyksiini.

Ennen lääkäriin pääsyä käyn hakemassa paperini tutuilta hoitajilta ja kiitän vielä kahdeksan viikon hoidoista. Odotushuoneessa plaraan minusta kerrottua. Huomioni kiinnittyy kohtaan: "Tulee vastaanotolle vaimon kanssa. Paljon kysymyksiä." Se oli silloin, kun rintojani sädetettiin, ja nuori naislääkäri oli melko haluton antamaan vastauksia pohdiskeluihimme.

Kun lääkäri ottaa vastaan, hän kohtaa minut kuin tutun. "Oletko laihtunut", hän kysyy ja tietenkin ilahdun, kun pitkästä aikaa olen nähnyt vaa'assa aivan lievää kehitystä toivottuun suuntaan. "Viimeksi ainakin näytit enemmän turvoksissa olevalta", sanoo tämä pienikokoinen harmaatukkainen naislääkäri.

Hänen ensimmäinen huomionsa liittyy hormonilääkesuositukseen. Näin suuren uusimariskin taudissa nykyinen hoitosuositus on, että lääkettä on syötävä yhtäjaksoisesti vähintään kaksi vuotta. Vasta tällöin lääkityksellä on merkittävää vaikutusta kokonaiselinaikaan. Tavallisissa eturauhassyövissä hormonilääkitystä ei anneta näin kauan.

Osalla potilaista lääkehoito kuitenkin keskeytyy potilaan omasta tahdosta sivuvaikutusten takia. Itse kerron omalta kohdaltani vain rintojen kivistyksen ja rasvakerroksen paksuuntumisen vyötäröllä, mihin lääkäri toteaa, että eturauhassyöpäpotilaat ovat yleensä sinnikkäitä. Sen sijaan rintasyöpää sairastavat naiset eivät aina kestä kuumia aaltojaan ja sitä kuinka heräävät samana yönä kuudetta kertaa omassa hikilammikossaan. Nauran siihen, että meidän sängyssä on kaksi kuumista aalloista kärsivää, kyllä me niiden kanssa pärjätään.

Kysyn sitten, mitä tehdään, jos ja kun PSA eräänä päivänä taas nousee. Ensin käytetään hormonaalisia lääkkeitä. Eturauhasta ei sädetetä enää koskaan, mutta metastaaseihin voidaan antaa sädehoitoa. Lopuksi sitten käytetään sytostaatteja. Niitä vahvempaa lääkettä ei ole. Hormonaalisia lääkkeitä käyttämällä saatetaan selvitä vuosikausia. Ne eivät ole välttämättä sen vahvempia kuin nykyiseni, mutta uusiutuneessa taudissa kokeillaan erityyppisiä. Jonkinlainen kastroiva suunta on niissä kaikissa, ainakin ne vaikuttavat hormonituotantoon.

Saan kuulla vasta nyt, että nivusieni imusolmukkeita ei ole sädetetty. Sen sijaan siemenrakkuloista lähtevien tiehyeiden tyviosat ovat saaneet säteitä kahden sentin matkalta, koska syöpäsolujen oletetaan olevan niissä liikkeessä. Suuren riskin taudissa tehdään aina näin, kun taas pienemmän riskin syövissä säteitä annetaan vain sentin alueelle. Viimeisen runsaan kahden viikon aikana, jolloin kenttiä vähennettiin radikaalisti, en ole saanut sille alueelle enää mitään.

Lääkäri näyttää minulle tarkkoja kuvia eturauhasestani ja millintarkasta sädesuunnitelmasta. Ensimmäisten 24 hoitopäivän aikana, jolloin sädetettiin laajalle alueelle kaikkiaan 12 piippauksella, myös suuri osa virtsarakkoa ja peräsuolta saivat täyden annoksen. Viimeisten 14 hoitopäivän aikana paljon pienempi osa rakkoa ja suolta osui hoitoalueelle. Tästä johtui olon paraneminen ja kunnon koheneminen huhtikuun lopulta alkaen. Olen iloinen, että homma on mennyt kuin oppikirjassa. Vointi on niin hyvä kuin sen voitiin olettaa olevan.

Käy ilmi, että hoitosuosituksia on muutettu äskettäin. Kultajyvien tulo rutiinihoidoksi on luonnollisesti muuttanut sädehoitoa paljon. Mutta vain muutamia kuukausia sitten jatkettiin säteiden antamista laajalle alueelle hoidon loppuun saakka. Lääkärin mukaan sillä saatiin aikaan paljon pysyviä vaurioita ilman vastaavaa hyötyä itse syövän hoitamisessa. Kohta on tulossa taas uudet hoitosuositukset. Jännittävä ala tuo syöpälääketiede, mutta potilaan näkökulmasta aika hurjaa. Onneksi muutokset tarkoittavat potilaille lähinnä hyvää.

Tällä kerralla PSA:ta ei mitata. Siitä ei olisi vielä hyötyä. Heinäkuu on oikea aika. Kysyn, voiko PSA heinäkuussa olla edelleen korkealla. Saan ehdottoman kieltävän vastauksen - paitsi jos kyseessä on levinnyt tauti. Silloin PSA voi olla korkealla sädehoidosta riippumatta. Suurella todennäköisyydellä heinäkuun mittauksessa PSA-arvoni on hyvin matala, mutta jotakin epävarmuutta tuosta vastauksesta mielen pohjalle tietenkin jää.

Sädehoidon sivuvaikutusten, ripulin, ilmavaivojen ja pissaongelmien, kanssa pitää olla kärsivällinen. Pahimmat oireet menevät yleensä ohi muutamassa viikossa, mutta voi mennä kuukausia, ennen kuin olo on entisellään.

PSA:ta tarkkaillaan aluksi kolmen kuukauden välein, sitten vähän harvemmin. Näin pahassa taudissa (Gleason 9) viiden vuoden kuluttua 50 % potilaista ei ole sairastunut uudestaan, kun vastaava luku kaikilla eturauhassyöpäpotilailla on 85 %. Jos ja kun syöpä uusii, luustoon levinneen taudin kanssa potilas saattaa lääkärin mukaan pärjätä useita vuosia. Juuri sen takia, että luusto on niin tyypillinen eturauhassyövän leviämissuunta, sitä pidetään yleensä aika kilttinä tautina. Se saattaa kuitenkin lähettää etäpesäkkeitä myös sisäelimiin, jolloin elinaikaennuste on huono.

Otan taas puheeksi kumman tuntemukseni keskiselässä ja sen, kuinka sitä on useaan kertaan tutkittu. Lääkäri muistaa asian ja lupaa laittaa maininnan tähänkin epikriisiin, jonka hän sanoo postittavansa myös kotiin. Eturauhasen jomotteluihin ja muihin vaivoihin hän suosittelee Buranaa tai muuta särkylääkettä. Niillä pitäisi selvitä.

Olen siis hyppäämässä terveen kirjoihin - ainakin toistaiseksi. Tietenkin tässä ollaan vähän tarkkailuluokalla ja muutenkin ihmeissään, mutta elämää ei rajoiteta. Raju saunominen aiheuttaa lähiviikkoina palovammariskin, minkä takia pyyhe on edelleen hyödyllinen löylyhuoneessa. Muuten voin tehdä mitä vain tuntemusten mukaan. Omat tuntemukset ovat sellaiset, että pyöräilemäään en lähtisi, ja juokseminen tuntuu kummalta ja kurjalta, kun kipeät ja suurentuneet rinnat hytkyvät vaatteen ihoa vasten. Muuten kai tässä ollaan ihan normaaleja.

Olen saanut maksimiannoksen säteitä. 76 graytä (Gy) on ehdoton maksimi, sitä enempää ei ainakaan Suomessa anneta kenellekään, lääkäri sanoo. Joka päivä, kenttien määrästä ja niiden suuntauksesta riippumatta, olen saanut saman annoksen, kaksi grayta. Ennen viime viikonloppua kokonaisannokseni oli siis 74 ja maanantaina se nousi maksimimäärään. Jokin raja sekin. Jokin tie on kuljettu loppuun.

Säteet loppuvat

Enää yksi käynti tällä erää Sädehoitoklinikan Linac kolmosessa. Enää yhden kerran makaan lavitsalla ja kuulen hoitajien puheita: "Täällä on vähän post." "Mulla ihan pikkuisen ant." "Tässä graniaalisesti." "No nyt on merkki tässä." "Hoito alkaa."

Kaikkiaan 37 kertaa olen jo ajanut iltapäiväksi Meilahteen, jonottanut, lueskellut lehtiä, katsellut muita potilaita ja suorastaan laitostunut rytmiini. Joka kerran menen ennen hoitoa samaan vessaan ja siellä samaan koppiin ja pesen käteni samassa altaassa, ihan niin kuin samaa rutiinia toistamalla saisin turvallisuutta. Nyt se rutiini loppuu.

Eilen keskustelin hoitajan kanssa oireista. Kun kerron jokapäiväisestä ripulistani, tihentyneestä virtsaamisentarpeesta, hankalista öistä ja siitä kiireestä, millä vessaan pitää päästä, hän sanoo rauhallisesti: "Jos on jo yli 74 gradusta saanut, oireita on pakkokin olla. Yleensä niistä pahimmista pääsee kahden-kolmen viikon toipumisajan jälkeen." Kaksi tai kolme viikkoa ei tunnu pitkältä eikä pahalta ajalta, jos sen jälkeen elämä muuttuu takaisin paremmaksi ja terveemmäksi. Sädehoito on alkanut 17. maaliskuuta ja sairausloma 1. huhtikuuta. Pitkä jakso tämä on ollut.

Sairauslomani on kestänyt kuusi viikkoa. Tapaan lääkärin tiistaina. Jos hän pitää tarpeellisena jatkaa sairauslomaa, siirryn nauttimaan Kelan päivärahaa, mikä merkitsee ansionmenetystä. Itse tunnen vahvistuneeni lomalla niin, että työhön palaaminen on mahdollista. Tietenkin vähän pelottaakin, mutta toivon jaksavani. Iltapäivän tunnit lounaan jälkeen ovat pahimmat, mutta eivät nekään aina. Sitä paitsi jo pitkään olen tehnyt huomattavan osan työpäivistä etänä tutkimuksiani kirjoittaen, joten ei elämä niin paljon muutu. Samaa Tampereen seurakuntien nuorisotyön historiaa kirjoitan kuin sairauslomallakin. Erona vain on, että pitää ottaa huomioon työpaikalta tulevat murheet ja asiat sekä opiskelijat.

Sädehoitoni muuttui 24 hoitokerran jälkeen. Sitä ennen alapäätäni sädetettiin 12 eri suunnasta. Suuri laite kiersi minua ympäri ja kuulin kaikkiaan 12 eri pituista ja korkeuksista summeriääntä sädehoidon merkiksi. Silloin kone kuvasi eturauhaseni kerran viikossa, mikä teki hoitokerrasta pitemmän.

Nyt viimeiset 14 hoitokertaa ovat olleet erilaisia. Summeriääniä on vain kolme. Ne ovat kaikki pitkiä, oman rytmitajuni mukaan 15 sekuntia kestäviä. Ensimmäinen niistä annetaan oikealta sivulta paikallaan. Järjestyksessä toisessa laite lähtee liikkeelle oikean nivuseni kohdalla ja kulkee ylitseni vasemman nivusen kohdalle piipaten sen viisitoistasekuntisen. Kolmas annetaan taas vasemmalta.

Jokaiseen kertaan liittyy ct-kuvaus. Hoitajat ovat olleet minun ja laitteen kanssa ihmeissään. Sairaalan fyysikoita on kutsuttu useita kertoja hätiin. Siksi sama hoito, joka nopeimmillaan on valmis kymmenessä minuutissa, on joskus kestänyt 25 minuuttia ja ylikin. Kun näen kuka hoitajista on vastuussa, alan jo arvata, onko kerta nopea vai hidas.

Hoitajien epävarmuus laitteen käytössä paljastui minulle heti. Vasta useiden pienten keskustelujen jälkeen olen kuitenkin ymmärtänyt jotakin kokonaisuudesta ja siitä, miksi minun hoitamiseni vaikuttaa heistä pelottavalta.

Syynä on kultajyvien puuttuminen. Kaikilla muilla tällä hetkellä hoidettavilla on kultajyvät, joiden mukaan säteet kohdistetaan tarkasti haluttuun paikkaan. Sädetettävien kenttien määrän vähentyminen 12:sta kolmeen on merkinnyt myös niiden pienentymistä ja tarkkuusvaatimusten lisääntymistä. Koska minulla ei kultajyviä ole, hoitava lääkäri on määrännyt, että minusta otetaan joka kerta niin sanottu ct-kuva, jonka perusteella säteet osuvat maaliinsa millintarkasti. Kaikki on siis vain hyvää hoitoa ja tarkkuutta, eikä minulla ole mitään syytä valittaa.

Siitä minulla ei ole aavistusta, miten runneltu alapääni on. Sen tietenkin tiedän, että erilainen olen kuin ennen. Eturauhasen seutu on välillä lähes oireeton, mutta välillä siinä on hieman samantapaista mutta voimakkaampaa kipua kuin eturauhastulehduksen aikana. Kun olen juonut runsaasti tai jos suolaisen ruuan tai muun syyn takia nestettä on varastoitunut ruumiiseen ja se poistuu virtsana, pissaaminen ei kamalasti tunnu, vaikka onkin vaivalloisempaa kuin ennen. Joinakin öinä uni on keskeytynyt vessareissun takia useammin kuin kerran tunnissa. Silloin elämä on tuntunut ankaralta. Tavallisin saldo on kolme kertaa yössä.

Ikävin tunne on kuitenkin silloin, kun ruumiissa ei ole paljon ylimääräistä nestettä ja kun edellisestä kerrasta on kulunut jo tunteja. Silloin aivot hakevat sellaisia sanoja kuin että "rusennun tähän" tai olo on melkein yhtä kamala kuin heinäkuussa 2006, silloin kun kaikki alkoi, kun Jukolanahteen yössä yritin sepsiksen kai jo kehittäneessä virtsatieinfektiossa pissata umpeen menneitä kanavia pitkin siinä onnistumatta. Sellaiset kivut vetävät vakavaksi, mutta eivät kestä yleensä kovin pitkään.

Jaksamisen kanssa on parempaa. Häitten jälkeen maanantaina teimme pitkän, ainakin kymmenen kilometrin kävelyn, jossa tärkeimpänä kohtana oli Pakilan siirtolapuutarha, kuinkas muuten. Siellä katselimme tavallisten helsinkiläisten pihoilleen vuosien aikana rakentamaa kauneutta, saimme ehkä jonkin ideankin.

Vähän yli viikkoon ei ole lenkkeilty. Otin aviolliset velvollisuuteni kai liian vakavasti, kun vappuaamuna Erän mäessä tungin sauvani Kaisan haarojen väliin ja niin kellahti nuorikko kaaressa kävelytielle repien auki polvensa ja kämmenensä. Siihen jäi se lenkki ja monet seuraavat. Haavat olivat oikeasti pahat ja estivät Kaisalta tehokkaan toiminnan myös mökillä, jossa olimme talkoissa seuraavana lauantaina. Varsinkin polvi on edelleen niin kipeä, että kaikkinainen isompi liikunta polven koskettamisesta puhumattakaan, on mahdotonta.

Omassa liikunnan tarpeessani olen sitten iltaisin möyrinyt vähän pihassa, kuljetellut hiekkaa ja multaa, kuopasta nostettuja juuria ja sen sellaisia, repinyt vuohenputkea ja voikukkaa sekä katsellut kevättä. Jaksan nyt enemmän ja paremmin kuin vähän aikaa sitten. Siksi jaksan uskoa, että sädehoidon aiheuttamat kivut ja arvet hellittävät muutamassa viikossa.

Jos hoitojaksoni olisi alkanut vähän aikaisemmin tai se olisi määrätty kestoltaan lyhyemmäksi, olisimme nyt Pertin johtamalla Viipurin-Pietarin-matkalla. Sieltä on kuulunut iloisia terveisiä. Pieni haikeus on, että hyvää on pitänyt jättää. Realisti minussa sanoo kuitenkin, että reissusta ei olisi tullut mitään. Tässä kunnossa en olisi niissä oloissa pärjännyt. Siksi hyvä niin. Jäädään odottamaan tulevaisia reissuloisia.

Puutarhassa

Meidän takapihalla, siellä luostarin puutarhassa, johon vajaa sata tapanilalaista kokoontui adventtikalenteritapahtumaan joulukuussa ja jossa meidät kaksi viikkoa sitten vihittiin avioliittoon omenapuun alla, tapahtuu nyt kummia.

Pihan takaosan nurmikkoon on ilmestynyt iso reikä, puoli metriä syvä, melkein viisi metriä pitkä ja kolme leveä. Kuopan neljässä nurkassa on vielä paljon syvempi onkalo. Tuollaisesta kuopasta on noussut arvaamaton määrä maata läjiksi ja kasoiksi. Nurmikkokaistaleet on pyritty irrottamaan mahdollisimman selkeinä, suorakaiteen muotoisina kappaleina ja pinottu kuin tiiliskivet ikään kahdeksi isoksi aumakompostiksi. Valtava multakeko on niiden vieressä. Kuopan pohjalla on iso kasa hienoa hiekkaa, joka on nostettu nurkkatolppien kohdista, niistä kahdeksankymmensenttisistä onkaloista.

Meille tulee pergola. Puhe pergolasta on Kaisalla kestänyt jo jonkin aikaa. Jukolanahteen rivitalopihaan Mankkaalle sellaista ei saatu mahtumaan, mutta kaikista suloisista puutarhakirjoista ehkä sivistynein, Ihana pieni puutarha (tekijä Christel Kvant), on kulkenut kevät- ja kesäajan lukemisena pöydältä pöydälle Mankkaalta Tapanilaan. Siinäkin kirjassa on kauniita pergoloita. Kuvat ovat tosin Tanskasta, jossa talvet ovat leudompia ja kasvukausi pidempi kuin täällä, valitettavasti. Ilmastonmuutoksesta ei saa puhua hyvää, mutta kotipuutarhurille se antaa kiinnostavaa pohdittavaa: koska eteläisempää ilmastoa vaativat lajit rupeavat pärjäämään?

Pergoloita olemme nähneet varsinkin Italiassa. Koko viime huhtikuu oli yhtä pergoloiden ja wisterioiden ihailua. Italiassa wisteria on viinin ohella kai suosituin pergolakasvi, mutta sitä näkee myös seinäköynnöksenä ja jopa maanteitten koristuksena. Ihanimmat wisteriat ja ehkä kauneimmat maisemat ovat Firenzestä Fiesoleen ajettaessa. Kelpaa käydä katsomassa!

Näistä syistä yksi wisteria sinensis (sinisade) vahvistuu nyt lasikuistillamme. Vähän ennen häitämme ostin sen häälahjaksi katsoaksemme, tulisiko mahdottomasta mahdollinen. Wisteria tekee valtavat roikkuvat siniset kukintonsa vasta noin kahdeksanvuotiaana. Suomessa monetkin ovat onnistuneet saamaan sen kukkimaan, mutta yleensä se on edellyttänyt kasvin ottamista talveksi suojaan. Me olemme ajatelleet kokeilla muutamaakin kasvupaikkaa ja sekä ruukussa että maassa kasvattamista. Eihän sitä tiedä, jos ei yritä ja katso.

Pergolan kuopan on kaivanut Tuomas. Minä olen toiminut korkeintaan apupoikana, juurakoiden ja muun roskan siirtelijänä sekä mullan sirottelijana istutusalueille. Meillä on vuosiksi multaa. Olen kuitenkin iloinnut siitä, että jonkinmoista puuhailua jaksan kohtalaisesti.

Tuomas on myös suunnitellut pergolan, monien meiltä saatujen ja kirjoista näytettyjen esikuvien ja ideoiden mukaisesti. Olemme marssineet pitkin Tapanilaa ja katsoneet tietämämme pergolat, miettineet tarvittavat puulaadut ja paksuudet, kakkosneloset, nelosneloset ja niin edelleen. Niillä tiedoin ja virikkein Tuomas on laatinut tietokoneellaan havainnekuvia, joista sitten on karsittu jyviä akanoista, ihan niin kuin arkkitehdin kanssa suunnitelmia tehden muutenkin. Ja ihan niin kuin muissakin rakennusurakoissa, paljon vaivaa ja asiaa liittyy perustamiseen, maan alle näkymättömiin jääviin rakenteisiin. Niitä sitten on pohdittu.

Sepeli ja juurikangas on tilattu. Tuomas on etsinyt betonipilareihin upotettavia rautoja, joiden varaan nurkkatolpat pystytetään. Sitten on puutavaran vuoro, kunnes vihdoin Tuomas pääsee rakentamaan. Jonakin päivänä meidän takapihallamme on pergola, ja jonakin päivänä joskus myöhemmin köynnökset kiertyvät pergolan katolle ja nautimme niiden alla ilta-ateriaamme siimeksessä. Ja ehkä wisteria sinensis jonakin päivänä lahjoittaa meille sen ilon, että voimme katsella sen ensimmäistä kukintoa, joka roikkuu pergolan kattoruoteesta.

Pihaa on mietitty muutenkin. Välillä suunnitelmat alkoivat olla selvästi ylimitoitettuja. Nyt on sovittu, että pala kerrallaan. Edetään yhdestä ajatuksesta toiseen. Sillä tavoin pitää elääkin, että on mitä toivoa, jotakin mitä vielä suunnitella. Ei ahmaista eikä tehdä maailmaa valmiiksi, kun se ei kumminkaan valmistu. Ei jumiteta elämää, koska juuri odottaminen ja vähittäinen valmistaminen antaa toivoa. Ja mitä muuta me enemmän tarvitsemme.

Onnellinen aurinko

Teillä oli niin paljon onnellisia seikkoja puolellanne, niin kuin tuo harvinaisen kirkas aurinko, sanoo äiti puhelimessa.

Puhumme lauantaista. Jaakko on vihkinyt meidät kotipihamme omenapuun alla onnellisen kirkkaassa auringonpaisteessa koruttomasti ja kauniisti, ilman puhetta ja pitkiä rukouksia. Paikalla vain lähimmät, lapset puolisoineen, minun äitini sekä sisarusten edustajina Maija ja Pertti sekä Lauri ja Susanna. Häävirtenä 105, Aurinkomme ylösnousi, ja toisena Herraa hyvää kiittäkää, mutta virren 334 b-sävelmällä. Kameran käyttäjät hämmästyvät kun kaikki on hetkessä ohi. Montakaan valokuvaa ei ehtinyt ottaa.

Olohuoneeseen on koottu pitkä pöytä, jonka ympärille me kaikki 23 mahdumme. Jaakko ei ole vain pappina vaan myöskin pitopalvelukokkina. Sellaista pyyntöä emme arvioineet kykenevämme tekemään kenellekään muulle tutulle papille. Kauniisti Jaakko hoitaa molemmat roolinsa.

Fenkolikeittoa, naan-leipää, tonnikalapihvejä ja inkiväärisiirappia, tabouleh'ia, hummusta, tsatsikia, jälkiruokana gin tonic -sorbetti. Vihkipapin puhe vasta pöytäpuheena aterialla, kaikkien lastemme yhteisenä lahjana 15 uutta puuntainta istutettaviksi jonkin kehitysmaan eroosioalueelle ja kortissa lahjoittajien 15 nimeä (!), pöydässä kierros, jossa jokainen kertoo meistä itselleen tutummasta jonkin asian, kahvin päälle pihamaalla yhteislauluna Kesäpäivä Kangasalla ja Oi päivät seutuvilla Päijänteen, meidän molempien tärkeimmät kotiseutulaulut. Juhlan jatkoksi Tapanilan kaduilla pitkä kävelykierros, jonka aikana siivouspartio laittaa pöydät paikoilleen, tiskaa astioita, imuroi lattioita ja laittaa iltapalan alulle. Jatkoilla saunomista, seurustelua ja Kaisan tekemää ruokaa, kylmää paahtopaistia, rieskaa ja munavoita, vihanneksia ja dippikastikkeita. Ilta jatkuu pitkään mutta ei kohtuuttoman pitkään.

Elämänkulussa tämä on iso asia. Kun lasten kanssa olemme puhuneet siitä aikaisemmin, heistä jotkut ovat muistuttaneet, että Kaisan ja minun yhteen muuttaminen tai varsinkin yhteisen uuden kodin ostaminen tuntuivat käänteinä silti isommilta. Puheessaan Jaakko korostaakin, että olemme rohkeita ja teemme oikein ja että avioliiton solmiminen ei ole uuden alku eikä uusi käänne vaan olemassaolevan tilanteen toteaminen. Niin tunnen itsekin, mutta en silti anna pois sitä onnellisuutta, jonka vihkiminen aikaansai.

Hääpöydässä palataan useita kertoja polttarijuhlaan, jonka Lauri ja Erkka ovat järjestäneet minulle torstai-iltana, kaksi päivää ennen häitä. Lauri kertoo painokkaasti, miten harvinaista on, että sulhanen kaapataan polttareihinsa sädehoitoklinikan pihalta. Mielelläni kerron jännityksen tunteesta autossa, kun ajan kohti Helsingin keskustaa, miten joudun ratkomaan mahdottomia kirjastotehtäviä (Mikko Ketolan Laurin pyynnöstä laatimia) HYK:in pääkirjastossa (1. Kuka oli Puru Liisa? Missa tilaisuuksissa hän esiintyi runsaasti? 2. Kuka käytti 1930-luvulla nimimerkkiä Mikko Meikäläinen?), kiinnittämään teesini Helsingin tuomiokirkon oveen (nopeasti kirjoitan: 1. Iloa ihmisille 2. Hymyä huuleen 3. Hyvää tahtoa ja ymmärrystä kaikille) ja miten palkkioksi suorituksistani minut palkitaan illallisella Chez Dominiquessa, Helsingin ja Suomen tämän hetken ykkösravintolassa. Erkan mielestä illalle, ruuan maulle ja muulle laadukkuudelle ei löydy riittävän kehuvia adjektiiveja. Laskun maksaja eli Lauri on seuraavana päivänä jostakin laadusta eri mieltä, kun hän ottaa yhteyttä ravintolaan ja kertoo sairastuneensa edellisenä yönä selviin ruokamyrkytysoireisiin. Lauri ei syö lihaa, joten hänen annoksissaan oli eroa meihin verrattuna. Erkan kanssa emme sairastuneet.

Ehkä tosiaan on harvinaista mennä naimisiin kesken pitkää sädehoitojaksoa ja pitkää sairauslomaa. Siihen tämä onnellinen aurinko antoi keitaan, jolta oli eilen vaikea lähteä jatkamaan hoitoja. Tämänkertainen kirjaus ei ole sairausruikutusta varten. Sädehoidosta ja muusta lisää joskus toisella kerralla. Silti häiden jälkeisenä hiljaisena sunnuntaina meillä juhlista väsyneillä silmät kostuvat useamman kerran. Emme voi tietää, miten paljon on aikaa. Silti nyt paistaa onnellinen aurinko.

Säteilyä

Jo selvästi yli puolet sädehoitoa takana. Kun etukäteen olin ottanut selvää, että sädehoitokertojeni määrä olisi jokin 32:n ja 37:n välillä, lopulta niitä määrättiin 38. Nyt olen käynyt koneessa 22 kertaa. Vielä 16 on siis jäljellä.

Ensi keskiviikkona annos lisäksi kevenee eli säteilykenttien määrää vähennetään. Ymmärtääkseni se merkitsee ainakin, että käynti Linac 3:n pritsillä tulee nopeammaksi.

Melko nopea käynti on nytkin. Jos kaikki sujuu hyvin eikä isommasti tarvitse jonottaa, automatkoihin Tapanilasta Meilahteen ja takaisin sekä itse sädehoitoon kuluu noin puolitoista tuntia. Joskus jonotus on ollut pitkä ja pari päivää sitten, koneen mentyä rikki odotus oli hyvin pitkä.

Itse toimenpide on koruton. Tutuiksi käyneistä hoitajista joku kutsuu sukunimellä sisään. Pienessä pukuhuoneessa riisun pois kengät ja päällyshousut ja kävelen uuden kutsun mukaan koneelle, jolla hoidetaan joka päivä keskimäärin 45 potilasta, lähinnä kai meitä tavallisimpia, rinta- ja eturauhassyöpää sairastavia. Asetun laudalle, jolle on laitettu minua varten uusi paperilakanan palanen ja laitan jalkani kuin kahteen kaukaloon. Polvieni alla on koroke ja pääni alle sovittelen tyynyn.

Nostan paidanhelman rinnan korkeudelle ja lasken alushousujen reunan alas. Katosta tai laitteen heijastavista pinnoista seuraan, kuinka punaisilla lasersäteillä etsitään kolmea tatuointipistettä, joihin kaikkiin säteen tulee osua. Hoitajat käyttävät latinankielisiä termejä siirrellessään minua muutamia millejä sivulla olevien kohdistuspisteiden mukaan. Lopuksi toinen tarkistaa taskulampulla vielä suoraan edestä, että kohdistinviiva kulkee häpyliitokseni kohdalla olevan pisteen kautta.

Kun kaikki on valmista, lauta nostetaan ylemmäs, hoitajat poistuvat ja toinen heistä huutaa: hoito alkaa. Kerran viikossa ohjelmassa on kuvaus, silloin hoito kestää viitisentoista minuuttia, muuten korkeintaan kymmenen. Sinä aikana ehtii kuulla kolme tai neljä kappaletta huonoa musiikkia tai yrittää olla kuuntelematta ja miettiä omiaan. Usein tunnen vaipuvani unen rajamaille.

Kone kiertää minua ympäri. Siitä kuuluu kahdenlaista ääntä. Rahinaksi nimittämäni on se, kun kone vaihtaa kenttää ja tarkentaa seuraavaan tehtäväänsä. Korkeahko signaalisummeri soi silloin, kun kone sädettää. En ole koskaan laskenut, montako sädepiippausta yksi hoitokerta sisältää, mutta aika monta niitä on.

Tunnistan jo, kun litteä levy pysähtyy vinoon vasemman silmäni eteen. Hoitokerta on loppu. Kohta vuoteeni nytkähtää, ja minut vedetään jonkin matkaa koneen uumenista. Ensimmäiseksi nostan housuni ja odotan sitten, että minut lasketaan sellaiselle korkeudelle, josta voin astua normaalisti lattialle. Puheet hoitajan kanssa jäävät yleensä aika lyhyiksi, mutta ystävällisiä toki ollaan.

Pukuhuoneen kautta katoan muuhun maailmaan. Odotushuoneesta tarkistan, josko koneelle jonottaisi tuttuja, mutta ei ole näkynyt. Omalle koneelle jonottaa melko hyvävointisilta näyttäviä, vain jotkut ovat syövän runteleman näköisiä. Paareilla sitä vastoin kuljetetaan ohi hyvin huonoja, ja ensimmäisen kerroksen sisääntuloaulassa on usein näkyvillä kaikkinaista elämän tuskaa ja rujoutta. En enää hätkähdä. Tunnen kuuluvani joukkoon, vaikka omin jaloin kuljenkin.

Yksi hoitokerta ei tunnu oikein missään. Välillä olen aistivinani pientä pistelyä, sen tapaista kuin eturauhastulehdukseni vaivat, mutta se on minulle selitetty jostakin muusta kuin säteistä johtuvaksi. Itse säteet eivät aiheuta tuntemuksia.

Olo on kuitenkin heikentynyt viikko viikolta. Aivan niin kuin ennustettiin, maha rupesi vaivaamaan parin viikon hoitojen jälkeen. Yleensä lounaan jälkeen on hankalinta, mutta sekään ei ole sääntö. Tuoreet kasvikset sopivat kai huonoimmin, mutta en ole varma mistään. Joskus maha kestää hyvin, joskus taas olen kovin kipeä ja ripulinen. Ja kun naturalistisella linjalla pysytään, pissaaminen on muuttunut vaivaksi ja vaivalloiseksi. Välillä juoksen vessassa yhtenään. Kiire tulee kamalan nopeasti ja pidättäminen on vaikeaa. Välillä taas itse pissaaminen sattuu. Siitäkään en ole löytänyt säännönmukaisuuksia.

Muut vaivat ovat ennallaan. Rinnat ovat kosketusarat ja välillä särkyiset. Iho kuivuu yhtä sattumanvaraisesti kuin ennenkin. Kuumat aallot vaivaavat välillä, nyt niitä ei ole muutamaan päivään ollut. Se selkä kiusaa myös, joskus kiristävänä tai pistelevänä tunteena, joskus kuin ihon kutiamisena. Mitään kummaa siinä ei Kaisa ainakaan näe. Niin kauan kuin olin töissä, otin asioita aivan liian raskaasti. Jokainen vähänkin huono uutinen oli parin päivän tunnekuohun arvoinen. Sanoin jollekulle, että pahimmillani otan työtoverin yhdyssanavirheenkin henkilökohtaisena hyökkäyksenä.

Koko huhtikuun olen ollut kuitenkin sairauslomalla. Lääkärin mielestä oireita oli liikaa ja sädehoito itsessäänkin raskasta ja vaivalloista. Loma onkin auttanut. Olen ensinnä päässyt vihdoinkin töissä (!) selvästi eteenpäin. Kirjoitan innolla Tampereen seurakuntien tilaamaa nuorisotyönsä historiaa sivun tai pari joka päivä. Olemme muistaneet käydä lenkilläkin, viimeksi tänään puolentoista tunnin aamukävelyllä Malmin hautausmaan perukoille, Kaisan vanhempien haudalle asti. Pihaakin olen jo vähän rapsuttanut. Kovin pitkiin työrupeamiin en kykene kerralla, mutta jos en liikaa muistele entisiä voimiani, olen ihan tyytyväinen.

Kevät tulee meillekin. Tänään kävelyllä kuvasimme itseämme onnellisiksi.

Tatuoitu

Olen ollut taudistanikin surulomalla. Lääkkeeni olen syönyt ja sovituissa tutkimuksissa käynyt, mutta energiaa on kulunut suruun ja kaipaukseen, hautajaisten järjestämiseen sekä perheenjäsenten keskinäiseen tukemiseen niin, että oma tauti on välillä pitkiä aikoja kokonaan mielestä poissa.

Kaiken surun ja huolen keskellä on ilonkin aihetta, kun Lotan ja Antin tyttö, Aino Maria, syntyi tiistaina. Isossa perheessä koko ajan tapahtuu.

Tänään olen merkitty mies. Alaruumiissani on kolme tatuointipistettä, jotka kohdistavat säteet tarkasti maaliinsa. Niiden määrittäminen tänään on viimeinen toimenpide, joka minulle tehdään ennen ensi maanantaina alkavaa sädehoitojaksoa. Ylihuomenna keskiviikkona lääkäri tekee minulle hoitosuunnitelman, jonka itse saan tietää ilmeisesti vasta maanantaina. Silloin kuulen, kestääkö jakso 32 vai 37 peräkkäistä arkipäivää vai jotakin niiden väliltä. Aika pieni vaihteluväli. Ilmeisesti jokaisella hoitopäivällä on punnittu syynsä.

Varmaan opin ymmärtämään sädehoitoa ja sen logiikkaa paremmin, kun tulen tutuksi Linac kolmosen (sädehoitolaitteen) kanssa. Tällä hetkellä olen ymmärtävinäni, että hoidossa ratkaisevaa on kokonaisannos säteilyä. Yhdellä kerralla säteitä ei voida kuitenkaan antaa määräänsä enempää. Siksi kunkin potilaan yksilöllisestä tilanteesta riippuen hoitopäiviä on jokin luku 32:n ja 37:n välillä.

Tämän päivän koe on tietokonesimulointi. Viime torstai-iltana, juuri ennen lähtöä Tampereelle hautajaismatkalle, makaan puoli tuntia magneettikuvauksessa. Näiden kahden kuvauksen tietoja käytetään yhdessä, kun määritellään eturauhaseeni kohdistettavien säteitten suunta ja matka, jotta hoitotulos olisi paras mahdollinen ja haitat siedettävän vähäiset.

Molemmat kuvaukset ovat toimenpiteinä samantapaisia. Lepään putkessa selälläni polvi tyynyn alla ja valtava kamera kuvaa. Eroina on lähinnä, että magneettikuvaus kestää pitempään ja on paljon kovaäänisempää, tietokonesimuloinnissa ollaan kuvattava ihoalue paljastettuna.

Surulomalla taudista olen ollut paitsi keskittyäkseni isän hautajaisiin myös siksi, että viikko sitten maanantaina iso taakka vierähtää mielestä. Kesken siunauspuheen kirjoittamisen kuulen, että epäilyni ovat olleet vääriä. Edellisellä viikolla tehty luustokartoitus kertoo, että luustoni on edelleen puhdas. Lääkäri arvelee, että paikkaa vaihtavat selkäkipuni ovat hormonilääkkeen seurausta. - Teillä ei ole ikään kuin vaihdevuodet, lääkäri sanoo. - Teillä on vaihdevuodet, ja kaikenlaiset ikävät kivut ja kolotukset valitettavasti kuuluvat niiden oireisiin. Lääkäri antaa selvän tärkeysjärjestyksen: Sädehoito on iso ja raskaskin asia. Nyt on keskityttävä siihen. Selän aika on syksyllä.

Kumma kyllä, tämän tiedon jälkeen selkäkolotusten kanssa on ollut paljon helpompi olla. On ollut päiviä, varsinkin hautajaispäivä, jolloin kipuja ei ole juuri ollut. Ainakin nyt tuntuu siltä, että jos metastaaseja ei ole, olkoon vaikka vähän särkyjäkin. Kyllä niiden kanssa eletään.

Kultajyviä minussa ei ole. Tarkimmat suuntimakohdat ovat ihooni eliniäksi jäävät tatuointipisteet. Lääkärit arvioivat kultajyvien asennuksen liian suureksi riskiksi minussa mahdollisesti edelleen piileskelevän ESBL-bakteerin kanssa. Sairaalassa rutiinimaisesti käytetyt antibiootit eivät bakteeriin tepsi, ja siksi uusien reikien tekeminen on liian vaarallista. Lääkäri puhuu myös kustannustehokkuudesta. Kultajyvillä ei saada niin paljon lisätarkkuutta kuin mitä makuuttamiseni erikoisantibioottihoidossa maksaisi, tulkitsen saamani tiedon. Kun soitan asiasta myöhemmin luottolääkärille, joka aikanaan lokakuussa ohjasi minut pois leikkausjonosta ja sädehoitotielle, tämä puhuu syömisten, juomisten ja vessakäyntien tarkkuudesta, jotta suoli ja virtsarakko olisivat joka hoitokerralla samassa kohdassa ja yhtä tyhjiä ja täysiä. Koneeksi en kykene muuttumaan, ajattelen.

Näillä tiedoilla mennään eteenpäin. Hautajaisten jälkeen mieleen on hiipinyt taas enemmän huolta itsestä.

Kaisalle kerron, miten tunnen surua etukäteen siitä, että eturauhaseni ammutaan tohjoksi ja käyttökelvottomaksi. Se on elin, jota en ole koskaan nähnyt ja johon minulla ei ole oikein mitään henkilökohtaista suhdetta, mutta silti tuntuu ikävältä menettää se. Kaisa toteaa siihen, että ehkä kyse on samantapaisesta tunteesta, josta niin monet naiset ovat kertoneet kohdun poistamisen yhteydessä. On luovuttava jostakin, joka liittyy kiinteästi omaan seksuaali-identiteettiin ja omaan persoonaankin.

Käyntikertojen vaivat ja mahdolliset sädehoidon rasitukset ja sivuoireet ovat oma asiansa. Paranemisen tai elämän lisävuosien kannalta on olennaista, että eturauhaseni tuhotaan.

Täyteen työtehoon pääseminen voi tänä keväänä olla liian suuri vaatimus. Huhtikuusta olen isoimman osan sovitusti lomalla. Se tuntuu hyvältä ajatukselta.

* * *

Monta kertaa päivässä tipahdan keskeltä omaa arkea muistamaan isää. Usein muistikuvat laukaisevat itkun, välillä katkeran.

Hautajaisviikonloppu on iso ja tärkeä. Hautajaiset Pispalan kirkossa, hautaanlasku Kalevankankaan hautausmaalla, muistojuhla Ilkon kurssikeskuksessa Kangasalla. Isän elämä ja asuinpaikat Tampereella ovat kulkeneet idästä länteen. Hautajaispäivänä kuljemme isän mukana lännestä itään.

Lauantaina käymme mökillä. Siellä tunteita on vaikeinta hallita. Onneksi läheisten seurassa ei tarvitsekaan. Viikonlopun yhdessäolossa on paljon myös iloa. Sekin tuntuu hyvältä, kun ei tehdä juuri mitään.

Sunnuntaina kokoonnumme vielä Erkkaa vaille koko perhe Pispalan kirkkoon kuolleiden kiitoksiin. Seurakunta on valmistanut esirukouksen yhteyteen laajan osuuden isästä. Kanttori soittaa huilulla Hannikaisen laulun Niin kuin muuttolintusen tie. Maiju on laulanut saman isän muistojuhlassa. Huilua kuunnellessa tunne on lähes yhtä pakahduttava kuin palatessani penkkiin siunaussanojen jälkeen.

Huonosti olen vastannut kymmeniin minulle tulleisiin viesteihin. Ehkä siitä ei tarvitse olla nolo. Tänään sovimme äidin ja muiden kanssa lehteen tulevan kiitoksen sanamuodosta.